sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Täydellisyyden tavoittelusta

Viikko sitten balettitunnilla meinasin menettää hermoni ja pillahtaa itkuun, kun en osannut täydellisesti piruetteja, joita harjoittelimme. Ei osannut kukaan muukaan, huomasin kyllä, mutta silti tunnista jäi sen verran ikävä fiilis, että jäin päiväkausiksi pohtimaan omaa tarvettani olla aina loistava siinä mitä teen, tai vähintäänkin porukan paras. Usein en ole edes tiedostanut sitä, sillä tämä ilmenee vain niissä asioissa, joista pidän ja jotka ovat minulle merkityksellisiä. Toisinaan olen lohdutellut itseäni sillä, etten voi olla perfektionisti pahimmasta päästä, kun suhtaudun niin huolettomasti esimerkiksi joihinkin koulujuttuihin enkä koe stressaavani asioista helposti muutenkaan. Viime aikoina olen kuitenkin jutellut muutamien ihmisten kanssa vaativuudestani ja huomannut, että sitä todellakin on liikkeellä, ja sitä olisi mukava onnistua hieman vähentämään.

Be real

Monilla täydellisyyden tavoittelu näkyy siinä, että tärkeiden juttujen eteen tehdään niin paljon töitä, että aika ja energia eivät meinaa riittää, mikä luonnollisesti stressaa. Oma tilanteeni on kuitenkin erilainen: haluan olla paras tekemättä juuri mitään sen eteen. Kuulostaa epärealistiselta, vai mitä? Koulussa olin aina luokkani parhaimmistoa, vaikka käytin opiskeluun vähemmän aikaa kuin monet muut, ja muistan jopa ajatelleeni, että ahkeruus on tyhmiä ihmisiä varten ja fiksut pääsevät vähemmällä. Ja toki pääsevätkin, ei sitä voi kiistää, että lahjakkuudella on merkitystä monessa asiassa, mutta fakta sekin on, että huipulle päästäkseen on aina tehtävä myös töitä - kysykää vaikka keneltä tahansa alansa huipulle päässeeltä urheilijalta, muusikolta, taiteilijalta, poliitikolta tai tutkijalta. Olen lopettanut tai keskeyttänyt minulle rakkaita harrastuksia sen takia, että olen huomannut muiden olevan niissä paljon parempia. Esimerkiksi kuvataidekoulussa tunsin usein olevani ulkopuolinen ja erilainen siksi, etten ollut "tarpeeksi taiteilija" - lähes kaikki muut halusivat ammatin taiteen parista (ja suurin osa porukasta itse asiassa opiskelee nyt jotain kuvataiteeseen liittyvää) ja olivat motivoituneempia ja taitavampiakin kuin minä, mikä ketutti aika rankasti. Pianonsoittoa olen ihme kyllä jatkanut lähes koko elämäni, vaikka en olekaan mikään huippulahjakkuus - ehkä siinä tosin auttaa harrastuksen yksinäisyys, ei tarvitse verrata itseään muihin. Viimeaikaiset kokemukset balettitunneilta ovat kuitenkin muistuttaneet, että perfektionismini elää ja voi hyvin edelleen.

Vaadin itseltäni paljon kaikessa, mikä on minulle merkityksellistä - ja se koskee myös sitä, mitä pääni sisällä tapahtuu. Usein, kun olen yrittänyt opetella ajattelemaan positiivisemmin, lopettamaan valittamisen tai jotain vastaavaa, yritys on kääntynyt itseään vastaan: olen alkanut tavoitella täydellisyyttä myös rennosti ottamisessa, mikä johtaa huonoon omaantuntoon siitä, jos löydänkin itseni vatvomasta ja valittamasta. Onnistun kyllä ottamaan rennosti asioissa, jotka eivät ole ykkösprioriteetteja elämässäni, mutta olisi varmasti hyvä oppia sietämään epävarmuutta ja epätäydellisyyttä tärkeilläkin elämänalueilla - joku on joka tapauksessa aina parempi, eikä kukaan ole täydellinen. En myöskään ole koskaan huomannut, että epätäydellisyydestä seuraisi automaattisesti jotain katastrofaalista. Kaikki tämä on helppo tiedostaa, mutta miten ihmeessä sen saisi siirrettyä myös tunnetasolle?

 Reality ?

Mietin hetken, miten pystyisin kirjoittamaan tästä antamatta ylimielistä vaikutelmaa, mutta olkoon: en ole koskaan halunnut olla tavallinen. Olen aina kuvitellut olevani paitsi erilainen, myös erityinen, minkä takia koen jatkuvasti tarvetta todistella paremmuuttani välttääkseni sen, että hukkuisin massaan ja vaikuttaisin samanlaiselta kuin kaikki muut. En ole täysin paikantanut, mistä tarpeeni olla erityinen oikein kumpuaa, mutta luulen, että voisi olla melko vapauttavaa tuntea olevansa tavallinen ja tyytyväinen siihen. Toisaalta erityisyydenkään ei tarvitse tarkoittaa täydellisyyttä - jokainen on joka tapauksessa ainutlaatuinen omalla tavallaan, puutteistaan huolimatta. Itse asiassa ajattelen, että totaalinen täydellisyys olisi oikeastaan erittäin tylsää ja epäaitoa ja siksi myös epätäydellistä, eli oikeastaan täydellisyyttä ei voi olla olemassa. Ehkä voisinkin sanoa tavoittelevani täydellisyyden sijasta sitä, että olisi muita parempi. Käsitteitä voisi pyöritellä loputtomiin, mutta lopputulokset lienevät samoja.

Onko teillä vinkkejä, miten päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta?

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Elämän tarkoituksesta

Edellisen postauksen aihepiirissä jatketaan, satuin nimittäin eilen lukemaan mielenkiintoisen jutun siitä, onko henkilökohtainen onnellisuus todella kaikki, mitä hyvään ja ennen kaikkea mielekkääseen elämään tarvitaan. Artikkelissa tulee esiin hyvin kiehtova pointti siitä, että ihminen tarvitsee myös jotain, minkä vuoksi olla onnellinen, minkä vuoksi ylipäätään elää elämäänsä eteenpäin. Toki moni meistä elää enemmän tai vähemmän automaattiohjauksella, täyttää Tavallisen Ihmisen tehtävää, jonka ympäröivästä yhteiskunnasta voi helposti omaksua, mutta varsinkin elämän kriisien koetellessa joutuu usein miettimään omia arvojaan ja sitä, miksi haluaa elää elämäänsä aktiivisena subjektina eikä vain olla öllöttää.

Usein tunne elämän tarkoituksellisuudesta ja onnellisuudesta menevät päällekkäin, mutta tuossa jutussa pohditaan, että ihminen voi tuntea elämänsä mielekkääksi ja tarkoituksenmukaiseksi, vaikka ei olisikaan (ainakaan juuri tällä hetkellä) onnellinen, ja toisaalta ihminen voi olla onnellinen ilman tarkoitusta. Jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti hieman erikoiselta, sillä usein on puhetta myös siitä, että juuri arvojen mukainen elämä ja pitkän tähtäimen tavoitteet lisäävät onnellisuutta. Niin ne toki lisäävätkin, mutta ilmeisesti on myös ihmisiä, jotka ovat onnellisia ilman, että tavoittelevat sen kummempia syvällisiä, yhteiskunnallisia tai maailmaa parantavia asioita. Joka tapauksessa vaikuttaisi siltä, että tunne elämän mielekkyydestä suojaa ihmistä jopa äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa - silloin, kun sille, mitä tavallisesti nimitämme onnellisuudeksi, ei ole tilaa. Itse asiassa on jopa havaittu, että negatiiviset elämäntapahtumat laskevat onnellisuutta mutta samalla lisäävät tarkoituksellisuuden tunnetta.

...

Monien tutkijoiden mukaan mielekkyys ja tunne elämän tarkoituksellisuudesta on yhteydessä siihen, että ihminen käyttää kykyjään ja vahvuuksiaan kuuluakseen johonkin ja edistääkseen jotain itseään suurempaa. Kyse voi olla erilaisten suurten ideologioiden, yhteisöjen sun muiden sijasta tai ohella myös omasta lähiympäristöstä: omasta perheestä ja läheisistä tai muista ihmisistä, joita esimerkiksi työnsä merkeissä voi auttaa. Tämä ajatus miellyttää minua kovasti, sillä kuten jo edellisessä postauksessa totesin, muut ihmiset ovat minulle yksi olennaisimmista onnellistuttavista tekijöistä. Muiden auttaminen tavalla tai toisella piristää ja tuo mielekkyyttä omaan elämään silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin mäntyä. Toisaalta näen myös taitojen ja tietojen kehittämisen liittymisenä johonkin itseä suurempaan, esimerkiksi tiedeyhteisöön tai muuhun vastaavaan. Onnellisuus ja mielekkyys näyttäisivät tosiaan kulkevan usein käsi kädessä. Tässä yhteydessä en kuitenkaan voinut olla ulottamatta ajatuksiani tämänhetkiseen fitness- ja terveysbuumiin ja ihmisiin, joille oman terveyden, kunnon tai ulkonäön vaaliminen tuntuu olevan kaikki kaikessa... riittääkö siitä ihan oikeasti elämänsisällöksi? Se on toki hieman eri asia, jos haluaa edistää terveitä elämäntapoja laajemminkin, auttaa ja inspiroida muita ja sen sellaista, mutta oman kehon palvonta elämän keskipisteenä tuntuu minusta hieman surulliselta.

Olisi kiinnostavaa kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta!

P.S. Melkein jo naurattaa tuo otsikko, ei taideta liikkua ihan pintatasolla, vai? :D

maanantai 17. helmikuuta 2014

Mitä onnellisuus on?

Monen mielestä elämän tarkoitus on olla onnellinen. Onnellisuus on päämäärä, jota kaikki tavoittelevat, joko tietoisesti tai tiedostamattaan - luultavasti nykyään entistä enemmän tietoisesti, kun hyvinvointiasiat ovat muutenkin niin pinnalla. Jos hyvinvointiblogeja ja muita vastaavia medioita on uskominen, onnellisuus pohjautuu terveellisiin elämäntapoihin, riittävään liikuntaan ja ravitsevaan ruokavalioon, tietoisen läsnäolon harjoittamiseen, kiitollisuuteen ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin. Toisaalta monen mielessä elää sitkeästi yhä ajatus siitä, että ulkoiset olosuhteet vaikuttavat onnellisuuteen, ja muilla ihmisillä on valta tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi.

Mitä loppujen lopuksi edes tarkoitamme onnellisuudella? Jotkut tuntuvat tekevän sen virheen, että kuvittelevat onnellisuuden olevan jatkuvaa positiivisten tunteiden virtaa, jota mikään erityisen epämiellyttävä ei koskaan sekoita. Jos näin ajattelee, ei ole ihme, että onnellisuus tuntuu olevan kaukana tavoittamattomissa - negatiivisia tunteita kun on mahdotonta poistaa elämästä kokonaan. Valitettavasti onnellisuudelle ei kuitenkaan ole olemassa yksiselitteistä määritelmää, sillä siinä on kyse nimenomaan subjektiivisesta hyvinvoinnista - omasta kokemuksesta siitä, onko oma elämä tyydyttävää ja antoisaa. Itse kuitenkin ajattelen, että todellinen onnellisuus on jonkinlainen pohjavire tunteiden, ajatusten, tulkinta- ja toimintatapojen takana: onnellinen ihminen kokee toki myös negatiivisia tunteita aika ajoin, mutta ei anna niiden vallata koko elämäänsä ainakaan pysyvästi, ajattelee optimistisesti, tietää mitä haluaa ja toimii sen mukaisesti.

 Happiness | via Facebook

Valitettavasti onnellisuus ei ole täysin omissa käsissämme: tutkimusten mukaan joka puolet onnellisuustasosta määräytyy perintötekijöiden luoman lähtötason mukaan, ja ulkoiset olosuhteet vaikuttavat noin kymmenen prosentin verran (ja ulkoisiin olosuhteisiinkin voi toki jossain määrin vaikuttaa itse). Geenit vaikuttavat onnellisuuteen esimerkiksi temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden kautta: joillakin ihmisillä on esimerkiksi luontaisesti vahvempi taipumus kokea negatiivisia tunteita. Kuitenkin noin 40% onnellisuudesta jää oman tietoisen toimintamme varaan, ja kuten tiedetään, kannattaa huolehtia ainoastaan siitä, mihin voi vaikuttaa.

Onnellisista ihmisistä on havaittu tutkimuksissa muun muassa seuraavaa: He uhraavat paljon aikaa perheelleen ja ystävilleen, pitävät huolta ihmissuhteista ja nauttivat niistä. Heistä on luontevaa ilmaista kiitollisuutensa siitä, mitä heillä on. He auttavat mielellään muita, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. He suhtautuvat tulevaisuuteen optimistisesti, nauttivat siitä, mitä elämällä on heille tarjottavanaan, ja pyrkivät elämään tässä hetkessä. He harrastavat liikuntaa säännöllisesti ja usein. He omistautuvat koko elämän mittaisille tavoitteille ja pyrkimyksille sekä toimivat niiden mukaisesti, ja lisäksi he osaavat käsitellä stressiä ja vaikeita kokemuksia sopeutumista edistävällä tavalla. Luonnollisestikaan kukaan (onnellinenkaan) ihminen ei ole täydellinen, joten kaikesta edellä mainitusta on turha ottaa paineita - harva pysty omaksumaan kaikkia onnellisen ihmisen prototyypin piirteitä. Siksi kannattaakin pohtia, mikä onnellisen elämän osa-alue tuntuu kaikista omimmalta, ja miten sen kehittämiseen haluaa panostaa. "Onnellisuusharjoitteita" voi ideoida itse loputtomasti sen pohjalta, mitä itse pitää onnellisuudessa ensisijaisena: joku voi keskittyä tietoisuustaitojen harjoitteluun, joku toisten auttamiseen, joku ihmissuhteisiin panostamiseen, joku itsensä ja taitojensa kehittämiseen muulla tavoin.

 Let no one ever come to you without leaving happier. ~Mother Teresa Website - http://bit.ly/IiCUQK

Minulle onnellisuuden ydin on ihmissuhteissa. Toki siihen liittyy paljon muutakin, kuten itsetunto ja -luottamus, aistielämykset (esimerkiksi taiteen parissa), fyysisen terveyden ylläpito ja parantaminen sekä tietojen ja taitojen kehittäminen - joista jälkimmäinenkin tosin liittyy usein muihin ihmisiin, sillä juuri ihmissuhde- ja vuorovaikutustaidot, toisten auttaminen sekä tieto ihmismielen toiminnasta ovat niitä juttuja, joita eniten haluan oppia. On toki selvää, että onnellisuus lähtee omasta itsestä eikä toisista ihmisistä, mutta itse en ainakaan voisi olla yksin onnellinen - hyvät ihmissuhteet ovat se juttu, mistä tunnen kaikista eniten kiitollisuutta elämässäni, ja mitä ilman en voisi kuvitella pärjääväni. Sitä paitsi oma ja muiden onnellisuus kietoutuvat mukavasti yhteen: Gretchen Rubinin mainiota Onnellisuusprojekti-kirjaa lainatakseni yksi parhaista tavoista tehdä itsensä onnelliseksi, on tehdä muut onnelliseksi - ja samalla yksi parhaista tavoista tehdä muut onnelliseksi on olla itse onnellinen.

Mitä onnellisuus teille merkitsee, ja miten tavoittelette sitä?

Käytin taustatietona mm. Sonja Lyubomirskyn kirjaa Kuinka onnelliseksi?, ihan pätevää populaaripsykologiaa, suosittelen lukemaan.

torstai 13. helmikuuta 2014

Voiko kehostaan olla liian tietoinen?

Nykyään on muodikasta jauhaa jatkuvasti tietoisuudesta: meidän pitäisi olla tietoisia ajatuksistamme, tunteistamme, arvoistamme, asenteistamme ja tietysti myös kehostamme, jotta voisimme voida hyvin. Periaatteessa olen aivan samaa mieltä, sillä jotta voisi syödä, liikkua ja muutenkin toimia omalle keholleen sopivalla tavalla, on tärkeää osata havainnoida sitä, miltä kehossa milloinkin tuntuu. No, minultahan tämä on aina sujunut - olen niitä ihmisiä, joilta ei taatusti jää mikään kolotus, jumitus tai muu epämääräinen tuntemus huomioimatta. Tiedän tasan tarkkaan, milloin en ole nukkunut tarpeeksi hyvin, milloin olen syönyt huonosti tai liian vähän, milloin olen istua kököttänyt liikaa paikallani ja niin edelleen. Kehoon liittyvissä asioissa minun on vaikea huijata itseäni, ja se onkin varmasti auttanut aikoinaan terveellisten elämäntapojen omaksumisessa.

I AM A Feminist-India | via Facebook

Hommassa on kuitenkin myös kääntöpuolensa: kun kiinnittää herkästi huomiota kehoon, alkaa myös herkästi tehdä kaikenlaisia päätelmiä tai pikemminkin irrationaalisia kuvitelmia siitä, mikä tuntemusten taustalla voisi olla. Joskus päätelmät voivat toki osua oikeaankin, mutta usein liiallinen itsensä tarkkailu voi johtaa luulosairauteen ja turhaan huolestuneisuuteen omasta voinnista. Kehotietoisuuden harjoittelussa olisikin tärkeää erottaa se, miltä kehossa tuntuu, ja se, millaisia tulkintoja siitä tekee, sillä tulkinnat eivät aina pidä paikkaansa. Otetaan esimerkiksi paniikkihäiriö: joidenkin mielestä paniikkikohtauksissa on kyse kehon luonnollisten fyysisten reaktioiden (esim. sydämentykytys, huimaus, käsien vapina) tulkitsemisesta merkiksi kontrollin menettämisestä tai muusta kamalasta. Samoin stressaantunut ihminen saattaa hätääntyä huomatessaan itsessään stressin aiheuttamia fyysisiä oireita, mikä vain pahentaa tilannetta.

Yoga

Miten sitten voisi oppia huomaamaan kehonsa viestit mutta olemaan samalla ylitulkitsematta niitä? Ainakin erilaisia tuntemuksia voisi yrittää tarkkailla hyväksyvällä ja realistisella asenteella: erilaiset ohimenevät kivut ja kolotukset ovat täysin normaaleja, eivätkä ne yleensä ole merkki mistään vakavasta vaivasta. Joskus on vaikeaa pitää järki kädessä, kun on kyse omasta terveydestä, johon useimmat suhtautuvat niin intohimoisesti. Tiedon (tai "tiedon") etsiminen netistä on terveysasioissa usein arveluttavaa - kukapa ei olisi pienen googlettelun perusteella diagnosoinut itselleen ties mitä vakavia sairauksia, kun oikeasti kyseessä oli tuiki tavallinen flunssa. Joidenkin päähän on iskostunut syystä tai toisesta jonkinlainen epäluottamus lääkäreitä kohtaan, mutta itse kysyn paljon mieluummin vaivoissani neuvoa asiansa tuntevalta ammattilaiselta kuin alan selvitellä asiaa omatoimisesti. Varsinkin, kun omaan kehoon on niin mahdotonta suhtautua objektiivisesti.

Se hyvä puoli kehotietoisuudessa kuitenkin ehdottomasti on, että sen avulla voi myös löytää itselle sopivia parannuskeinoja normaaleihin mutta epämukaviin olotiloihin - ja parhaassa tapauksessa myös oppia suhtautumaan kehoonsa lempeästi ja hyväksyvästi. Olemme joka tapauksessa vankina omassa kropassamme, joten siitä on syytä pitää huolta, ja sen kanssa on tavalla tai toisella opittava tulemaan toimeen.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Yksinäisyydestä

Jokainen kokee elämänsä aikana monenlaisia ikäviä tunteita, väistämättä, mutta yksinäisyys on mielestäni yksi kaikkein pahimmista ja vaikeimmin käsiteltävistä. Jostain syystä siitä kuitenkin puhutaan vähän ja yksipuolisesti: vanhusten yksinäisyyttä valitellaan toisinaan mediassa, ja myös syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kohdalla teema saatetaan ottaa esille. Helposti kuitenkin unohtuu se, miten monia asia koskee: esimerkiksi muutama vuosi sitten tehdyn korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan jopa joka kolmas opiskelija kokee itsensä ajoittain yksinäiseksi - ja valitettavasti monella tunne on jatkuva. Yksinäisyys on kuitenkin monelle niin arka asia, että siitä puhuminen hävettää. Yksinäinen ehkä tuntee epäonnistuneensa, kun ei ole onnistunut luomaan tarpeeksi tai riittävän läheisiä ihmiskontakteja, joku toinen taas ei puhu yksinäisyydestään siksi, että haluaa suojella läheisiään syyllisyyden tunteilta. Moni ei ehkä halua tunnustaa edes itselleen olevansa yksinäinen: emme ehkä halua myöntää, että emme pärjää maailmassa yksin.

Kun tätä postausta ideoidessani googlettelin hieman huvikseni aiheesta, löysin tietoa ja keskustelua lähinnä siitä tilanteesta, kun ihmiskontakteja todella on vähän tai ei juuri lainkaan. Sosiaalinen yksinäisyys on toki suuri ongelma, mutta yhtä tärkeää olisi muistaa, että on olemassa myös emotionaalista yksinäisyyttä: tunnetta siitä, että on yksin, ei kuulu minnekään eikä saa sosiaalisia/emotionaalisia tarpeitaan tyydytettyä siitä huolimatta, että ystäviä, perhettä ja muita läheisiäkin ihmiskontakteja löytyy. Toisaalta moni myös viihtyy mainiosti omissa oloissaan paljonkin eikä silti koe olevansa yksinäinen, vaikka saattaisi ulkopuolisten silmissä näyttääkin siltä. Yksinolo ja yksinäisyys onkin tärkeää erottaa toisistaan: yksinoloa tarvitsemme kaikki silloin tällöin, ja monet parhaista ideoista ja oivalluksista syntyvätkin juuri omassa rauhassa, mutta yksinäisyys satuttaa, ja sitä en toivoisi kenellekään.

Käsittelemätön ja tukahdutettu yksinäisyys paitsi tuntuu pahalta, voi myös vaikuttaa kielteisesti elämäämme. Yksinäinen saattaa olla ihmissuhteissa takertuva ja vaativa, etsiä kadoksissa olevaa onnea muista ihmisistä ja asettaa kohtuuttomia odotuksia ihmissuhteille (tästä voin itsekin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta jätän perusteellisemmat avautumiset muille areenoille), jolloin ihmissuhteet eivät ehkä onnistu toivotulla tavalla, mikä vain kasvattaa yksinäisyyden kokemusta. Yksinäisyys voi myös estää meitä nauttimasta yksin olemisesta ja hyödyntämästä sitä. Pahimmillaan yksinäisyys voi myös turruttaa, tehdä ihmisistä kovia ja tunteettomia. Joissain tutkimuksissa on havaittu yksinäisyyden vaikuttavan negatiivisesti paitsi psyykkiseen, myös fyysiseen terveyteen esimerkiksi heikentämällä kehon puolustuskykyä.

Minäkin olen yksinäinen. Se ei ehkä näy päälle päin, sillä minulla on rakastava perhe, monta hyvää ystävää ja päivittäin monia ihmiskontakteja, eikä minulla ole ongelmia ihmisiin tutustumisessa. Siitä huolimatta olen aina kokenut olevani yksin, ja sitä on vaikea käsitellä - lähes kaikki ohjeet yksinäisyyden murtamiseen kun liittyvät siihen, miten hakeudutaan ihmisten pariin ja hankitaan uusia tuttavia ja ystäviä. Kun puhun erillisyyden tunteestani ihmisille, moni ei edes tunnu ymmärtävän, mitä tarkoitan, ja ajautuu vähättelemään kokemustani. Minä en suinkaan ole yksinäisimmilläni silloin, kun olen yksin, vaan pikemminkin silloin, kun olen muiden kanssa, mutta en tunne yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Kyse ei ole sosiaalisten taitojen puutteesta, sillä tulen loistavasti toimeen useimpien ihmisten kanssa, keksin puhuttavaa, olen hyvä kuuntelija ja muuta vastaavaa. Mistä sitten on kyse, älkää edes kysykö, en tiedä itsekään. Ehkä erilaisuuden kokemuksesta, ehkä liian korkeista odotuksista, herkkyydestä, vaativuudesta. Yritän jatkuvasti oppia tulemaan toimeen yksinäisyyden kanssa, mutta kyllähän se pahalta tuntuu, sitä ei käy kiistäminen. Uusien kavereiden saaminen ja ihmisten kanssa ajan viettäminen ei ole tilanteeseen auttanut (joskus jopa päinvastoin), joten ehkä olisi syytä keskittyä jo olemassa olevien ihmissuhteiden ja tietysti omien ajattelumallien kehittämiseen. Siinä sitä tekemistä onkin.

Tähän loppuun voisin vielä mainita pettymykseni siitä, miten en onnistunut juurikaan löytämään oivaltavia tieteellisiä tutkimuksia yksinäisyydestä: ne käsittelivät lähes kaikki sosiaalista yksinäisyyttä ja sen vaikutuksia, mutta emotionaalisen yksinäisyyden tutkimuksessa olisi todellakin kehitettävää. Jos satutte tietämään aiheesta hyviä tutkimuksia, niin vinkatkaa ihmeessä! Tällä hetkellä tuntuu siltä, että parhaat yksinäisyyden kuvaukset löytyvät jostain ihan muualta kuin tieteestä - taiteesta, kirjallisuudesta, filosofiasta, ihmisten kertomuksista. Ajatuksia aihe ainakin herättää, se on varmaa.

Mitä yksinäisyys teille merkitsee? Jos olette kokeneet sitä, miten olette onnistuneet käsittelemään tai vähentämään sitä?