maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu on täällä!

Blogi jää nyt ainakin viikoksi joululomalle, sillä tulevina päivinä aion keskittyä löhöilyyn, herkutteluun, leffoihin, lukemiseen, musiikkiin ja ennen kaikkea ajan viettämiseen perheen ja ystävien kanssa. Hektisen ja ahdistavan syksyn jälkeen totaalilepo on tarpeen, ja minulle se tarkoittaa ennen kaikkea lepoa liiasta ajattelusta. Jouluna ja varsinkin niinä muutamina päivinä ennen uuden vuoden alkua aika tuntuu lähes pysähtyvän, niin joulua edeltävä kuin sen jälkeinenkin arki tuntuu kuin kaukaiselta unelta, ja todellisuudentaju on ainakin meikäläisellä hieman vinksahtanut. Joskus tuo pysähtyneisyys tuntui ahdistavalta ja tylsältä, mutta nykyään se on niitä asioita, joita joulussa eniten rakastan - tietysti herkän ja kauniin tunnelman sekä läheisten kanssa yhdessäolon ohella.

Oikein ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille lukijoille! Palaillaan ensi vuoden puolella :)

P.S. Tässä vielä hieman jouluista musiikkia, joka kelpaa minunkin nirsoille korvilleni:


torstai 19. joulukuuta 2013

Kaivatko kuoppaasi syvemmäksi?

Näin joulun alla lienee sopiva hetki puhua hieman stressistä ja sen käsittelystä. Itsehän olen sitä mieltä, että joulusta stressaaminen on aika höpöä hommaa, sillä kaikkihan lopulta tietävät (kai?), että joulumieli ei tule materiasta vaan leppoisasta tunnelmasta ja yhdessäolosta läheisten kanssa. Jos stressi on kuitenkin päässyt jo iskemään, yritämme usein tavalla tai toisella pyristellä siitä eroon - niin kuin pyrimme pakenemaan muitakin negatiivisia tunteitamme. Saatamme esimerkiksi vältellä stressaavia tilanteita, analysoida itseämme ja omaa käyttäytymistämme, kiukutella läheisille, harhauttaa ajatuksia uppoutumalla johonkin muuhun puuhaan, syytellä itseämme ja muita, eristäytyä, paeta haaveisiin, juoda ja syödä liikaa. Olemme oppineet nämä keinot pitkän ajan kuluessa ja turvaudumme niihin automaattisesti ahdistavan tilanteen puskiessa päälle. Toinen kysymys onkin, auttavatko torjunta, välttely ja itsensä rauhoittaminen vaikka väkisin.

Dear in the Headlights

Itse asiassa stressin käsittely voi jopa pahentaa stressiä. Kun yritämme kaikin voimin kontrolloida ja vältellä tunteitamme, itse asiassa huomaamattamme vahvistamme niitä. Joskus etäännyttäminen ja turruttaminen voivat olla hetkellisesti hyviä vaihtoehtoja, mutta ne eivät muuta sitä, että joskus - ennemmin tai myöhemmin - joudumme kohtaamaan vaikeat tunteemme. Psykologi Arto Pietikäisen mainiossa Joustava mieli -kirjassa tällaisia stressinhallintakeinoja nimitetään "ajatuslapioiksi": analysoimalla, välttelemällä ja torjumalla kaivamme yhä syvemmäksi kuoppaa, jonka pohjalle stressi, masennus tai muu ongelma on meidät sysännyt. Pietikäisen mukaan omien epämiellyttävien ajatusten ja tunteiden välttely on pääsyy psykologiseen kärsimykseen, enkä kyllä keksi paljon vastaan sanomista. Toki taustalla on paljon muutakin, mutta hyvinvoivia ihmisiä tuntuu joka tapauksessa yhdistävän se, että heillä on uskallusta kohdata omat tunteensa.

Oletko koskaan miettinyt omia tapojasi suhtautua stressiin? Millaisia keinoja sinulla on tapana käyttää vaikeissa tilanteissa? Itse olen huomannut usein sortuvani varsinkin murehtimiseen, kauhuskenaarioiden pyörittelemiseen, jossitteluun, välttelyyn ja lähes pakkomielteiseen puuhasteluun, jolla koitan turruttaa sellaisia tunteita, joita en vielä uskalla kohdata. Ensimmäinen askel näiden vähentämiseen on tietysti omien ajattelutottumusten tiedostaminen - vasta sitten, kun tietää, mitä yleensä tekee, voi alkaa miettiä, mitkä stressinhallintakeinot voisivat olla itselle pitemmällä aikavälillä hyödyllisempiä. Yleisesti ottaen rakentaville stressinhallintakeinoille on yhteistä vaikeankin tunteen kohtaaminen ja hyväksyminen: vaikka tämä ei mukavaa olekaan, tältä minusta juuri nyt tuntuu, ja tämän kanssa minun on elettävä ainakin hetken verran. Pahimman stressin pyörteissä kannattaa pitää mielessä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme: ne tulevat ja menevät koko ajan, jos vain emme takerru niihin kiinni.

Rentouttavaa joulunodotusta!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Uskon asia

Luen aivan liikaa naistenlehtiä ja muita hömppämedioita, joten en ole voinut välttyä huomaamasta, että viime aikoina uskonnollisuudesta ja henkisyydestä on ollut paljon puhetta. Tapa-ateistina kasvaneelle sellainen puhe tuntuu kovin vieraalta: mistä ihmeestä on kyse, kun muuten aivan järkevän oloiset ihmiset kertovat vakavalla naamalla paitsi uskovansa henkiolentoihin myös näkevänsä enkeleitä, aistivansa energiakenttiä ja jopa parantavansa ajatuksen voimalla? Puhumattakaan siitä, kuinka moni vielä nykypäivänäkin uskoo esimerkiksi kristinuskon tai islamin jumalaan. Aiemmin olin vakaasti sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat vähän höyrähtäneitä, pakenevat todellisuutta mielikuvitusmaailmoihin ja vieläpä pitävät itseään parempina kuin muut.



Skeptisyydestäni huolimatta uskonnot ja myytit ovat aina kiinnostaneet minua hirmuisesti. Ihan tarinoiden ja symboliikan tasollakin, mutta ennen kaikkea psykologisena, sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Näin jälkeenpäin harmittaa hieman, etten ole koulussa osallistunut yhdellekään uskonnontunnille, sillä yleissivistykseni uskontojen, myös kristinuskon, osalta on hävettävän huono, vaikka yritänkin jatkuvasti paikkailla sitä. Välillä on tullut sellainen vaikutelma, että juuri ei-uskovaiset käyttävät hirveästi aikaa ja energiaa uskonnoista puhumiseen ja niiden ajattelemiseen, kun taas joillekin uskovaisille usko vaikuttaisi olevan luonnollinen asia, jota ei tarvitse ihan koko ajan pohdiskella. Olen käynyt monia erittäin kiehtovia keskusteluja aiheesta myös uskovaisten kanssa, kaiken sen hömppälehtijuttujen ja -blogien lueskelun lisäksi, sillä uusia näkökulmia on aina kiinnostavaa saada.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve keksiä selityksiä sille, mitä ei voi (ainakaan toistaiseksi) järjellä ja tieteellä selittää. Se on tietysti aivan ymmärrettävää: elämä on varmasti hieman helpompaa, jos ajattelee, että sillä on jo lähtökohtaisesti jokin tarkoitus, ja että sen päättyessä kaikki ei ehkä päätykään. Joillekin usko tuo turvaa ja varmuutta, jota olen usein kadehtinut. Olen usein miettinyt, mitä uskovien ihmisten päässä liikkuu. Mistä henkisissä kokemuksissa oikein on kyse? Miltä se tuntuu, ja ennen kaikkea miksi? Mitä ihmettä tapahtuu, kun ateisti yhtäkkiä kokeekin jonkinlaisen henkisen herätyksen? Miten enkeleiden näkeminen ja energioiden aistiminen eroavat mielenterveyspotilaiden aistiharhoista (vai eroavatko mitenkään)? Moni sanoo, ettei sitä voi tietää ennen kuin sen kokee itse, että siinä on kyse tunteesta ja kokemuksesta, ei mistään, mitä voisi pukea sanoiksi ja perustella. Arvostan silti sitä, että joku yrittää sanallistaa kummallisia kokemuksiaan meille, jotka eivät kerta kaikkiaan käsitä niitä.



Minulle Jumalaa tai mitään vastaavaa ei ole samalla tavalla kuin asiat, jotka pystyn aisteillani ja kokemuksellani tavoittamaan. En voi kuitenkaan väittää, ettei niitä olisi olemassa - ensinhän minun pitäisi pystyä määrittelemään olemassaolo, ja sille tielle en uskalla lähteä. Minulle Jumala on olemassa samalla tavalla kuin ideologiat, taideteokset ja muut kulttuuriset rakennelmat. Jos jokin on ihmisten keksimää, se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa jollakin tavalla - varsinkaan, jos se vaikuttaa elämänmuotoihin ja kulttuureihin niin paljon kuin uskonnot. Silti en voi sille mitään, että mielestäni yliluonnolliseen uskominen on ainakin pikkuisen maailmasta pakenemista ja todellisuuden välttelyä, vaikka se epäilemättä tuntuu monista hyvältä. Onneksi olen kuitenkin niin utelias, että haluaisin hirveästi ymmärtää sitäkin, mitä en voi ymmärtää. Erityisen jännittävää ja kiehtovaa on kuitenkin se, että uskonnoille ja hatarammin määritellylle henkisyydelle on tieteen täyttämässä nykymaailmassakin tilausta.

Kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja fiiliksiänne uskonnoista ja henkisyydestä. Mihin te uskotte (paitsi toivottavasti itseenne)? Miltä se tuntuu?