perjantai 30. elokuuta 2013

Täydellinen suklaakakku

Jatketaan ruokapostauksilla vielä tänään: löysin nimittäin ihan sattumalta aivan ihanan suklaakakkureseptin! En ole koskaan ollut kovin kummoinen leipoja, enkä nykyään gluteenittomasta ruokavaliosta (ja paljolti myös nirsoudesta) johtuen myöskään juuri syö minkäänlaisia leipomuksia. Olen aina kuvitellut, että leipominen vaatii sellaista pikkutarkkuutta ja täsmällisyyttä, mitä minulta ei löydy, mutta näköjään ei tarvitse kuin löytää tarpeeksi yksinkertainen resepti. Tähän täydelliseen kakkuun tulee lähinnä tummaa suklaata, voita ja sokeria sekä pieni ripaus jauhoja (tavallisia tai gluteenittomia), eikä sen pyöräyttämiseen kuluu aikaakaan juuri lainkaan. Ihanan pehmeä ja suklainen maku, sen verran tuhtia tavaraa, että pienikin pala riittää mainiosti. Ei ehkä erityisen terveellinen välipalavalinta, mutta itse olen sitä mieltä, ettei ekstraherkkujen tarvitse ollakaan - eihän niitä ole tarkoitus ahmia jättimäisiä annoksia kerralla. Jos muuten syö terveellisesti, ei kannata pilata herkkuhetkiä valitsemalla ei-niin-täydellisiä kevyttuotteita ;)

Resepti löytyy siis täältä, suosittelen kokeilemaan, kun makeannälkä iskee!


tiistai 27. elokuuta 2013

Onnellisuusprojekti

Parin viikon takaisella reissulla bongasin sattumalta turkulaisesta kirjakaupasta Gretchen Rubinin kirjan The Happiness Project eli suomeksi Onnellisuusprojekti, jonka lukemista olin jo pitkään suunnitellut. Täytyihän se sitten tietysti ostaa ja lukea läpi samantien, ja se oli muuten hyvä päätös! Yleensä ottaen vierastan aika vahvasti kaikenlaista yksinkertaistavaa self helpia ja varsinkin liian henkistä hihhulointia, mutta tästä pidin kovasti. Kirja kertoo Rubinin vuoden mittaisesta onnellisuusprojektista, jonka aikana hän joka kuukausi keskittyy tietyn elämänalueen, kuten avioliiton, työn, ystävyyssuhteiden, tietoisuustaitojen tai asenteen kehittämiseen - ja nimenomaan toiminnan, ei pelkän pohdiskelun keinoin. Lähtökohtana on se, että Rubin haluaa muuttaa elämäänsä muuttamatta sitä: hän ei lähde tavoittelemaan onnellisuutta muuttamalla maailman ääriin tai vaihtamalla ammattia tai miestä. Pidän Rubinin käytännönläheisestä ja maallisesta suhtautumisesta onnellisuuden tavoitteluun: hän ei tuputa kenellekään mitään vaan pitää koko ajan kiinni siitä, että eri ihmiset nauttivat eri asioista, eikä esimerkiksi monien onnellisuusgurujen suosittelema meditointi ole kaikkien juttu.



Vaikka Onnellisuusprojekti ei varsinaisesti tarjonnut minulle upouusia oivalluksia, se oli loistava muistutus siitä, että ollakseen onnellinen on selvitettävä, mistä nauttii ja mistä ei, mikä tuntuu oikealta juuri itselle, ottaa ote omasta elämästä ja ryhtyä muuttamaan sitä niiltä osin, kuin tuntuu olevan tarvetta. Olen Rubinin kanssa täysin samoilla linjoilla siitä, että usein konkreettiset muutokset toiminnassa, kuten säännöllisen vuorokausirytmin omaksuminen, liikunnan harrastaminen, ihmisten seuraan hakeutuminen ja kodin siistinä pitäminen ovat onnellisuuden kannalta vähintään yhtä oleellisia kuin esimerkiksi tietoisuustaidot ja asenteet. Kirja pursuaa helposti omaksuttavia ideoita ja inspiroi ainakin minua pohtimaan sitä, millaisia pieniä, hyvää mieltä edistäviä päätöksiä/lupauksia voisin itse tehdä. Ajattelin myös itse kokeilla sitä, että keskittyisin aina välillä erityisesti johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen vaikkapa kuukauden tai parin viikon ajaksi.

Ai niin, ja mainittakoon nyt vielä se, että kirja oli todella mukaansatempaavasti ja hauskasti kirjoitettu, suosittelen lämpimästi! :)

torstai 22. elokuuta 2013

Toisten tunteiden tunnustamisesta

Jokainen aikuinen ihminen (tai ainakin jokainen tämän tekstin lukija, uskaltaisin väittää) tajuaa ainakin teoriassa, että toisilla ihmisillä on päänsä sisällä tunteita, jotka voivat ja yleensä eroavatkin hänen omistaan. Silti monet ihmisten väliset ongelmat juontavat juurensa siitä, että toisen tunteita vähätellään, kritisoidaan tai niiden olemassaolo kiistetään kokonaan. Omasta lapsuudestani muistan esimerkiksi hetkiä, jolloin pelkäsin tai vastustin jotain ja sanoin sen ääneen, mutta kukaan aikuinen ei ottanut tunnettani tosissaan, vastaus oli aina jotain sen tyyppistä kuin että "ethän sinä nyt sentään vettä/koiria/ampiaisia/ällöjä ruokia pelkää". Ei liene yllätys, että sellaiset puheet saivat minut ärsyyntymään tai säikkymään entisestäni - ja saavat edelleen.

Vaikka lasten kokemuksia mitätöidään kokemukseni mukaan vielä yleisemmin kuin aikuisten, ei ongelmasta päästä koskaan täysin eroon. Aika usein me aikuisetkin ajaudumme siihen, että emme edes kuuntele, mitä sanottavaa toisella on, saati sitten, että ottaisimme hänen tunnekokemuksensa tosissaan. Ihmiset saattavat toki valehdella, mutta itse pidän lähtökohtana sitä, että jos joku sanoo tuntevansa jotain, se on totta - jokainen on kuitenkin oman kokemuksensa paras asiantuntija, eikä kukaan muu voi ikinä tietää tasan tarkkaan, mitä hänen päässään liikkuu. Oletan myös, että jos joku kertoo minulle jostain tunteestaan, sillä on jotain merkitystä ainakin hänelle (harva jaarittelee muille ihmisille yhdentekevistä tuntemuksistaan), ja hän haluaa puhua siitä kanssani. Silloin olisi mielestäni aika keljua alkaa väheksyä mainittua tunnetta tai edes ryhtyä heti pohtimaan, miten siitä pääsisi eroon, sillä eihän mikään tunne sinänsä ole väärä tai huono.

Miksi meidän on usein niin vaikeaa hyväksyä toisten tunteita? Miksi edes koemme tarvetta väheksyä niiden voimaa? Joskus voi toki olla kyse ristiriidasta omien ja toisen ihmisen tunteiden välillä, mutta aina tuskin on aivan siitäkään kyse. Tunnemmeko itsemme uhatuiksi toisten pelottavan voimakkaiden tunteiden läsnäollessa - vaikka ne eivät edes kohdistuisi meihin itseemme? Vaikea sanoa. Suosittelisin kuitenkin tunnustamaan itselle sen, että toisilla on tunteita, joita emme aina voi sanomisillamme tai tekemisillämme muuttaa. Myös pienten lasten (ja ylitunteellisten neurootikkojen) tunnekokemukset ovat olemassa ja todellisia, ja niitä pitäisi aina muistaa kunnioittaa. Itse otan kohteliaisuutena sen, jos joku haluaa avautua minulle tunteistaan, sillä kuten tiedätte, niistä puhuminen ei aina ole helppoa. Sellainen rohkeus ansaitsee aitoa vastakaikua, puhdasta kuuntelemista ilman heti päälle puskevaa arvostelua ja muuttamishalua.


torstai 8. elokuuta 2013

Hankala, änkyrä, ujo vai introvertti?

Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen juttu introverttiudesta, aiheesta, josta jaksaisin itsekin keskustella ja ehkä välillä vähän pauhatakin vaikka kuinka pitkään. Jutun kirjoittaja kertoo olleensa aina hiljainen ja kokeneensa jatkuvan muiden kanssa seurustelun kuormittavaksi, minkä takia hänen "oireitaan" hoidettiin vuosikausia milloin masennuksena, milloin esiintymispelkona, milloin ahdistuksena. Introvertti-identiteetti löytyi lopulta aihetta käsittelevän kirjan ansiosta. Samastuin kirjoittajan kokemuksiin hyvin vahvasti, vaikka olenkin jo pitkään osannut esittää reipasta ekstroverttia silloin, kun tilanne sitä vaatii (ja valitettavan usein se vaatii) tai minulle on siitä hyötyä. Luontevalta se ei kuitenkaan tunnu - minä nyt en vain ole sellainen.

 (4) Zdjęcia na osi czasu | via Facebook

Itsekin olen aina tiennyt olevani vähän erakko. Nuorempana olisin ehkä nimittänyt sitä ujoudeksi, joku ulkopuolinen ehkä ylimielisyydeksi tai yleiseksi änkyryydeksi. Pitkään kuvailin itseäni ujoksi ja hitaasti lämpiäväksi, mutta jossain vaiheessa tajusin, että eihän se oikeastaan pidä paikkaansa: ei minua erityisemmin pelota jutella uusille ihmisille, ja viihdyn kyllä hyvin muiden ihmisten seurassa. Sen sijaan sosiaalisuuskiintiöni tulee melko äkkiä täyteen: jos vietän iltaa isossa porukassa tai vaikkapa bileissä, väsyn melko äkkiä, ja sosialisoitumisesta palautuminen omassa rauhassa saattaa kestää melko pitkään. Kaipaan toki ihmiskontakteja, paljonkin, mutta en ikimaailmassa pystyisi viettämään kaikkea aikaani muiden seurassa. Rentoudun parhaiten yksin, omia juttujani puuhaillessa, eikä sitä tulisi sekoittaa siihen, että olisin arka tai ylimielinen ihmisvihaaja. Nykyisin uudet tuttavani saattavat sanoa vastaan, jos väitän olevani pohjimmiltani introvertti - eihän se muka ole mahdollista, kun kerran puhun niin paljon enkä pelkää sosiaalisia tilanteita. Kyllä se muuten on: minä olen puhelias introvertti, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Joidenkin selitysten mukaan introvertin aivot reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin herkemmin kuin ekstrovertin, ja siksi introvertti väsyy nopeammin tilanteissa, joissa on paljon melua ja ihmisiä. Hänelle yksinolo on energisoivaa ja sosiaaliset tilanteet puolestaan kuormittavat häntä, kun taas ekstrovertilla tilanne on (hieman yksinkertaistetusti toki) päinvastainen. Ahdistavan ärsyketulvan takia introvertit eivät yleensä viihdy isossa porukassa, mutta se ei välttämättä tarkoita sosiaalista taitamattomuutta tai ujoutta, jotka usein liitetään introverttiuteen. Toki monet introvertit ovat myös ujoja, mutta eipä se aina niin suoraviivaisesti mene. Itse olen aina viihtynyt paremmin korkeintaan muutaman ystävän kanssa kerrallaan, jotta pystyisin todella keskittymään vuorovaikutukseen ja olemaan tilanteen tasalla - isossa porukassa tulee helposti sellainen olo, että joka puolelta tulvii puhetta eri asioista, eikä oikein tiedä, ketä kuuntelisi tai kenen juttuihin menisi täysillä mukaan. Ja esimerkiksi bileissä ihmisiin tutustuminen on vaikeaa siksi, että yleinen hälinä kuormittaa tarkkaavaisuutta liikaa.

The Listening

Introverttius on melko pysyvä persoonallisuuden piirre, mutta koska sitä ei erityisemmin arvosteta yhteiskunnassamme, monet introvertit saattavat kokea olevansa jotenkin vääränlaisia. Omaa persoonaansa ei tarvitse yrittää kääntää päinvastaiseksi (ei muuten taida kovin usein onnistua), mutta ympäristöön voi kuitenkin yrittää sopeutua. Omaa aikaa saa ja pitää osata ottaa. Itse tapaan kyllä ihmisiä päivittäin, mutta esimerkiksi isolla porukalla toteutetut mökkireissut jätän suosiolla väliin, eikä minulla bileissäkään juuri koskaan hauskaa ole. Joskus kuitenkin kannattaa myös ujuttautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mennä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja olla aktiivinen, sillä joskus se osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi, vaikka aluksi olisikin epäluuloinen. Onneksi muita ihmisiä voi  tavata myös pienemmällä porukalla, uusiin tyyppeihin voi tutustua esimerkiksi harrastusten parissa tai netissä meluisten bileiden sijaan. Vaikka kaipaan huomattavan paljon omaa rauhaa ja olen tehokkaimmillani silloin, kun työskentelen yksin, olen myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja viihdyn heidän seurassaan. Se tuntuu joskus ristiriitaiselta, mutta senkin kanssa oppii tulemaan toimeen.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne ja kokemuksianne aiheesta!

P.S. Ei, minulla ei ole mitään supersosiaalisia ekstrovertteja vastaan, vaikka joku on saattanut joskus sellaistakin ehdottaa. Tulen kyllä toimeen heidänkin kanssaan ;)