maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kehumisen taidosta

Kaikki tietävät, että meille suomalaisille kehuminen - niin toisten kuin oman itsensäkin - on vaikeaa: kaikenlaiset kitinät ja ruikutukset lipsahtavat ulos suusta puolivahingossa, mutta kehuminen tuntuu monista helposti teennäiseltä ja turhalta. Moni näkee toisten kehumisena perusteettomana mielistelynä, ja itsensä ylistäminenhän on pelkkää huomiohakuisuutta ja hataran itsetunnon pönkittämistä. Tarpeetonta kehumista ei kuitenkaan ainakaan tässä maassa tunnu ilmenevän juuri koskaan, joten ei sitä voi kovinkaan suurena ongelmana pitää. Sen sijaan jokaisen olisi hyvä oppia kehumaan toisia silloin, kun siihen on syytä: mitä järkeä on esimerkiksi siinä, että huonosti tehdystä työstä kyllä moititaan, kun taas hyvin tehtyä työtä saatetaan pitää niin itsestäänselvyytenä, ettei siitä vaivauduta edes kiittämään?

Mystic Mermaid | via Facebook

Minulle kehuminen oli pitkään hyvin vaikeaa. Ajattelin muita ihmisiä pääosin negatiivisesti ja ärsyyntyneesti, joten minun oli vaikeaa edes keksiä, mistä toisia voisi kehua, enkä sitä paitsi pitänyt sitä tarpeellisena. Silti olen aina ollut hieman huomionkipeä ja rakastanut kehuja - ja kukapa ei rakastaisi, vaikka vilpittömien kehujen vastaanottaminen onkin monille vaikeaa. Mitä hyötyä kehumisesta sitten on? Pitäisikö se nähdä vain taktikointina, jonka tavoitteena on miellyttää muita ihmisiä ja saada ystäviä ja hyödyllisiä kontakteja? Toki se voi sitäkin olla, mutta itse olen huomannut, että kehuminen auttaa kiinnittämään huomiota vahvuuksiin ja ihailtaviin piirteisiin, joita jokaisessa ihmisessä (ja omassa itsessä tietenkin) väistämättä on. Ihminen, joka osaa vilpittömästi antaa tunnustusta toiselle, levittää väkisinkin ympärilleen positiivista mielialaa, saa muut tuntemaan olonsa paremmaksi - ja todennäköisesti tämä myös kohentaa kehujen omaa mielialaa ja käsitystä maailmasta.

Ongelmaksi nousee usein se, miten kehua luontevasti ja niin, että vastapuoli tajuaa kehujan olevan tosissaan. Minulle on jostain syystä aina ollut helpointa kehua toisten ulkonäköä tai tyyliä (joskus myös silloin, kun siinä ei varsinaisesti ole kehuttavaa, myönnetään), mutta toisten osaamisen ja ihailtavien luonteenpiirteiden arvostaminen on helposti jäänyt kateuden jalkoihin. Miten ihmeessä voikaan olla niin vaikeaa sanoa hyvälle ystävälle, että ihailee vaikkapa tämän kärsivällisyyttä, optimismia tai avoimuutta? Melkein hävettää sanoa, mutta en muista juuri koskaan sanoneeni suoraan ystävilleni (tai varsinkaan perheenjäsenilleni), että he ovat minulle rakkaita. Puhun kyllä itsestäni, kyselen ja analysoin muidenkin kuulumiset mielelläni, mutta silti se jää sanomatta, mitä näissä tyypeissä eniten arvostan. Joskus tuntuu jopa helpommalta heittää pinnallisia kehuja puolitutuille, mikä tuntuu aika ristiriitaiselta! Nyt olenkin päättänyt hieman kehittää kehumistaitojani - ja siihen ei tietenkään ole mitään muuta keinoa kuin yksinkertaisesti kiinnittää huomiota siihen, mikä muissa on hyvää, ja sanoa se ääneen. Ei kai se niin vaikeaa voi olla?

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Sananen shoppailusta

Harrastatko sinä shoppailua? Itse harrastin ennen, enkä pitänyt sitä mitenkään kummallisena - nykymaailmassa kun on ihan normaalia harrastaa ostamista, vieläpä sellaisten tavaroiden ja vaatteiden ostamista, joita ei todellakaan tarvitse eikä välttämättä edes oikeasti halua. Viime aikoina vaatteiden ja kenkien haaliminen ja varastoiminen on kuitenkin alkanut nyppiä pahemman kerran: mitä enemmän vaatteita kertyy nurkkiin, sitä enemmän ilmaantuu myös vaatekriisejä, sitä enemmän jää nurkkiin vellomaan vaatteita, joita ei ole käytetty kuin pari kertaa. Jokin aika sitten vaatekaappiani tutkaillessani järkytyin, kun huomasin, että sieltä löytyy jopa sellaisia vaatteita, joita en edes muistanut omistavani. Myös vaatteiden laatu on alkanut ketuttaa: miksi ihmeessä olen vuosien varrella hamstrannut epämääräisiä keinokuiturättejä, jotka ovat vääntyneet ja nukkaantuneet jo parin pesun jälkeen? Siksikö, että voisin taas jonain huonona päivänä turruttaa pahaa oloani ostamalla jotain uutta?

Olen jo pitkään yrittänyt muuttaa suhtautumistani vaatteisiin. Olen imenyt inspiraatiota ihmisiltä, jotka omistavat vain hyvin rajallisen määrän laadukkaita ja yksinkertaisia vaatteita mutta näyttävät silti  tyylikkäiltä eivätkä juuri kärsi vaatekriiseistä. Silti minusta ei ole vielä tullut sellaista: rakastan edelleen vaatekaupoissa kiertelyä, ja himoitsen kaikkea uutta ja ihanaa (nykyään myös laadukasta ja usein myös kallista), vaikka toisaalta shoppailu ja yletön kuluttaminen ajatuksena onkin alkanut suorastaan äklöttää. Jollain tasolla taidan edelleen olla koukussa shoppailuun, tosin onneksi makuni on muuttunut kalliimmaksi ja nirsommaksi, joten käytännössä ostoksia tulee tehtyä huomattavasti aiempaa vähemmän.

 Funnyyyy | via Facebook

Shoppailulakkoja olen kokeillut moneen otteeseen, mutta ne eivät minulla toimi, kuten eivät mitkään muutkaan lakot: jos olen totaalikieltäytynyt shoppailusta pariksi kuukaudeksi (tosin eivät ne lakot ole tainneet koskaan niin kauan kestää), olen lakon loputtua palannut aina takaisin vanhoihin tapoihini. Pelkkään tarpeeseen ostaminen puolestaan on todella vaikeaa, sillä kaikki varmasti tietävät sen, että silloin, kun todella tarvitsee jotain, sitä ei taatusti löydy, ei ainakaan täydellisenä versiona. Niinpä shoppailufilosofiani tiivistyy nykyisin yhteen sääntöön: osta vain sitä, mihin todella rakastut. Sen täytyy olla jotain sellaista, minkä ainakin ajattelet pelastavan sinut kaikilta tulevilta vaatekriiseiltä; jotain, mihin haluaisit pukeutua vaikka joka päivä. Joillekin toki sopii ostosten tarkka suunnittelu, mutta itse olen huomannut, että useimmat kaikkein käytetyimmät ja rakkaimmat vaatteeni ovat aikoinaan olleet heräteostoksia, joita en ole koskaan etsinyt vaan jotka ovat vain sattuneet tielleni - ja joihin olen rakastunut ensi silmäyksellä. Ja kyllä, olen rakastunut palavasti myös mustiin ja valkoisiin t-paitoihin, maailman yksinkertaisimpiin mekkoihin ja tummansinisiin farkkuihin (tavallisiin sukkiin tai sukkahousuihin en sentään, niitä ostan vain tarpeen vaatiessa), vaikka moni sitä rohkeneekin epäillä.

Ja mitä tosirakkauteen tulee, se on harvinaista ja ainutlaatuista - se vain täytyy osata erottaa ohimenevästä ihastumisesta. Itse olen aika varma, että tällä keinolla voi onnistua laimentamaan älytöntä ostovimmaa hieman miellyttävämmin kuin ryhtymällä totaalilakkoon ja paasaamalla maailmalle kerskakulutuksen haitoista. Minulle merkittävin syy vähentää ostamista on saada selkeyttä omaan elämään, kotiin ja tyyliin: jos vaatekaapissa vallitsee täysi kaaos, se leviää turhan helposti myös ajatuksiin ja tunteisiin.

Miten te suhtaudutte shoppailuun?

P.S. Eräs hyvä keino päästä eroon shoppailukierteestä on vähentää muotilehtien ja -blogien lukemista sekä kaupoissa kiertelemistä, sillä eihän sellaista osaa kaivata, mitä ei ole koskaan nähnytkään ;)

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Taikasana nimeltä normaali

Satuinpa lukemaan kolumnin, joka tiivistää aika tehokkaasti oleelliset pointit aiheesta, josta olen itsekin paasannut monet kerrat. "Normaali" on varsin mielenkiintoinen käsite, jota kaikkien kannattaisi joskus pohtia kriittisesti, sillä niin kutsuttu normaalius on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

"Normaali on taikasana. Tuo se pelikentälle ja se muuttaa pelin. Ensin kentällä on vain uniikkeja yksilöitä, kukin omine ominaisuuksineen. Sano sana normaali, ja yhtäkkiä kaikki nuo yksilöt sijoittuvat johonkin kohtaan jatkumoa, joka alkaa yhdestä ääripäästä, etenee keskijakaumalle (normaali) ja päättyy toiseen ääripäähän."

Normaali on toki käyttökelpoinen käsite, jonka avulla voidaan luokitella erilaisia ilmiöitä, mutta valitettavasti siihen liittyy aina myös se, että jokin leimataan epänormaaliksi ja poikkeavaksi - ja poikkeavuutta on kummallisen helppoa tarkastella negatiivisena asiana. Siitä puhumattakaan, että normaali-epänormaali-luokittelu perustuu aina vain rajalliseen määrään piirteitä ja jättää huomiotta monia yksilöllisiä piirteitä. Ja sitä paitsi normaaliuden määrittely on aina vallankäyttöä, ja usein kannattaisi suoda edes lyhyt ajatus sille, kuka tätä valtaa käyttää.

"Normaalin mahtava voima kumpuaa tästä kaksoismerkityksestä: yhtäältä se on jotakin hyvin tavallista ja keskiarvoista, toisaalta se on jotakin tavoiteltavaa – mitä meidän pitäisi olla, ettemme olisi epänormaaleja. Kun joku siis sanoo normaali, se sisältää samalla kehotuksen olla sellainen."

Tuossa viimeisessä lauseessa tiivistyy aika hyvin syy siihen, miksi ei suinkaan ole yhdentekevää, mitä pidämme normaalina. Itse olen jo pitkään yrittänyt välttää normaaliudesta puhumista varsinkin silloin, kun on kyse ajatuksista, tunteista, käyttäytymisestä ja ihmissuhteista, sillä sellainen puhe harvoin tuo keskusteluun mitään uutta. Moni tosin ehkä kokee lohdullisena sen, jos hänen tuntemuksensa tai ajatuksensa ovat muiden silmissä normaaleja, mutta itse korvaisin normaalin mieluummin sanalla "tavallinen" tai "yleinen", joiden vastakohdat eivät kuulosta aivan yhtä epäilyttäviltä kuin epänormaali.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Aito, asiallinen vai molempia?

Törmäsin tänään varsin inspiroivaan postaukseen siitä, miten liiallinen asiallisuus ja vakavahenkisyys voi tappaa luovuuden ja aitouden. Olen itse pohjimmiltani aika vakava tosikko, mutta törmään silti melko usein siihen, että varsinkin vanhemmat sukulaisihmiset toruvat minua siitä, että muka puhun liian kovalla äänellä tai nauran liikaa julkisilla paikoilla - ja onpa eräs lähisukulaiseni jopa koittanut väittää, että hymyilen liikaa!

Varsinkin työelämässä vakavuutta ja asiallisuutta arvostetaan: katsokaapa vaikka, miten totisia ja suoraan sanottuna tylsiä kuvia yritysten ja muiden organisaatioiden nettisivuilla on paikan työntekijöistä. Niin sanotun neutraalin ilmeen ja tyylin tavoitteena on ilmeisesti olla ärsyttämättä ketään liikaa, mutta toisaalta kaikkien miellyttäminen johtaa helposti mitäänsanomattomaan vaikutelmaan ja siihen, että ihmisestä ei jää oikeastaan mitään mieleen. Asiallisuus on luonnollisesti toivottavaa niin kauan, kuin sillä tarkoitetaan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi tarkoittaa persoonallisuuden latistamista ja kaikkien pakottamista samanlaiseen muottiin - vieläpä sellaiseen muottiin, jossa esimerkiksi "liian" puhelias, nauravainen ja rohkea tyyppi on jotenkin epäilyttävä?

"Ennen kaikkea liika asiallisuus vie ihmisistä aitoutta. Kun ylimääräiset särmät ja rönsyt hiotaan pois, ei ihminen enää ehkä ole sitä, mitä hän oikeasti, aidoimmillaan ja parhaimmillaan voi olla." Näin Elämän flow -blogin Katri kirjoittaa mainitussa postauksessa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Usein on toki jännittävää tai suorastaan pelottavaa olla tilanteessa kuin tilanteessa aidosti oma itsensä (ja sitä paitsi eihän tilanteesta toiseen pysyvää minuutta välttämättä ole olemassakaan, totta kai konteksti vaikuttaa aina kaikkeen), mutta uskoisin, että aitous ja luovuus johtavat usein parempiin lopputuloksiin kuin liika asiallisuus ja vakavuus, jonka taakse on helppo piiloutua. Parhaat ideat ja keksinnöt ovat aina jonkun mielestä aivan naurettavia.

Picasso🐥

Toisaalta olen itse hieman kiintynyt asiallisuuteen ja sovinnaisuuteen, sillä se luo ympäristöön tuttuutta ja turvallisuutta. Joissakin ammateissa tietynlainen asiallisuus kuuluu mielestäni asiaan: en esimerkiksi suhtautuisi kovin myönteisesti jatkuvasti vitsailevaan ja hihittelevään lääkäriin tai lakimieheen, vaikka tämä ilmentäisi työssään omaa persoonaansa hyvinkin aidosti. Joitakin töitä tehdään täysipainoisesti omalla persoonalla, ja toki omaa tyyliä kannattaa tuoda jossain määrin mukaan mihin tahansa hommaan, mutta asiallisuutta tarvitaan usein ainakin jossain määrin esimerkiksi luottamuksen ja asiantuntevan vaikutelman luomiseen. Silläkin on siis paikkansa joissakin yhteyksissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa aitoudesta ja luovuudesta luopumista - tuskin on aivan mahdotonta olla sekä oma itsensä että asiallinen.