keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Tosikko teatteria kokeilemassa

Niin iloinen kuin uudesta työstäni olenkin, olen tänä keväänä saanut olla mukana myös yhdessä toisessa jutussa, joka on ollut minulle henkilökohtaisesti varsin merkittävä kokemus. Joku ehkä muistaakin, että tammikuussa kerroin uskaltautuneeni vihdoin ja viimein työväenopiston teatterikurssille. Itse harrastus oli kiehtonut minua jo pitkän aikaa, mutta vähän jähmeänä ja estyneenä tyyppinä en kuitenkaan rohjennut lähteä mukaan - ajattelin, että niin kiinnostavaa kuin se olisikin, en yksinkertaisesti pystyisi siihen. 

Itsensä haastaminen ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ainakin silloin tällöin on kuitenkin minulle tärkeää, sillä (lähes) mikään ei ole niin huikea tunne kuin itsensä ylittäminen ja sellaisten asioiden kokeileminen, joita ei olisi koskaan uskonut kokeilevansa. En ole koskaan aiemmin harrastanut mitään ryhmässä: toki olen ollut esimerkiksi kuvataidekursseilla ja -koulussa, mutta vaikka siellä toki jutusteltiinkin, kaikki tekivät kuitenkin omaa juttuaan, ja kovin kummoista ryhmähenkeä ei päässyt muodostumaan. Pitkään kuvittelin olevani hyvin vahvasti sooloilija, oman tieni kulkija, joka ei juurikaan edes kaipaa ryhmässä tekemistä. 

Kuitenkin jokin teatterin tekemisessä on pitkään kiehtonut minua: lupa olla jotain muuta kuin on ja toisaalta tavallaan myös oma itsensä paljaimmillaan, heittäytyminen, itselleen nauraminen ja ennen kaikkea yhdessä tekeminen, se mieletön ryhmähenki, jonka hehkua on joskus päässyt todistamaan. Monilla, itseni mukaan lukien, tuntuu olevan ennakkoluuloja siitä, että kaikki teatteriharrastajat ovat sosiaalisia, estottomia ja räiskyviä persoonia. Ja siltähän se saattaa päälle päin vaikuttaakin - mutta toisaalta moni juuri heistäkin väittää oikeastaan olevansa ujo ja arka ihminen! Alan olla koko ajan vakuuttuneempi siitä, että teatteriharrastuksen aloittaminen ei vaadi tietynlaista ihmistä, vaan kuka tahansa kiinnostunut voi saada siitä lisää rohkeutta, heittäytymiskykyä ja yhdessä tekemisen iloa.

Meidän ryhmä esitystunnelmissa, kuva Johannes Joenperä

Ensimmäiselle kerralle meneminen jännitti ihan hurjasti, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa - muuta kuin laumaa uusia ihmisiä, luultavasti pelottavia tutustumisleikkejä ja ties mitä nolostuttavaa ja ahdistavaa! Kaikkea tätä tietysti olikin luvassa, mutta vaikka jouduinkin saman tien kauas pois omalta mukavuusalueelta, koin itseni haastamisen kuitenkin ennen kaikkea innostavana, en ahdistavana. Kurssin muutamilla ensimmäisillä kerroilla lähinnä ryhmäydyimme, leikimme ja teimme erilaisia improvisaatio- ja muita harjoituksia, ja myöhemmin ideoimme ja toteutimme myös lyhyehkön oman esityksen. 

On ollut mielenkiintoista huomata, miten uuden harrastuksen parissa voi löytää itsestään aivan uusia, aiemmin piilossa olleita puolia. Estotonta ja räiskyvää esiintyjää minusta ei tietenkään muutamassa kuukaudessa kuoriutunut, mutta ainakin hetkittäin olen pystynyt päästämään irti jatkuvasta itseni tarkkailusta ja kontrolloimisesta ja antanut vaan mennä - riippumatta siitä, kuinka hölmöltä sitä joskus saattaa näyttää ja kuulostaa. Erityisesti esiintymisen ja toisten naurattamisen ilo oli mahtavaa löytää. Sitä aina sanotaan, ettei asioita kannata ottaa niin tosissaan, ja juuri tosissaan ottaminen on minun pahimpia syntejäni. Sitä - ja tietysti ennen kaikkea rohkeutta - teatteritreeneissä pääsi työstämään jatkuvasti, ja ehkä jotain tuli opittuakin. Ja paljon opittavaa on vielä edessä päin, sillä tätä harrastusta haluan ehdottomasti jatkaa! 

Ehkä parasta oli kuitenkin se, että pääsin viimein, ensimmäistä kertaa ikinä, osaksi porukkaa, jossa uskalsin olla juuri sellainen kuin olen, ja jossa en tuntenut itseäni yhtään ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuuden tunne on vakituinen seuralaiseni koko elämäni ajalta, ja vaikka olen tottunut siihen ja oppinut hyväksymään sen ainakin jossain määrin, siitä vapautumisen hetket ovat kuitenkin todella mieleenpainuvia ja puhdistavia. Uskon, että ihan jokainen, oli sitten kuinka introvertti tai ekstrovertti tahansa, kaipaa yhteyden kokemuksia, tunnetta siitä, että tulee nähdyksi omana itsenään. Se jos mikä tuntuu puhdistavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta teatteriharrastajia tai aiheesta kiinnostuneita? 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Uusia tuulia + ajatuksia sometodellisuudesta

Aloitin maanantaina työt tutkijana Tampereen yliopistossa - psykajuttujen parissa, kuten arvata saattaa, tarkemmin työkuormituksesta palautumista käsittelevässä projektissa. Siihen liittyen olisi tarkoitus alkaa myös väsäämään väitöskirjaa lähitulevaisuudessa. Saatan olla ihan pikkuisen innoissani, sillä tutkimuksen tekeminen on kiehtonut minua kovasti vähintään siitä lähtien, kun intoa puhkuen tein graduani muutamia vuosia sitten. Itse aihepiirikin on totta kai todella kiinnostava, ja voipa olla, että siihen liittyviä pohdintoja on luvassa täällä blogissakin.

Ensimmäinen työviikko kului lähinnä talon tavoille opetellessa ja työkavereihin tutustuessa. Paikat ja osin ihmisetkin tosin olivat melko tuttuja jo entuudestaan opiskeluajoilta, ja suoraan sanoen välillä tuntuu vähän hassulta, että olenkin nyt yliopistolla töissä enkä opiskelijana. Taitaa mennä hetki uuteen rooliin totuttelemisessa! Paljon on toki kaikkea muutakin uutta ja jännittävää, ja tämän viikon ajan olen hetkittäin kieriskellyt aikamoisessa informaatioähkyssä - tosin se tuntuu ennen kaikkea kiehtovalta ja motivoivalta, ei niinkään uuvuttavalta (ainakaan vielä). Luulen, että tulen pitämään tästä työstä, ja yli puolen vuoden urakriiseilyn jälkeen se on muuten aika mukava tunne!

Tällä viikolla ajatukseni ovat pitkälti olleet kiinni uudessa työssä sekä harrastusmenoissa (teatteriryhmälläni on pääsiäisen jälkeen pari esitystä luvassa, ja aika ahkerasti on harjoiteltu), ja  täällä somessa pyöriminen on jäänyt tavanomaista vähemmälle. Aina, kun niin käy, saan yleensä todeta, että mitä vähemmän roikun somessa, sitä vähemmän se myös kiinnostaa. Kiiltokuvamainen sometodellisuus alkaa nyppiä ja se paljon puhuttu "oikea elämä" viehättää entistä enemmän. 

Kausittain tämä tuntuu menevän, sillä tuttujahan nämä fiilikset ovat - ja tuttua on sekin, että jonkin ajan kuluttua olen kuitenkin aina hurahtanut uudelleen someen. Sen verran koukussa siis taidetaan olla, ettei tästä noin vain eroon pääsekään. Eikä toki tarvitsekaan, sillä totta kai somessa on paljon hyvää, eikä suunnitelmissani ole häipyä yhtään minnekään pysyvästi. Yritän kuitenkin jatkuvasti opetella tietoisempaa some-elämää - sitä, että sosiaalisen median käyttöni olisi omien arvojeni ja tavoitteideni mukaista eikä päämäärätöntä selailua, "inspiroitumista", joka vähänkään heikommassa mielentilassa luiskahtaa helposti kateudeksi ja huonommuudentunteen potemiseksi. 

Kun nyt jatkossa toimin kaiket päivät ihmismielen ihmeellisyyksien parissa, olen miettinyt, tekeekö enää vapaalla mieli kirjoittaa tai lukea paljolti samoista asioista. Toisaalta kyllä pidän bloggaamisesta ja erityisesti ajatusteni jakamisesta todella paljon, ja hyvin se tuntui maistuvan opiskeluaikoinakin, joten luulenpa, etten ihan äkkiä raaski luopua tästä. Blogin fokusta olen pohdiskellut viime aikoina melko paljon, sillä haluaisin sen olevan melko selkeä. 

Mitä mieltä te lukijat olette? Tuleeko mieleen kehittämisideoita blogini suhteen? :) 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Liike vs liikunta

Yksi maaliskuun parhaista ja kiinnostavimmista jutuista on ollut liikeimprovisaation lyhytkurssi, jolle ankarassa tanssi-ikävässäni päädyin osallistumaan. Kurssilla on tehty nykytanssiin pohjautuvia improharjoituksia, joten meno on ollut aika erilaista, luovempaa ja vähemmän suoritus- ja tekniikkakeskeistä kuin "tavallisilla" tanssitunneilla, missä harjoitellaan valmiita koreografioita opettajan johdolla. Ihan uutta meikäläiselle, mutta todella kivaa! Ja myös ajatuksia herättävää: koen, että uusien, varsinkin vanhoista tutuista poikkeavien liikuntamuotojen kokeilu on aina kannattavaa ja inspiroivaa - silloinkin, vaikkei lajista edes sen kummemmin pitäisi.

Luovaa ja itsestä lähtevää liikkumista harjoitellessa olen alkanut pohdiskella sitä, millainen suhde meillä on liikuntaan ja liikkumiseen. Teen nyt tarkoituksella eron liikunnan ja liikkumisen välille: liikkuminenhan on kaikkea sitä, mitä teemme silloin, kun emme ole hievahtamatta paikoillamme, kun taas liikunnalla tarkoitetaan yleensä nimenomaan liikuntaa harrastuksena, liikettä liikkeen vuoksi - tai oikeastaan usein terveyden, paremman kunnon, isompien lihasten tai parempien tulosten vuoksi. 



Kun puhumme liikunnasta, puhe kääntyy hyvin usein erilaisiin määriteltyihin liikunta- tai urheilulajeihin: juoksuun, salitreeniin, joogaan, eri tanssilajeihin, joukkupeleihin. Toki moni onneksi muistaa myös arkiliikunnan tärkeyden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta, mutta joskus siihenkin suhtaudutaan hämmentävän suorituskeskeisesti vaikkapa mittailemalla työmatkoilla pyöräiltyjä kilometreja tai pohtimalla, kuinka paljon energiaa siivous tai puutarhatyöt kuluttavat "oikeisiin" liikuntalajeihin verrattuna. 

Minulla ei ole niin sanotusti liikuntataustaa: itse asiassa suurimman osan elämästäni olen vieroksunut, usein suorastaan inhonnut liikuntaa. Siitä huolimatta olen aina liikkunut paljon. Liikuntainhoni pohjautuu pitkälti kielteisiin kokemuksiin koululiikunnasta. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että koululiikunta tappoi vähäksi aikaa liikkumisen ilon ja iskosti minuun kielteisen käsityksen koko ilmöstä nimeltä liikunta - liikunta vakiintui minunkin mielessäni tarkoittamaan sellaista liikettä, johon tarvitaan tietynlaiset varusteet, jossa on selkeät säännöt ja jossa pyritään tietynlaiseen lopputulokseen. Kävelemistä ja paikasta toiseen pyöräilemistä en oikeastaan edes pitänyt liikuntana, se oli minulle ihan vain sitä tavallista, arkista liikkumista. 



Taitaa olla aika yleisesti tiedossa, että iso osa meistä suomalaisista liikkuu terveyden ja hyvinvoinnin kannalta liian vähän. Aika usein puhutaan siitä, miten tärkeää liikuntakipinän syttymiselle olisi se, että löytäisi itselle sopivan ja aidosti innostavan lajin. Jos liikkuminen ei ole pelkkää pakonomaista puurtamista vaan oikeasti kivaa, sen pariin on helppo palata, suorastaan jäädä siihen koukkuun. Sen oikean lajin löytäminen ei kuitenkaan ole aina helppoa - varsinkin, kun meillä voi olla jos jonkinlaisia ennakkoluuloja eri lajeja kohtaan, tai ehkä ne tuntuvat liian suorituskeskeisiltä, raskailta tai vaikeilta (mitä ne totta kai usein alussa ovatkin). 

Itse aloitin varsinaisen liikunnan harrastamisen vasta parikymppisenä, jolloin kävin ahkerasti yliopistoliikunnalla testaamassa eri lajeja, alussa paljolti erilaisia tanssitunteja ja joogaa. Vähitellen jäin liikkumiseen koukkuun, mutta "omaa lajia", johon olisin täysillä hurahtanut, ei tuntunut löytyvän. Vuosien varrella on tullut kokeiltua sitä sun tätä vaihtelevalla intensiteetillä ja motivaatiolla. Tanssi ja jooga (sen kävelemisen lisäksi, jota en oikein osaa laskea harrastukseksi) ovat pitkään vetäneet eniten puoleensa, mutta niitäkin on tunnetusti vähän joka lähtöön, ja olen välillä melkeinpä potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa sitoutua vaikkapa johonkin tiettyyn joogatyyliin. 



Viime aikoina liikeimprovisaation kokeilu ja kotona joogaaminen ovat saaneet miettimään siirtymistä liikunnasta liikkumiseen - entä jos ei tarvitsisikaan sitoutua mihinkään tiettyyn lajiin edes yhden treenin aikana, vaan koostaisi oman liikkumistuokionsa niistä aineksista, joita keho ja mieli tuntuvat juuri sillä hetkellä kaipaavan? Entä jos jumppatunnille menemisen sijasta laittaisi kotona hyvää musiikkia soimaan ja kokeilisi ilman sen kummempia suunnitelmia, millaista liikettä kropasta tänään irtoaa? Jos hetken mielijohteesta kävelisikin töistä kotiin mutkan kautta tai pysähtyisi ohi kulkiessaan puiston kuntoilutelineille kokeilemaan leuanvetoa? 

Liikkumisen ei tarvitse olla ankeaa suorittamista, se voi olla myös leikkiä, omien rajojen testailua, itseilmaisua, tunteiden tuulettamista ja meditaatiota liikkeessä. Sellaiseen ei tarvita sääntöjä. Toki varsinaisten liikuntalajien kokeileminen, ohjatuilla tunneilla käyminen tai muu perehtyminen antavat paljon lisää aineksia myös luovaan, omatoimiseen liikkumiseen. On helpompaa ja turvallisempaa esimerkiksi toteuttaa spontaani kotijoogasessio, jos on jo aiemmin tutustunut ohjatusti erilaisiin liikkeisiin. 

Suosittelen lämpimästi kaikkia kokeilemaan joskus liikkumista (muutakin kuin lenkkeilyä) myös ilman ohjausta tai tarkkaa suunnitelmaa, keskittäen tietoisuuden vain omaan kehoon ja tunnustellen, millainen liike tänään olisi paikallaan. Parhaimmillaan luova, improvisoitu ja omasta itsestä lähtevä liike voi olla todella terapeuttista paitsi keholle, myös mielelle. Sanotaan, että ihminen on luotu liikkumaan. Itse en ajattele asiaa niin, että jonkin varsinaisen liikuntalajin harrastaminen olisi kenenkään terveyden kannalta välttämätöntä - "oman lajin" löytämistä tärkeämpää on pyrkiä yksinkertaisesti liikuttamaan kehoaan monipuolisesti arjen keskellä. Sen monimutkaisempaa sen ei tarvitse olla. 

Miten te mieluiten liikutte? 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Oppimisen ilosta ja ihmisenä kehittymisestä

Päätin tänään pitkästä aikaa kirjoitella hieman ylös sitä, millaisia tavoitteita ja unelmia minulla  elämässä on. Jostain syystä unelmien listaaminen on aina ollut minulle vähän vaikeaa. On paljon asioita, joista nautin ja esimerkiksi paikkoja, joissa haluaisin joskus käydä, mutta ei minulla ole koskaan juurikaan ollut pitkäaikaisia ja pysyviä, konkreettisia unelmia (no okei, kestävää rakkautta lukuunottamatta). Mikäli uskoisin sokeasti unelmia hehkuttavaan hyvinvointidiskurssiin, olisin varmasti tästä aika huolissani: useinhan unelmoiminen, elämänilo ja onnellisuus liitetään vahvasti toisiinsa. 

Tänään aihetta pohdiskellessani tein mielenkiintoisen havainnon. Keksin pitkähkön listan asioita, jotka jonain päivänä pian tai hamassa tulevaisuudessa haluaisin tehdä tai kokea. Huomasin, että valtaosa listani lauseista alkaa siitä, mitä haluaisin oppia. Ehkä minun on vaikea keksiä  yksittäisiä ehdottomia unelmia, kuten vaikkapa matkoja juuri tiettyihin paikkoihin, mutta näköjään maailma on täynnä asioita, joita haluaisin osata tehdä, taitoja jotka haluaisin oppia! Toki jotkut varsinkin ihmissuhteisiin liittyvät unelmat ovat kiinni muustakin kuin omasta aktiivisuudesta, yrittämisestä ja treenaamisesta, mutta itse asiassa niissäkin on mukana aika paljon myös uuden oppimista.



Osa toiveistani liittyy läheisesti myös siihen, millainen ihminen haluaisin olla, tai pikemminkin millaiseksi haluaisin joskus tulla. Sellaisten miettiminen tuntuu joskus oudolla tavalla väärältä, onhan nykyään muodikasta ajatella, että jokainen on hyvä, suorastaan täydellinen juuri sellaisena kuin on - mikä muuten ei mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Jokainen meistä toimii taatusti joskus tavoilla, jotka ovat kaikkea muuta kuin kohtuullisia ja hyväksyttäviä. Tietenkään se ei tee meistä läpeensä huonoja ihmisiä, mutta eiköhän kaikista kehittämiskohteita löydy.  Meillä on heikkoutemme, huonot puolemme ja menneisyyden haamumme, jotka toki on tärkeää tunnistaa ja hyväksyä. Hyväksymisen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä, ettemme pyrkisi kehittämään itseämme ja toimimaan jatkossa eri tavalla.

Pohjimmiltaan uusien taitojen harjoittelussa ja itsensä kehittämisessä ihmisenä on kyse samasta asiasta: oppimisesta. Minä olen aina rakastanut oppimista - sitä tunnetta, kun aloittaaa uuteen asiaan perehtymisen ja tajuaa, miten paljon kiehtovia uusia asioita on edessä, ja toisaalta myös niitä oivalluksen hetkiä, kun opittu tavalla tai toisella konkretisoituu. Tylsistyn nopeasti liian helppojen tehtävien parissa niin opiskelussa/työssä kuin vapaa-ajallakin. Oikeastaan koen virkistyväni tehokkaimmin juuri silloin, kun uppoudun kunnolla harjoittelemaan jotain tai perehtymään johonkin, mikä vielä tuntuu haasteelliselta muttei mahdottomalta oppia. Kyse on mistäpä muusta kuin varmasti monille tutusta flow-tilasta, joka liittyy usein nimenomaan sopivasti haastamaan tekemiseen ja sitä myötä uuden oppimiseen. 

Hämmennyn usein törmätessäni sellaiseen hyvinvointipuheeseen, jossa kärjistetysti sanottuna kannustetaan vaan olla öllöttelemään tässä ja nyt täydellisinä, elämään ja olemaan tekemisen sijasta. Itse nimittäin ajattelen, että elämän suola ei suinkaan ole tasainen tyytyminen ja käsillä olevassa hetkessä passiivisena möllöttäminen vaan pyrkimys johonkin, uuden oppiminen, kehittyminen omien arvojen ohjaamaan suuntaan sekä viisauden ja muiden inhimillisten hyveiden tavoittelu. Mielestäni itsensä hyväksyminen ja halu tulla "paremmaksi" (paremmaksi jossain tai vain paremmaksi ihmiseksi, mitä se kenellekin sitten tarkoittaa) eivät sulje toisiaan pois. Se, että tunnistan ja hyväksyn olevani juuri sellainen kuin nyt olen on vain nykyisen asiantilan tunnustamista, eikä siitä voi suoraan johtaa sitä, millaiseksi haluaisin vielä joskus kehittyä. 

Hyväksyvä läsnäolo tässä ja nyt epäilemättä rauhoittaa ja omalta osaltaan vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin. Oppiminen, jonkin tavoitteleminen ja kehittymispyrkimykset sen sijaan innostavat  ja  tuovat merkityksellisyyttä elämään. Jossain elämänvaiheessa ehkä kaipaamme ennen kaikkea rauhoittumista, "maadoittumista", niin kuin jotkut asian ilmaisevat, kun taas joskus tarvitsemme nimenomaan eteenpäin pyrkivää innostusta, toimintaan suuntautunutta myönteistä tunnetta tai mielialaa. Molempi parempi siis, näin ainakin itse ajattelen :)

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Tavaroiden raivaaminen, monille tuttu "marittamisen" muodossa, on ajankohtainen ja äärimmäisen kiinnostava ilmiö, johon monet suomalaisnaisetkin ovat viime aikoina hurahtaneet. Itsekin olen uteliaana lukenut järjestely- ja raivausguru Marie Kondon kirjat ja ottanut niistä vaikutteita omaan elämääni, vaikka täysimittaista konmarinointiprojektia en olekaan toteuttanut. Oma suhde tavaroihin ja kuluttamiseen on mietityttänyt paljon, ja tämä minimalismi- ja raivaustrendi on herättänyt minussa myös jonkinmoista vastustusta ja epäluuloa, sillä toisinaan se tuntuu lähestulkoon entisaikojen kotirouvaelämän larppaamiselta tai yritykseltä saada koko elämä hallintaan järjestämällä materiaa.

Kulttuurihistorioitsija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltä Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (Atena, 2017). Törmäsin kyseiseen kirjaan alun perin Facebookin Konmari-ryhmässä, minkä pohjalta ennakko-odotuksena oli, että kirjan keskiöissä olisivat käytännön vinkit kodin järjestämiseen. Ja siihenhän kirjan nimessäkin toki viitataan, mutta itse koin, että sisältö painottui kuitenkin enemmän tuohon tavaratulvan syntyyn. Ja se olikin minulle positiivinen yllätys: kyseessä oli pohdiskelevampi ja tieteellisempi kirja, kuin olin odottanut, ja sehän kelpaa! Kyllä niitä järjestely- ja raivausvinkkejäkin  kirjasta löytyy, mutta sisältö painottuu silti tavarasuhteemme ja kulutustottumustemme historiaan, sen pohdiskeluun miksi ja miten nykytilanteeseen on päädytty.



Aalto käsittelee niin tavaroiden haalimista kuin raivaamistakin syvällisesti ja perusteellisesti kulttuurisina ilmiöinä, mikä on erittäin tervetullut näkökulma käytännönläheisen Konmari-henkisen julistamisen keskelle. Pahimmillaan innokkaimmat "marittajat" tuovat mieleen kiihkeät uskovaiset, jotka toitottavat ilosanomaansa kaikkialla eivätkä hyväksy eriäviä mielipiteitä tai "perinteen" (tässä tapauksessa Marie Kondon oppien) soveltamista vapaamuotoisemmin.

Oikeastaan koen, että niin Konmari kuin joissain muodoissaan minimalismitrendikin ovat vain yksi vinksahtaneen tavarasuhteemme ilmenemismuoto. Tuntuu surulliselta, että niin moni käyttää niin hämmentävän paljon resurssejaan tavaroiden hankkimiseen ja sen suunitteluun, niistä huolehtimiseen, järjestelyyn sekä tavarasta eroon hankkiutumiseen - ja samaan aikaan harmittelee esimerkiksi sitä, ettei aikaa riitä kiinnostaville harrastuksille.

Järjestämisen ammattilaisena Aalto toki tuo kirjassa esiin omaa näkemystään siitä, miten olisi hyvä elää, kuluttaa ja järjestää kotinsa, mutta ärsyttävältä julistukselta onneksi vältytään - enemmänkin kirja herättelee lukijaa pohtimaan omaa suhdettaan tavaroihin. Siksi suosittelisin tätä kirjaa luettavaksi ainakin jokaiselle, joka suunnittelee tai on jo toteuttanut kodin raivaamis- ja järjestelyprojektin. Ennen kuin hurahtaa aivan totaalisesti, saattaisi olla hyvä uhrata pari ajatusta sille, mistä raivaamisen, marittamisen tai minimalismikokeilun tarve tulee. Uskon nimittäin,  siinä on usein kyse jotain muustakin kuin vain käytännöllisen kodin luomisesta.

Itse herkästi tarkastelen tätäkin aihetta psykologin näkökulmasta, ja myös sillä tasolla tämä on todella kiehtova aihe. Konmari-kirjoja lukiessani ja aihetta sivuavia keskusteluja seuratessani olen usein pohtinut erityisesti hallinnan tunnetta. Meille ihmisillehän on yleensä tärkeää tuntea olevamme edes jollain tasolla oman elämämme ohjaksissa: vaikka sisimmässämme (toivottavasti) tiedämme, että läheskään kaikkeen ei voi vaikuttaa, kaipaamme silti tunnetta, että voimme hallita edes jotain osaa elämästämme. Jotkut kontrolloivat kehoaan treenaamalla ja syömällä tiukan ruokavalion mukaan, joillekin on supertärkeää pitää kalenterinsa ja to do -listansa ajan tasalla - ja jotkut haluavat pitää kotinsa lähes sotilaallisessa järjestyksessä. Ja mikäs siinä, jos se aidosti tuottaa iloa elämään eikä aiheuta ylimääräisiä paineita.

Arvostelukappale kirjasta saatu blogin kautta

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinäkin saatat olla energiasyöppö

On joitakin sanoja ja sanontoja, jotka toistuvasti saavat minut näkemään punaista. Yksi näistä on energiasyöppö ihminen - tiedättehän,  sellainen pahanilmanlintu, mielensäpahoittaja, "narsisti" (kyseistä sanaa kun käytetään nykyisin melko kevyesti), itsekeskeinen kitisijä, jotka oman hyvinvoinnin tähden pyritään sulkemaan pois omasta elinpiiristä. Usein kuitenkin unohtuu se tosiasia, että todennäköisesti olemme kaikki jossain tilanteessa olleet sellaisia. Lyhyesti sanottuna energiasyöpöistä puhuminen on mielestäni ikävän syyllistävä, itsekeskeinen ja epäempaattinen puhetapa. 

Energiasyöppöjä kuvaillaan ihmisiksi, jotka vievät enemmän energiaa kuin antavat, kuormittavat muita puhumalla taukoamatta itsestään ja omista ongelmistaan, eivät osaa suhtautua aidon empaattisesti toisiin, ehkäpä ovat täysin kykenemättömiä asettumaan toisen ihmisen asemaan. Sitä en kiistä, etteikö olisi olemassa hankalia ihmisiä - totta hitossa on, mutta voitko sinäkään kirkkain silmin väittää, ettet olisi joskus rasittava, itsekäs tai negatiivinen? Ja vaikka olisitkin varsinainen huumorin ja positiivisuuden lähettiläs, saatat silti aivan huomaamattasi "syödä" jonkun toisen energiaa. 

Jokaisella on toki oikeus päättää, millaisten ihmisten kanssa vapaa-aikansa haluaa viettää, ja totta kai ihmissuhteiden toivoisi ennen kaikkea lisäävän hyvinvointia ja tuovan iloa elämään. Kaikilla meistä on kuitenkin myös huonot hetkemme tai kautemme, jolloin emme todellakaan levitä hyviä viboja ympärillemme. Usein kuulee sanottavan, että oikean ystävän tunnistaa siitä, että hän ei katoa elämästäsi silloinkaan, kun sinulla on vaikeaa. Kaikki varmasti tietävät, että kun ihmisellä on oikein vaikeaa, se on usein raskasta myös läheisille. Esimerkiksi masentuneen tai kriisin keskellä elävän ihmisen kanssa hengailu ei yleensä ole erityisen energisoivaa. Toisten tunteet ja mielialat tuppaavat tarttumaan, ja varsinkin herkkien ihmisten on usein vaikeaa vetää rajaa omien ja toisten tunteiden välille.

En kritisoi sitä, jos joku haluaa vähentää yhteydenpitoa ihmisiin, joiden kokee aiheuttavan hänelle kohtuutonta kuormitusta eikä mitään hyvää. Omasta hyvinvoinnista ja rajoista saa ja kannattaa pitää huolta - se on pidemmän päälle parasta myös kaikkien muiden kannalta, sillä totaalisen uupunut ihminen ei jaksa olla muillekaan hyödyksi tai avuksi. Energiasyöpöksi nimittelyä minun on kuitenkin vaikea hyväksyä. Tuntuu hämmentävältä, että moni julistaa suureen ääneen olevansa empaattinen ja ystävällinen ihminen, mutta "energiasyöpöille" tai "negatiivisille" ihmisille empatiaa ei tunnu riittävän tippaakaan. 

Oman käsitykseni mukaan aika usein niin kutsutun energiasyöppöyden takana on esimerkiksi masennusta, ahdistusta, tuore kriisi, pitkäaikaisia traumoja, tai ainakin taitamattomuutta käsitellä omia tunteita rakentavasti. En usko, että se, mitä jotkut nimittävät energiasyöppöydeksi, olisi pysyvä luonteenpiirre vaan pikemminkin epäsuotuisa toimintatapa, jota voi halutessaan myös pyrkiä muuttamaan.

Mielen solmujen tai traumojen hoitaminen ei tietenkään ole puolison, ystävän tai työkaverin tehtävä, mutta varmasti jokainen tuon kaltaisista vaikeuksista kärsivä toivoisi edes jonkinlaista ymmärrystä ja empatiaa läheisiltään. Tuntuu surulliselta, että moni haluaa eliminoida elämästään ihmisiä siksi, että he "syövät hänen energiaansa", vaikka loppujen lopuksi nämä energiasyöpöt saattavat pohjimmiltaan painiskella hyvinkin samankaltaisten ongelmien kanssa kuin ne, jotka energiasyöppöjä eniten vieroksuvat. 

Ja sitä paitsi se, että jonkun kanssa oleminen tekee sinusta vähemmän energisen, ei automaattisesti tarkoita sitä, että vika olisi vain hänessä: ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että kahden ihmisen tavat olla ja viestiä eivät kohtaa. Ehkä olet itsekin juuri sillä hetkellä niin stressaantunut, alakuloinen, voimaton ja uupunut, ettet jaksa ottaa vastaan toisen pahaa oloa - mikä saattaa johtaa siihen, että toinen koetaan energiasyöpöksi, vaikka oma vetämättömyys johtuisikin pohjimmiltaan jostain ihan muusta. Harvat ihmissuhdeongelmat ovat niin yksioikoisia, että ongelman ytimen voisi paikantaa vain toiseen osapuoleen.

En tarkoita, että ystäviltä ja läheisiltä pitäisi sietää mitä tahansa. En tarkoita, että kenenkään pitäisi alistua ystävyyssuhteessa terapeutin rooliin, jota uupunut, ahdistunut tai elämäänsä pettynyt läheinen helposti tarjoaa. En myöskään tarkoita, että kaikkien ihmissuhteiden pitäisi kestää ikuisesti, jos ne pitkällä aikavälillä tarkasteltuna tuottavat enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Toivoisin kuitenkin, että meiltä riittäisi armollisuutta sekä itsellemme että muille - toisinaan nimittäin koen, että nykyisessä hyvinvointidiskurssissa painotetaan liian vahvasti nimenomaan armollisuutta itseä kohtaan, joskus jopa muiden kustannuksella. 

Mielestäni tavallisten ihmisten nimittely energiasyöpöiksi vahvistaa vastakkainasettelua itsen ja "niiden muiden", toisenlaisten, välillä. Usein, kun ihmiset intoutuvat puhumaan energiasyöpöistä tai negatiivisista tuttavistaan, tekisi lähinnä mieli pyytää heitä kurkkaamaan peiliin ja miettimään, onko mahdollista, että itsekin jossain tilanteessa vie tai on vienyt toisilta energiaa (mitä se energia nyt sitten tässä tapauksessa onkaan). Eikä välttämättä olisi pahitteeksi myöskään muistaa vanha tuttu viisaus siitä, että jospa kohtelisi muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan vastaavassa tilanteessa...

Kuulisin erittäin mielelläni, millaisia ajatuksia aihe teissä herättää :) 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kuinka murtaa tunnelukkoja?

Kimmo Takasen uutuuskirja Murra tunnelukkosi on jatkoa hänen aiemmille samaa aihepiiriä käsitelleille kirjoilleen, joista yhden olen itsekin lukenut (ja kirjoittanut siitä täällä), ja joka herätti kovasti ajatuksia ja innosti itsetutkiskeluun. Tästä uudesta kirjasta taisin kuitenkin pitää vielä enemmän - tai sitten tämä vain osui juuri nyt parempaan ajankohtaan. 

Murra tunnelukkosi "auttaa työstämään tunteitamme, ja kykenemme toimimaan rakentavammin ja aiuismaisemmin epämukavista tunteista huolimatta", kerrotaan takakannessa. Teos on melko käytännönläheinen ja ratkaisukeskeinen: siinä kyllä esitellään kattavasti perustietoa tunnelukoista ja niiden syntymisestä, mutta lisäksi mukana on myös todella paljon erilaisia harjoituksia esimerkiksi liittyen lapsuusmuistojen esiin kaiveluun ja työstämiseen. Vaikka tässä ei pureuduta teoriaan aivan yhtä perusteellisesti kuin tuossa aiemmassa Tunne lukkosi -kirjassa, uskon, että tekstistä ja harjoituksista saa paljon irti, vaikkei olisi perehtynyt aiheeseen aiemmin. 

Lyhyesti sanottuna tunnelukot ovat lapsuudessa ja nuoruudessa opittuja keinoja selvitä vaikeista tunteista. Ne ovat aikoinaan olleet hyödyllisiä ja toimivia, koska ne edistivät sopeutumista olosuhteisiin, joihin emme voineet itse vaikuttaa. Aikuisuudessa ne kuitenkin vaikeuttavat sopeutumista nykyisiin olosuhteisiin, elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin, saavat meidät taantumaan tunnetasolla lapsiksi ja toimimaan tunteiden, ei järjen ohjaamina. Aikuisena meillä kuitenkin on enemmän mahdollisuuksia ja taitoja vaikuttaa elämäämme ja toimia toisin - jos vain pystymme joten kuten availemaan tunnelukkojamme ja oppimaan uusia, toimivampia tapoja. Tunnelukkojen avaaminen edellyttää ensin niiden tunnistamista ja tiedostamista: on mahdotonta päästää irti sellaisesta, mistä emme edes tiedosta pitävämme kiinni. 

Sen lisäksi, että tunnelukot vaikuttavat käyttäytymiseemme, ne myös vääristävät todellisuuden havainnointia: ne ovat kuin linssejä, joiden läpi katselemme maailmaa ja myös itseämme. Tulkitsemme todellisuutta aiempien kokemustemme ja niiden myötä syntyneiden tunnelukkojen ohjaamina:

"Tunnelukot lukitsevat kehomme, tunteemme ja mielemme. Lukittuminen estää mielenliikkeiden vapauden. Tunnelukot aiheuttavat negatiivisia assosiaatioita ja sitä kautta vääristyneitä tulkintoja kokemastamme tilanteesta. Liitämme aistihavaintoja mielessämme johonkin käsittelemättömään kokemukseemme ja ahdistumme."




Tunnelukko on oikeastaan aika mainio käsite: nehän nimenomaan lukitsevat meidät tulevista ja menneistä murehtimiseen ja samanlaisina toistuviin ajatuskulkuihin, joita pyöritämme mielessämme uudelleen ja uudelleen niin kauan, että emme välttämättä enää osaa kyseenalaistaa niitä. 

Tunnelukkotyöskentelyn tavoitteena on vahvistaa omaa "sisäistä aikuista", johon meissä elävät ja vaikuttavat eri-ikäiset sisäiset lapset - siis lapsen tavoin tuntevat ja ajattelevat persoonallisuuden osamme - voivat turvautua. Keskeisenä ajatuksena on, että oikeastaan todellisia aikuisia ei ole olemassakaan: meillä kaikilla on omat tunnelukkomme, ja sisäiset lapsiosamme ohjaavat usein toimintaamme ja myös esimerkiksi sitä, miten kasvatamme omia, todellisia lapsiamme.

Vaikka kirjassa tuodaan moneen otteeseen esiin se, että tunnelukot syntyvät ennen kaikkea  lapsuudessa vuorovaikutussuhteessa vanhempiin ja muihin merkityksellisiin aikuisiin, vanhempia ei kuitenkaan syyllistetä kohtuuttomasti. Vaikka he tietoisella tasolla pyrkisivät koko ajan toimimaan lapsensa parhaaksi, hekin saattavat toimia omien tunnelukkojensa ohjaamina eivätkä pysty vastaamaan täydellisesti lapsensa tarpeisiin (tai edes tunnistamaan niitä), koska he itse ovat menneisyydessään jääneet jotain vaille. 

Tunnelukkoja ei ole syytä samastaa psyykkisiin sairauksiin. Ne ovat "normaaleja" siinä mielessä, että niitä löytynee jossain määrin kaikilta, eikä niiden muodostumista luultavasti voi koskaan täysin välttää. Jokainen meistä kohtaa elämässään vastoinkäymisiä ja traumaattisiakin kokemuksia, jotka jättävät meihin jälkensä. Ja vaikka menneisyyden kaivelu voi lähtökohtasesti tuntua ankealta ja turhalta, koska menneitähän ei voi muuttaa, kirjan sanoma on kuitenkin lohdullinen: vaikka sisäisiä solmuja riittäisi, niitä on aina mahdollista käsitellä ja ainakin jossain määrin vapautua niistä. Jo omien tunnelukkojen tiedostaminen on hyvä alku.

Kokonaisuudessaan pidin Murra tunnelukkosi -kirjasta todella paljon - melkeinpä voisi sanoa, että se herätti suorastaan oivalluksia! On tärkeää muistaa, että vaikka menneet ovat menneitä, historiamme elää meissä tälläkin hetkellä. Se ei koskaan lakkaa olemasta osa meitä, mutta sen vaikutuksia voi oppia tiedostamaan. Sen myötä on mahdollista myös oppia toimimaan tietoisesti, omia arvoja toteuttaen sen sijaan, että seuraisi sokeasti tunteitaan, jotka eivät aina kerro todellisuudesta kovinkaan paljon.

Osa kirjan mielikuvaharjoituksista tuntui hieman vaikeasti lähestyttäviltä, sillä itse esimerkiksi muistan varhaislapsuudestani niin vähän, että vaikkapa itseni kuvitteleminen parivuotiaana tuntuu aika mahdottomalta. Tai sitten mielikuvitukseni ei vaan riitä tällaisiin harjoituksiin, olen nimittäin ennenkin kokenut mielikuvaharjoitukset melko haasteellisiksi :D Tosin kuten tässäkin kirjassa muistutetaan, pelkällä järkeilyllä ja analysoinnilla ei tunnelukkoja murreta eikä traumoista vapauduta, vaan kokemukselliset ja tunnepohjaiset menetelmät ovat tarpeen. Siitä tulee mieleen, että esimerkiksi taiteen tekeminen voi varmasti parhaimmillaan toimia loistavasti tunnelukkojen käsittelykeinona. 

Joka tapauksessa tunnelukot, vuosien tai vuosikymmenien varrella muodostuneet sisäiset solmumme, ovat sellaisia juttuja, joita ei ihan hetkessä ratkaista. Monelle niiden käsittely on varmasti tehokkainta ja turvallisinta esimerkiksi luotettavan terapeutin kanssa, vaikka toki se ei kaikille ole tarpeen. Minua tämän kirjan lukeminen ja harjoitusten pohdiskelu innosti purkamaan lapsuusmuistoja kirjalliseen muotoon, mikä yleensäkin on mielestäni loistava keino selkiyttää ajatuksia ja tuulettaa tunteita. Kaikilla se ei välttämättä toimi, mutta keinoja on toki muitakin, ja ainahan voi vähän soveltaa :)