tiistai 9. heinäkuuta 2013

Taikasana nimeltä normaali

Satuinpa lukemaan kolumnin, joka tiivistää aika tehokkaasti oleelliset pointit aiheesta, josta olen itsekin paasannut monet kerrat. "Normaali" on varsin mielenkiintoinen käsite, jota kaikkien kannattaisi joskus pohtia kriittisesti, sillä niin kutsuttu normaalius on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

"Normaali on taikasana. Tuo se pelikentälle ja se muuttaa pelin. Ensin kentällä on vain uniikkeja yksilöitä, kukin omine ominaisuuksineen. Sano sana normaali, ja yhtäkkiä kaikki nuo yksilöt sijoittuvat johonkin kohtaan jatkumoa, joka alkaa yhdestä ääripäästä, etenee keskijakaumalle (normaali) ja päättyy toiseen ääripäähän."

Normaali on toki käyttökelpoinen käsite, jonka avulla voidaan luokitella erilaisia ilmiöitä, mutta valitettavasti siihen liittyy aina myös se, että jokin leimataan epänormaaliksi ja poikkeavaksi - ja poikkeavuutta on kummallisen helppoa tarkastella negatiivisena asiana. Siitä puhumattakaan, että normaali-epänormaali-luokittelu perustuu aina vain rajalliseen määrään piirteitä ja jättää huomiotta monia yksilöllisiä piirteitä. Ja sitä paitsi normaaliuden määrittely on aina vallankäyttöä, ja usein kannattaisi suoda edes lyhyt ajatus sille, kuka tätä valtaa käyttää.

"Normaalin mahtava voima kumpuaa tästä kaksoismerkityksestä: yhtäältä se on jotakin hyvin tavallista ja keskiarvoista, toisaalta se on jotakin tavoiteltavaa – mitä meidän pitäisi olla, ettemme olisi epänormaaleja. Kun joku siis sanoo normaali, se sisältää samalla kehotuksen olla sellainen."

Tuossa viimeisessä lauseessa tiivistyy aika hyvin syy siihen, miksi ei suinkaan ole yhdentekevää, mitä pidämme normaalina. Itse olen jo pitkään yrittänyt välttää normaaliudesta puhumista varsinkin silloin, kun on kyse ajatuksista, tunteista, käyttäytymisestä ja ihmissuhteista, sillä sellainen puhe harvoin tuo keskusteluun mitään uutta. Moni tosin ehkä kokee lohdullisena sen, jos hänen tuntemuksensa tai ajatuksensa ovat muiden silmissä normaaleja, mutta itse korvaisin normaalin mieluummin sanalla "tavallinen" tai "yleinen", joiden vastakohdat eivät kuulosta aivan yhtä epäilyttäviltä kuin epänormaali.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Aito, asiallinen vai molempia?

Törmäsin tänään varsin inspiroivaan postaukseen siitä, miten liiallinen asiallisuus ja vakavahenkisyys voi tappaa luovuuden ja aitouden. Olen itse pohjimmiltani aika vakava tosikko, mutta törmään silti melko usein siihen, että varsinkin vanhemmat sukulaisihmiset toruvat minua siitä, että muka puhun liian kovalla äänellä tai nauran liikaa julkisilla paikoilla - ja onpa eräs lähisukulaiseni jopa koittanut väittää, että hymyilen liikaa!

Varsinkin työelämässä vakavuutta ja asiallisuutta arvostetaan: katsokaapa vaikka, miten totisia ja suoraan sanottuna tylsiä kuvia yritysten ja muiden organisaatioiden nettisivuilla on paikan työntekijöistä. Niin sanotun neutraalin ilmeen ja tyylin tavoitteena on ilmeisesti olla ärsyttämättä ketään liikaa, mutta toisaalta kaikkien miellyttäminen johtaa helposti mitäänsanomattomaan vaikutelmaan ja siihen, että ihmisestä ei jää oikeastaan mitään mieleen. Asiallisuus on luonnollisesti toivottavaa niin kauan, kuin sillä tarkoitetaan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi tarkoittaa persoonallisuuden latistamista ja kaikkien pakottamista samanlaiseen muottiin - vieläpä sellaiseen muottiin, jossa esimerkiksi "liian" puhelias, nauravainen ja rohkea tyyppi on jotenkin epäilyttävä?

"Ennen kaikkea liika asiallisuus vie ihmisistä aitoutta. Kun ylimääräiset särmät ja rönsyt hiotaan pois, ei ihminen enää ehkä ole sitä, mitä hän oikeasti, aidoimmillaan ja parhaimmillaan voi olla." Näin Elämän flow -blogin Katri kirjoittaa mainitussa postauksessa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Usein on toki jännittävää tai suorastaan pelottavaa olla tilanteessa kuin tilanteessa aidosti oma itsensä (ja sitä paitsi eihän tilanteesta toiseen pysyvää minuutta välttämättä ole olemassakaan, totta kai konteksti vaikuttaa aina kaikkeen), mutta uskoisin, että aitous ja luovuus johtavat usein parempiin lopputuloksiin kuin liika asiallisuus ja vakavuus, jonka taakse on helppo piiloutua. Parhaat ideat ja keksinnöt ovat aina jonkun mielestä aivan naurettavia.

Picasso🐥

Toisaalta olen itse hieman kiintynyt asiallisuuteen ja sovinnaisuuteen, sillä se luo ympäristöön tuttuutta ja turvallisuutta. Joissakin ammateissa tietynlainen asiallisuus kuuluu mielestäni asiaan: en esimerkiksi suhtautuisi kovin myönteisesti jatkuvasti vitsailevaan ja hihittelevään lääkäriin tai lakimieheen, vaikka tämä ilmentäisi työssään omaa persoonaansa hyvinkin aidosti. Joitakin töitä tehdään täysipainoisesti omalla persoonalla, ja toki omaa tyyliä kannattaa tuoda jossain määrin mukaan mihin tahansa hommaan, mutta asiallisuutta tarvitaan usein ainakin jossain määrin esimerkiksi luottamuksen ja asiantuntevan vaikutelman luomiseen. Silläkin on siis paikkansa joissakin yhteyksissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa aitoudesta ja luovuudesta luopumista - tuskin on aivan mahdotonta olla sekä oma itsensä että asiallinen.