sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Uskon asia

Luen aivan liikaa naistenlehtiä ja muita hömppämedioita, joten en ole voinut välttyä huomaamasta, että viime aikoina uskonnollisuudesta ja henkisyydestä on ollut paljon puhetta. Tapa-ateistina kasvaneelle sellainen puhe tuntuu kovin vieraalta: mistä ihmeestä on kyse, kun muuten aivan järkevän oloiset ihmiset kertovat vakavalla naamalla paitsi uskovansa henkiolentoihin myös näkevänsä enkeleitä, aistivansa energiakenttiä ja jopa parantavansa ajatuksen voimalla? Puhumattakaan siitä, kuinka moni vielä nykypäivänäkin uskoo esimerkiksi kristinuskon tai islamin jumalaan. Aiemmin olin vakaasti sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat vähän höyrähtäneitä, pakenevat todellisuutta mielikuvitusmaailmoihin ja vieläpä pitävät itseään parempina kuin muut.



Skeptisyydestäni huolimatta uskonnot ja myytit ovat aina kiinnostaneet minua hirmuisesti. Ihan tarinoiden ja symboliikan tasollakin, mutta ennen kaikkea psykologisena, sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Näin jälkeenpäin harmittaa hieman, etten ole koulussa osallistunut yhdellekään uskonnontunnille, sillä yleissivistykseni uskontojen, myös kristinuskon, osalta on hävettävän huono, vaikka yritänkin jatkuvasti paikkailla sitä. Välillä on tullut sellainen vaikutelma, että juuri ei-uskovaiset käyttävät hirveästi aikaa ja energiaa uskonnoista puhumiseen ja niiden ajattelemiseen, kun taas joillekin uskovaisille usko vaikuttaisi olevan luonnollinen asia, jota ei tarvitse ihan koko ajan pohdiskella. Olen käynyt monia erittäin kiehtovia keskusteluja aiheesta myös uskovaisten kanssa, kaiken sen hömppälehtijuttujen ja -blogien lueskelun lisäksi, sillä uusia näkökulmia on aina kiinnostavaa saada.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve keksiä selityksiä sille, mitä ei voi (ainakaan toistaiseksi) järjellä ja tieteellä selittää. Se on tietysti aivan ymmärrettävää: elämä on varmasti hieman helpompaa, jos ajattelee, että sillä on jo lähtökohtaisesti jokin tarkoitus, ja että sen päättyessä kaikki ei ehkä päätykään. Joillekin usko tuo turvaa ja varmuutta, jota olen usein kadehtinut. Olen usein miettinyt, mitä uskovien ihmisten päässä liikkuu. Mistä henkisissä kokemuksissa oikein on kyse? Miltä se tuntuu, ja ennen kaikkea miksi? Mitä ihmettä tapahtuu, kun ateisti yhtäkkiä kokeekin jonkinlaisen henkisen herätyksen? Miten enkeleiden näkeminen ja energioiden aistiminen eroavat mielenterveyspotilaiden aistiharhoista (vai eroavatko mitenkään)? Moni sanoo, ettei sitä voi tietää ennen kuin sen kokee itse, että siinä on kyse tunteesta ja kokemuksesta, ei mistään, mitä voisi pukea sanoiksi ja perustella. Arvostan silti sitä, että joku yrittää sanallistaa kummallisia kokemuksiaan meille, jotka eivät kerta kaikkiaan käsitä niitä.



Minulle Jumalaa tai mitään vastaavaa ei ole samalla tavalla kuin asiat, jotka pystyn aisteillani ja kokemuksellani tavoittamaan. En voi kuitenkaan väittää, ettei niitä olisi olemassa - ensinhän minun pitäisi pystyä määrittelemään olemassaolo, ja sille tielle en uskalla lähteä. Minulle Jumala on olemassa samalla tavalla kuin ideologiat, taideteokset ja muut kulttuuriset rakennelmat. Jos jokin on ihmisten keksimää, se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa jollakin tavalla - varsinkaan, jos se vaikuttaa elämänmuotoihin ja kulttuureihin niin paljon kuin uskonnot. Silti en voi sille mitään, että mielestäni yliluonnolliseen uskominen on ainakin pikkuisen maailmasta pakenemista ja todellisuuden välttelyä, vaikka se epäilemättä tuntuu monista hyvältä. Onneksi olen kuitenkin niin utelias, että haluaisin hirveästi ymmärtää sitäkin, mitä en voi ymmärtää. Erityisen jännittävää ja kiehtovaa on kuitenkin se, että uskonnoille ja hatarammin määritellylle henkisyydelle on tieteen täyttämässä nykymaailmassakin tilausta.

Kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja fiiliksiänne uskonnoista ja henkisyydestä. Mihin te uskotte (paitsi toivottavasti itseenne)? Miltä se tuntuu?

5 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa Nanna. Tuli heti mieleen, että myös positiivisen psykologian gurut Seligman ym. mainitsevat henkisyyden ja hengellisyyden olennaisena osana onnellisuutta. (- Tosin käsite "spirituality" on merkitykseltään laajempi kuin esim. henkisyys tai uskonnollisuus.) Kokemukset ja ilmentämismuodot tosin ovat varsin yksilöllisiä luonnossa vaeltamisesta uskonnollisten rituaalien noudattamiseen ja yliaistillisiin kokemuksiin. Jos johonkin itse uskon, niin ainakin siihen, että vaikka itse en voi nähdä, kokea tai ymmärtää jotain, tämä ei vielä todista mitään asian todenperäisyydestä. Enhän voi kuulla ultraääniäkään, mutta silti ne ovat olemassa. Suhtaudun myös nöyrästi psykologian, modernin aivotutkimuksen jne. kykyyn selittää koko totuutta olemassaolostamme, vaikka ne sitä toki ansiokkaasti tekevätkin. Ottamatta varsinaisesti kantaa yliluonnollisten kokemusten todenperäisyyteen mielestäni mahdollisuus siihen, että maailma on jossain määrin selittämätön mysteeri on pelkästään myönteinen asia, joka tekee elämän jännittävämmäksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Jep, mäkin olen monta kertaa törmännyt siihen faktaan, että uskonnolliset/muuten hengelliset ihmiset ovat keskimäärin muita onnellisempia, ja se on itse asiassa yksi syy sille, miksi olen niin kiinnostunut henkisyydestä - se vaikuttaa olevan ihmisille niin tärkeää, ja sillä vaikuttaa olevan todella paljon voimaa. En itsekään usko, että tiede välttämättä pystyisi selittämään koko totuutta olemassaolostamme - sen päivän haluaisin nähdä, kun vaikkapa aivotutkimus pystyy selittämään, mitä tietoisuus on. Siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että maailma on jännittävä mysteeri! Sitä voi pyrkiä ratkomaan tieteen keinoin tai jollain ihan muulla tavalla, se on jokaisesta itsestään kiinni :)

      Poista
  2. Ah, suosikkiaiheeni uskonto! Tai no, olen jo vähän päässyt yli pienimuotoisesta uskontopakkomieleteestäni, joka miulla aikoinaan oli (liittyen siis erityisesti siihen, miten kristillisellä kirkolla on liikaa valtaa ja sen automaattisena otettu asema pitäisi modernissa yhteiskunnassa jo kyseenalaistaa), mutta edelleen teen kuitenkin gradua siitä, miten uskontojen esittäminen mediassa (voi) vaikuttaa ihmisten käsityksiin.

    Mutta itse asiaan: Sitä piti vain sanomani, että uskontoja voidaan tuon vastausten hakemisen lisäksi tarkastella myös rituaali- ja yhteisönäkökulmasta. Eli siis uskonnon (/rituaalien) harjoittaminen antaa ihmiselle kokemuksen yhteisöön kuulumisesta, ja tuo yhteisö voi olla joko konkreettisesti läsnä (vaikkapa jumalanpalvelus) tai kuvitteellinen (siis ei tarkkaan rajattu tai läsnäoleva, vaan perustuu käsitykseen, eli esimerkiksi mielikuva vaikkapa suomalaisista kristityistä). Samalla uskonto tarjoaa rajoja ja normeja, jotka voidaan nähdä antavan jäsenelle varmuutta siitä, kuinka toimia osana omaa yhteisöä (mikä on toivottua ja ei-toivottua, mikä on pyhää tai kiellettyä).

    VastaaPoista
  3. Minä olen jossakin välimaastossa ja sivupolulle poikenneena mitä tulee (kristinuskon) Jumalaan uskomiseen. Hengellisyydessäni on ollut monenlaista vaihetta... Lapsenusko syventyi isommiksi kysymyksiksi murrosiässä, sitten usko muuntui äkkiä fundamentalismiksi lukiossa, jolloin yhtä nopeasti suuret Jumalan lupaukset osoittautuivat katteettomiksi ja pettymysten takia uskon syrjäytti epäusko. Meni kauan aikaa, etten miettinyt Jumalaa ollenkaan, vihasin koko ajatusta jostakin näkymättömästä määräilijästä, kunnes vihan laannuttua aloin taas harkita, josko hän sittenkin olisi olemassa....

    No, nykyään pohdiskelen uskonasiota toisinaan, ja välillä en. Vaikka uskoni tällä tavalla ailahtelee, niin selvä tarve minussa näyttää olevan Jumalalle (siis jollekin itseäni suuremmalle) kun aina epäilysten jälkeen palaan miettimään, josko sittenkin. Useimmiten näin käy silloin, kun alan oikein ihmetellä luontoa. Minusta luonto on ainoa suuri todiste siitä, että jokin hyvä luoja voisi olla olemassa. Mutta on niin paljon sellaistakin, mikä todistaa vastan. Miksi Jumala olisi niin hiljaa ja poissaoleva, miksi sallisi niin paljon kärsimystä, jos on olemassa? Toisinaan ajattelen, että Jumala on antanut ihmiselle niin suuren valinnanvapauden, että itsekäs ihmislaji itse aiheuttaa omat kärsimyksensä itselleen ja toisille eikä Jumala voisi siihen puuttua, mutta jos hän kerran on Jumala.... On se sekavaa, taidan lakata jaarittelemasta. :D

    En siis oikein tiedä, uskonko vai en. C.S. Lewis on kuulemma sanonut, että maailmassa on tarpeeksi pimeää sille, joka ei halua uskoa, ja tarpeeksi valoa sille, joka haluaa uskoa. Siltä se joskus kyllä tuntuukin. :)

    Suvi

    VastaaPoista
  4. Riikka, mielenkiintoinen graduaihe sulla! :) Jep, kyllähän tuo rituaali-/yhteisönäkökulma uskontoihin on minullekin tuttu, eikä sitä missään nimessä sovi väheksyä. Ja toisinaan on muuten tullut kadehdittua myös uskovaisten yhteisöllisyyttä, sillä monellehan se on todella tärkeää ja tuo sisältöä elämään.

    Suvi, ihana tuo C.S. Lewisin laudahdus, pitää taatusti paikkaansa! Onneksi valon voi löytää muualtakin kuin uskonnoista, vaikka sitten itsestään ja muista ihmisistä :) Mielenkiintoista kuulla, että sulla on ollut noin monenlaisia vaiheita uskossa - sehän on vain hyvä, ettei suhtaudu uskoon itsestäänselvyytenä vaan ihan oikeasti pohtii asioita. Jotkut tapakristityt kun eivät ehkä koskaan erityisemmin pohdi. Omalla kohdallani edes sitä lapsenuskoa tosin ei ole ollut, sillä olen kasvanut uskonnottomassa perheessä.

    VastaaPoista