keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Yksinäisyydestä

Jokainen kokee elämänsä aikana monenlaisia ikäviä tunteita, väistämättä, mutta yksinäisyys on mielestäni yksi kaikkein pahimmista ja vaikeimmin käsiteltävistä. Jostain syystä siitä kuitenkin puhutaan vähän ja yksipuolisesti: vanhusten yksinäisyyttä valitellaan toisinaan mediassa, ja myös syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kohdalla teema saatetaan ottaa esille. Helposti kuitenkin unohtuu se, miten monia asia koskee: esimerkiksi muutama vuosi sitten tehdyn korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan jopa joka kolmas opiskelija kokee itsensä ajoittain yksinäiseksi - ja valitettavasti monella tunne on jatkuva. Yksinäisyys on kuitenkin monelle niin arka asia, että siitä puhuminen hävettää. Yksinäinen ehkä tuntee epäonnistuneensa, kun ei ole onnistunut luomaan tarpeeksi tai riittävän läheisiä ihmiskontakteja, joku toinen taas ei puhu yksinäisyydestään siksi, että haluaa suojella läheisiään syyllisyyden tunteilta. Moni ei ehkä halua tunnustaa edes itselleen olevansa yksinäinen: emme ehkä halua myöntää, että emme pärjää maailmassa yksin.

Kun tätä postausta ideoidessani googlettelin hieman huvikseni aiheesta, löysin tietoa ja keskustelua lähinnä siitä tilanteesta, kun ihmiskontakteja todella on vähän tai ei juuri lainkaan. Sosiaalinen yksinäisyys on toki suuri ongelma, mutta yhtä tärkeää olisi muistaa, että on olemassa myös emotionaalista yksinäisyyttä: tunnetta siitä, että on yksin, ei kuulu minnekään eikä saa sosiaalisia/emotionaalisia tarpeitaan tyydytettyä siitä huolimatta, että ystäviä, perhettä ja muita läheisiäkin ihmiskontakteja löytyy. Toisaalta moni myös viihtyy mainiosti omissa oloissaan paljonkin eikä silti koe olevansa yksinäinen, vaikka saattaisi ulkopuolisten silmissä näyttääkin siltä. Yksinolo ja yksinäisyys onkin tärkeää erottaa toisistaan: yksinoloa tarvitsemme kaikki silloin tällöin, ja monet parhaista ideoista ja oivalluksista syntyvätkin juuri omassa rauhassa, mutta yksinäisyys satuttaa, ja sitä en toivoisi kenellekään.

Käsittelemätön ja tukahdutettu yksinäisyys paitsi tuntuu pahalta, voi myös vaikuttaa kielteisesti elämäämme. Yksinäinen saattaa olla ihmissuhteissa takertuva ja vaativa, etsiä kadoksissa olevaa onnea muista ihmisistä ja asettaa kohtuuttomia odotuksia ihmissuhteille (tästä voin itsekin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta jätän perusteellisemmat avautumiset muille areenoille), jolloin ihmissuhteet eivät ehkä onnistu toivotulla tavalla, mikä vain kasvattaa yksinäisyyden kokemusta. Yksinäisyys voi myös estää meitä nauttimasta yksin olemisesta ja hyödyntämästä sitä. Pahimmillaan yksinäisyys voi myös turruttaa, tehdä ihmisistä kovia ja tunteettomia. Joissain tutkimuksissa on havaittu yksinäisyyden vaikuttavan negatiivisesti paitsi psyykkiseen, myös fyysiseen terveyteen esimerkiksi heikentämällä kehon puolustuskykyä.

Minäkin olen yksinäinen. Se ei ehkä näy päälle päin, sillä minulla on rakastava perhe, monta hyvää ystävää ja päivittäin monia ihmiskontakteja, eikä minulla ole ongelmia ihmisiin tutustumisessa. Siitä huolimatta olen aina kokenut olevani yksin, ja sitä on vaikea käsitellä - lähes kaikki ohjeet yksinäisyyden murtamiseen kun liittyvät siihen, miten hakeudutaan ihmisten pariin ja hankitaan uusia tuttavia ja ystäviä. Kun puhun erillisyyden tunteestani ihmisille, moni ei edes tunnu ymmärtävän, mitä tarkoitan, ja ajautuu vähättelemään kokemustani. Minä en suinkaan ole yksinäisimmilläni silloin, kun olen yksin, vaan pikemminkin silloin, kun olen muiden kanssa, mutta en tunne yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Kyse ei ole sosiaalisten taitojen puutteesta, sillä tulen loistavasti toimeen useimpien ihmisten kanssa, keksin puhuttavaa, olen hyvä kuuntelija ja muuta vastaavaa. Mistä sitten on kyse, älkää edes kysykö, en tiedä itsekään. Ehkä erilaisuuden kokemuksesta, ehkä liian korkeista odotuksista, herkkyydestä, vaativuudesta. Yritän jatkuvasti oppia tulemaan toimeen yksinäisyyden kanssa, mutta kyllähän se pahalta tuntuu, sitä ei käy kiistäminen. Uusien kavereiden saaminen ja ihmisten kanssa ajan viettäminen ei ole tilanteeseen auttanut (joskus jopa päinvastoin), joten ehkä olisi syytä keskittyä jo olemassa olevien ihmissuhteiden ja tietysti omien ajattelumallien kehittämiseen. Siinä sitä tekemistä onkin.

Tähän loppuun voisin vielä mainita pettymykseni siitä, miten en onnistunut juurikaan löytämään oivaltavia tieteellisiä tutkimuksia yksinäisyydestä: ne käsittelivät lähes kaikki sosiaalista yksinäisyyttä ja sen vaikutuksia, mutta emotionaalisen yksinäisyyden tutkimuksessa olisi todellakin kehitettävää. Jos satutte tietämään aiheesta hyviä tutkimuksia, niin vinkatkaa ihmeessä! Tällä hetkellä tuntuu siltä, että parhaat yksinäisyyden kuvaukset löytyvät jostain ihan muualta kuin tieteestä - taiteesta, kirjallisuudesta, filosofiasta, ihmisten kertomuksista. Ajatuksia aihe ainakin herättää, se on varmaa.

Mitä yksinäisyys teille merkitsee? Jos olette kokeneet sitä, miten olette onnistuneet käsittelemään tai vähentämään sitä?

27 kommenttia:

  1. Miusta tuntuu, että olen samassa tilanteessa ja tunnen samoja asioita kuin sinä.

    Vuosi sitten kun olin parisuhteessa en tuntenut näin ja oma aika ei vaivannut miuta, eikä yksin olo. Mutta parisuhde päättyi huomasin olevani erittäin yksinäinen. Ihan kuin kumppanin myötä kaveritkin kaikkosivat. Mutta en osannut hakea lohtua tai seuraa, niin em voi syyttää kuin itseeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa elämäntilanteessa on ihan luonnollista tuntea yksinäisyyttä, toivottavasti saat pian uusia kavereita ja pääset yli yksinäisyydestä siinä samalla :)

      Poista
  2. En tiedä, olenko minä liian vaativa vai onko minussa jokin bugi, mutta vaikka ihmisiä olisi ympärillä, tunnen usein olevani yksinäinen. Ongelma on omalla kohdallani ehkä eniten se, etten koe saavani tarpeeksi arvostusta ihmisiltä ympäriltäni... haluaisin, että joku huomaisi ja arvostaisi minua juuri minuna eikä jonakin välineenä omille tavoitteilleen. En väitä, että läheskään kaikki tekisivät näin ja onhan se totta, että ihmissuhteet aina enemmän tai vähemmän perustuvat siihen, että vaihdetaan "hyödykkeitä" - annetaan aikaa, kuunnellaan ja tuetaan, pidetään hauskaa, pidetään seuraa toiselle jne.

    Mutta silti! Elämässäni on oikeastaan ollut vain yksi ihminen, joka todella tuntui näkevän minut ja arvostavan minua siksi/siitä huolimatta. Olimme kovin samanlaiset ja -tasoiset luonteiltamme, älyltämme ja kiinnostuksenkohteiltamme, joten puhuttavaa riitti. Valitettavasti kyseinen ihminen oli sitten itse niin sosiaalisesti yksinäinen, että takertui minuun kovasti ja piti ystävyyttämme elinehtonaan. Sellainen tukahduttaa ystävyyden ennemmin tai myöhemmin.

    Näköjään minä käytin nyt sinun blogiasi avautumisen areenanani. Joka tapauksessa ehkä kuitenkin joskus vielä kävelee vastaan yhtä lailla samalla aaltopituudella oleva ihminen. :)

    Suvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kyllä täällä avautua saa, vaikka itse olenkin ottanut sen linjan, etten ihan kaikkia vaikeimpia juttuja pui täällä julkisesti :) Onpa ikävää, että ystävyytesi tuon ihmisen kanssa lässähti, sillä tosiaan niitä juuri samalla aaltopituudella olevia tyyppejä on monesti vaikea löytää - mutta ei onneksi mahdotonta! Itse onneksi tunnen edes muutaman, mutta jostain syystä heidänkin kanssaan tulee joskus ulkopuolinen olo, vaikka saakin arvostusta ja empatiaa osakseen. Tottahan tuo on, että ihmissuhteet ovat yleensä tietyllä tapaa vaihtosuhteita, mutta voihan se olla myös sitä arvostuksen vaihtoa :)

      Poista
  3. Olen tuntenut elämässäni aika paljonkin yksinäisyyttä. Lapsuuteni yksinäisyydestä kirjoitin vastikään blogiinikin, mutta lapsuuden jälkeenkin on jäänyt vahva tunne siitä, etten kuulu porukkaan. Poikaystävä on oikeastaan ainut, jonka seurassa sitä tunnetta ei tule, mutta muiden kanssa tulee, jopa oman perheen. En oikein osaa sanoa, onko tuo tunne lähtöisin siitä, että olen oikeasti niin erilainen ja ulkopuolinen, vai onko se vain perua lapsuuden kokemuksista. Varmaan molempia.

    Siinä olen kyllä ihan samanlainen, etten juuri tunne itseäni yksinäiseksi silloin, kun olen oikeasti yksin. Viihdyn hyvin yksin, enkä voi tietenkään olla omassa seurassani mitenkään ulkopuolinen. Yksinäisyyden tunne iskee lähinnä muiden seurassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että lapsuuden "oikea" yksinäisyys jättää jälkeensä tunteen yksinäisyydestä silloinkin, kun ympärillä on ihmisiä :/ Mutta ihanaa, että on edes poikaystävä, jonka kanssa sitä tunnetta ei tule! Itsekin koen toisinaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta myös oman perheen seurassa, varsinkin äitini kanssa, joka on hyvin erilainen ihminen kuin mitä itse olen.

      Poista
    2. Voisin allekirjoittaa Minniellen ajatukset täysin. Ihan sataprosenttisesti kuin minun elämästäni.

      Hienoa, että kirjoitit aiheesta. Tämä on tosiaankin ihan liiaksi vaiettu aihe, johon liittyy niin paljon häpeää.

      Poista
  4. Minä olen aika usein yksinäinen, sillä en käy töissä. Tapaan psykologia kerran viikossa ja pari kertaa kuussa muita ihmisiä. Olen ehkä syrjäytynyt... Pahimmillaan kesälomien aikaan olin 18 päivää puhumatta kenenkään kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, 18 päivää kuulostaa todella paljolta... mutta tietysti se on ihan yksilöllistä, kuinka paljon ihmiskontakteja kaipaa. Vaikka töitä ei olisi, on sentään mahdollista hankkia jokin harrastus, jossa tapaisi ihmisiä, jos sellainen tuntuisi kiinnostavan :)

      Poista
  5. Tämä tekstisi oli herättelevä, tätä täytyy ihan pohtia omallakin kohdalla ennen vastaamista.

    VastaaPoista
  6. Aiemmassa elämässä olin ihan oikeasti yksinäinen, ei ollut taitoa toimia sosiaalisissa tilanteissa eikä varsinkaan kykyä tutustua ihmisiin. Tuntui, ettei minussa ole muille ihmisille mitään kiinnostavaa, siinäpä varmaan syy miks jo syntyneet kaveruussuhteetkin aina lässähtivät jossain vaiheessa... Lapsuudesta kumpuaa tuo.
    Nyt varmaan lähinnä on tuo emotionaalinen yksinäisyys, olen kyllä runsaasti tekemisissä ihmisten kanssa ja hakeudun seuraan, olen kuulemma reipas ja puhelias, mutta... jotenkin tuntuu se, että olen erilainen ja ne jutut mistä itse mielelläni keskustelisin ovat monille liian syvällisiä. Sielunkumppania siis edelleenkin etsitään, olisipa hienoa jos sellainen joskus elämääni tulee :)

    Kiitos hienosta, ajatuksia herättelevästä blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Tilanteesi kuulostaa melko samanlaiselta kuin omani, eli puhetta ja seuraa riittää kyllä, mutta silti erilaisuuden tunne on ja pysyy. Mulla on vähän sama juttu tuon suhteen, että tykkään puhua syvällisiä, enkä ole erityisen hyvä small talkissa, ja välillä keskustelut isommassa porukassa turhauttavat juuri sen pinnallisuuden takia.

      Poista
  7. Yksinäisyys... niin monitahoinen juttu. Minäkin olen joskus ollut ihmisjoukossa ja silti tuntenut olevani yksinäinen. Ja usein yksin ollessani olen kaikkea muuta kuin yksinäinen. Olen sosiaalinen erakko. Rakastan sosiaalisuutta ja ystäviäni, mutta tarvitsen ehdottomasti yksin oloa - paljon. Yksinäisyys on ollut mulle sitä, että haluaisin jakaa ajatuksiani, tunteitani, elämääni, mutta jostain syystä aina ei kohtaa sellaista ihmistä, joka ymmärtäisi minut juuri siten kuin toivoisin. Toisaalta juuri tuon sortin yksinäisyys on vähentynyt iän myötä (täytän tänä vuonna 40), kun olen oppinut hyväksymään itseäni eri tavalla kuin ennen. Voin olla Minä ilman peilinä toimivaa toista ihmistäkin. Ja sekin, että kun on kokenut huonon ihmissuhteen ja ollut siinä mahdollisimman yksinäinen ja väärinymmärretty, niin ei edes kaipaa sitä, että asettaisi minuutensa liian alttiiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi sosiaalinen erakko on kyllä mainio määritelmä, taitaa sopia minuunkin :) Kiva kuulla, että sinulla yksinäisyys on vähentynyt iän ja itsetuntemuksen ja -hyväksynnän myötä.

      Poista
  8. Itsekin olen samankaltaisessa tilanteessa. Olen oikeastaan aina kokenut oloni jollain lailla yksinäiseksi, huolimatta siitä, että minulla on ollut jo pitkään paljon ystäviä, tuttavia ja kavereita. Tykkään nähdä ihmisiä, juhlia ja käydä erilaisissa tapahtumissa, ja minut kutsutaankin usein moniin illanviettoihin. En pidä itseäni sosiaalisesti täysin kömpelönä, vaikka olenkin hieman ujo ja herkkä. Pidän paljon keskustelemisesta ja joissain tilanteissa olen jopa eniten äänessä, vaikka nautinkin yksin olemisesta. Huomaan myös usein odottavani ihmisiltä liikaa; kaipaan usein syvällisempiä ja parempia ihmissuhteita, sillä pidän asioiden pohdiskelemisesta, enkä jaksaisi aina pinnallisia juttuja ja alkoholintäyteisiä baari-iltoja (vaikka tietysti pidän ystävistäni!).

    Uskon, että taustalla ovat varmaankin lapsuuden kiusaamiskokemukset, joiden vuoksi tunnen itseni suuressa joukossa ulkopuoliseksi. On edelleen vaikea uskoa, että minut hyväksytään esimerkiksi kaveri- tai opiskelijaporukkaani sellaisena kuin olen. Monesti tarkkailen itseäni sekä eleitäni liikaa, koska pelkään toimivani jotenkin hassusti ja siksi ajavani ihmiset pikkuhiljaa pois luotani. Mikä on tietysti ihan hölmöä, sillä todelliset ystävät pysyvät kyllä kuvioissa mukana.

    Veikkaisin, että ongelmaan auttaisi itsetunnon ja itsetuntemuksen lisääminen. Omaa epävarmuuttani on vähentänyt hieman mieluisten harrastusten löytäminen (jooga, tanssiminen) ja yksinkertaisesti ajan viettäminen tuttujen, ihanien ihmisten seurassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä kuulla, että tämän saman ongelman kanssa painiskelevia löytyy näinkin paljon, kun tännekin on jo eksynyt useampia :) Varmasti nuo menneisyyden kiusaamiskokemukset vaikuttavat paljonkin, sekä ulkopuolisuuden kokemukseen että epävarmuuteen, mutta mukava kuulla, että oot kuitenkin onnistunut löytämään ihania ystäviä. Melko usein varmaan itsetunnon ja itsetuntemuksen lisääminen auttavat asiaan, vaikka tuskin yksinäisyyden tunteessa pelkästään niistäkään on kyse, sillä minulla esimerkiksi on kyllä jokseenkin hyvä itsetunto ja -tuntemus, enkä usko yksinäisyyden johtuvan epävarmuudesta - syyt ovat tietysti tässäkin yksilöllisiä :)

      Poista
    2. Joo, on aika mielenkiintoista, että muillakin on samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia aiheesta. Ja totta, syyt ovat varmasti hyvinkin yksilöllisiä. :) Omalla kohdallani eniten parannettavaa on varmasti itsetunnossa, itsetuntemukseni on enemmän sitä pohdittuani kyllä aika hyvä.

      Poista
    3. "Pidän paljon keskustelemisesta ja joissain tilanteissa olen jopa eniten äänessä, vaikka nautinkin yksin olemisesta. Huomaan myös usein odottavani ihmisiltä liikaa; kaipaan usein syvällisempiä ja parempia ihmissuhteita, sillä pidän asioiden pohdiskelemisesta, enkä jaksaisi aina pinnallisia juttuja ja alkoholintäyteisiä baari-iltoja (vaikka tietysti pidän ystävistäni!)."

      Tää voisi olla kuin suoraan miun suustani! Aloin itsekin miettiä tuota ihmisten seurassa koettua yksinäisyyttä - koen usein tietynlaista erilaisuutta tai joukkoon kuulumattomuuden tunnetta porukassa, ja olen kokenut, että se johtuisi siitä, että suhteeni näihin ihmisiin ei ole tarpeeksi syvällinen tai luontevalle tasolle ehtinyt. Minulla on kuitenkin muutamia ihmisiä, joiden kanssa tätä ongelmaa ei ole (perheeni, lapsuudenystäväni sekä pari muuta ystävää, joiden kanssa keskustelen enemmän ja syvällisemmistä aiheista), joten en varsinaisesti koe itseäni yksinäiseksi.

      Tuo tietty etäisyyden tunne kuitenkin vaivaa minua usein, sillä mielelläni loisin syvällisempiä suhteita kavereihini, mutta usein koen, että tämä toive on yksipuolinen, eikä vastapuoli ole kiinnostunut "heittäytymään" ystävyyssuhteeseen niin syvällisellä tasolla kuin itse mieluummin kommunikoisin. Minulla kesti myös kauan käsittää, että kun ihmiset kahvittelevat kavereidensa kanssa, voivat nuo tilanteet olla yhtälailla hyvinkin pinnallisia ja näennäistä ystävyyttä ilman todellista jakamista. Ennen tämän tajuamista olin ihmetellyt, miten ihmisillä voi riittää niin paljon niin läheisiä ystäviä, että heidän kanssaan on luontevaa viettää tuollaisia hetkiä milloin kenenkin kanssa... Ja samalla toki mietin, mikä itsessäni on vikana, kun en pysty muodostamaan yhtä helposti ja yhtä paljon noin läheisiä ihmissuhteita.

      Poista
  9. Olen aina kokenut olevani jollakin tavalla ulkopuolinen ja yksinäisyys on ollut muodossa tai toisessa vallitseva olotila elämässäni lapsesta asti. Näin siitäkin huolimatta, että olen kasvanut viisilapsisessa perheessä. En niinkään kärsi yksin olemisesta, viihdyn hyvin omassa seurassani, pahinta on emotiaalinen yksinäisyys. Työyhteisö, lähiomaiset ja parisuhdekaan eivät tätä tyhjyyden tunnetta pysty kuin osittain täyttämään. "Puolierakko introverttikin" kaipaa henkistä yhteyttä sielunkumppanin kanssa.

    VastaaPoista
  10. Tuon kaltainen yksinäisyys on varmaan yleisempää kuin luulisikaan. Vaikka ympärillä on näköjään monia samanlailla kokevia, niin siltikin tuntee olevansa yksin. Hmm. Itsellä yksinäisyyden tunne on kylläkin kasvanut sen takia, että on niin eri elämäntilanne kuin ystävillä ja normi-ihmisillä, kun itse kärsii traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä, joka vaikuttaa elämän kaikille osa-alueille.

    VastaaPoista
  11. Taas aihe, joka pitää itselläni paikkansa tuon introverttiuden/herkkyyden lisäksi. Luin kaikkien lähettämät kommentit kirjoitukseesi ja oli jotenkin todella helpottavaa lukea, että monet ihmiset tuntevat samoin. Näytät nappaavan sellaiset aiheet, joita monia koskee vaikkeivat ole yleisiä kirjoitusaiheita.

    Itse siis monien tavoin koen jonkin sortin yksinäisyyttä. Minulla on kavereita, poikaystävä, perhe, mutta näistä huolimatta koen yksinäisyyttä arjessa ja luulen tämän johtuvan juurikin siitä "erilaisuuden tunteesta". Kaverini ravaavat baareissa (joissa toki itsekin mukana usein, mutta joka viikonloppu ei jaksa innostaaa), puhuvat useimmiten hyvin tyypillisistä aiheista jotka omaan korvaan ovat perinteistä pinnallista osittain, toki myös kiinnostavaa ja mukavaa. Sain hiljattain kuulla poikaystävältäni, että yksi parhaimmista ystävistäni oli kysynyt häneltä baarireissulla, että olenko masentunut kun ei jaksa kiinnostaa heidän kanssaan baareilu tai kun olen jäänyt jostain reissusta kotiin. Tässä kohtaa mieleeni taas tuli tuo itselleni yleinen ajatus: " olenko jotenkin epätavallinen kun en mene heidän kanssaan aina menoihin, niin olenkohan muuten masentunut?" :D Niin huvittavalta kun se kuulostaakin noin se vaan menee. Alkaa itsekin luulemaan että on masentunut ja friikki, vaikka todellisuudessa tykkään olla yksinkin, eikä aina jaksa mennä rientoihin mikä on tietenkin ihan normaalia.Tämä osittain johtuu varmasti suuresta persoonallisuuserosta joka minun ja ystäväni välillä vallitsee. Hän ylitsepursuava energiapommi, minä hillitympi. Sama homma on minun ja poikaystäväni välillä, harmillista kyllä. Hänestä en saa syvällistä keskusteluseuraa edes kirveellä. Hän myös kummastelee olemustani ajoittain: "et tee mitään, sinua ei kiinnosta mikään, sinulla ei ole kiinnostuksen kohteita". Ollaan vaan niin erinlaisia, että ne asiat mitä teen päivittäin ja pidän merkityksellisenä, niin hän ei nää niitä minään. Hänelle kaikki pitäisi olla aina konkreettista aikaansaannosta esim. pyörän korjaus, verhotankojen asentaminen jne. Ajattelupuoli tai älyllinen uurastus ei merkitse hänelle niinkään. Usein siis arjessakin koen olevani yksinäinen. Helpottavaa kuitenkin on kuulla, että minussa ei ole vikaa, tai minä en ole eriskummallinen, täysin normaali ja hyvä tällaisena. Itselläni ollut koko elämän varsin huono itsetunto ja aina on tarve ollut olla ns. normaali ja tavanomainen. Itsekseni ollessani tai ihmisten kanssa jotka ymmärtävät persoonallisuuteni on hyvä olla, mutta usein erilaisuuden tunteen antavat ihmiset jotka eivät ymmärrä.

    Niin ,ei tämä niin huono tilanne ole kun annan olettaa :D Veljeni on itsenikaltainen, jokseenkin asteen syvällisempi kuin minä vielä. Samoin serkkuni kanssa ollaan hyvin paljon samalla aaltopituudella. Heitä tulee harvemmin nähtyä, täytyy varmaan korjata tilanne piakkoin!

    VastaaPoista
  12. Tässä ei ehkä ole suoraa tekstiä siihen mitä toivoit, mutta tämä sai itsensä ajattelemaan. http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/toimiva_parisuhde/pida-minut-lahellasi/

    VastaaPoista
  13. Suuri ja välttämätön ensimmäinen askel on hyväksyä omat kiintymyssuhdetarpeensa eikä hävetä niitä. Tämä pätee sekä yksin että parisuhteessa eläviin. Yksin elävä ihminen saattaa sanoa: ”Olen masentunut koska olen yksinäinen, ja tiedän, ettei minun pitäisi olla yksinäinen; minun pitäisi olla riippumaton toisista.” Totta kai ihminen on masentunut, jos hän tuntee itsensä yksinäiseksi ja hyökkää itseään vastaan sen takia. Häpeissään oleva ihminen pyrkii piiloutumaan muilta. Näin syntyvän kielteisen kehän vaikutuksesta hän ei löydä tarvitsemaansa yhteyttä toisiin.

    VastaaPoista
  14. Näin maallikkona on jo suuri askel tunnistaa tuo yksinäisyyden muoto emotionaaliseksi yksinäisyydeksi. En itse sitä etsisi tutkimuksista, en edes taiteista tai kirjallisuudesta, koska uskon vahvasti että emotionaalisen yksinäisyyden ydin löytyy minän tiedostamisella. Kuvauksestasi päätellen ihmisiä ja mukavia ihmisiä on ympärilläsi enemmän ehkä kuin muilla, mutta ethän olekaan yksinäinen :). Vain minäsi (huom, eri asia kuin ego) ei ota vastaan syystä tai toisesta. Hieno kirjoitus kaikinpuolin. Näe metsä puilta ja huomaat että se on hyvin lähellä.

    VastaaPoista