sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kohti uutta vuotta

Tätä vuotta on jäljellä enää muutama päivä, mikä tuntuu ihan yhtä käsittämättömältä kuin joka ikinen vuosi - aina päivien käydessä vähiin sitä tulee ihmeteltyä, miten nopeasti tämäkin vuosi on taas kulunut. Toisaalta vuosi on tuntunut pitkältä, niin paljon on ehtinyt tapahtua, mutta uuden vuoden alkaminen herättää silti aina monenlaisia ajatuksia: Mitä tuttua ja turvallista aion jatkossakin vaalia elämässäni? Millaisia muutoksia kaipaan ja miten aion toteuttaa ne? Mitä haluan vuoden päästä muistella lämmöllä ja kiitollisuudella? Missä asioissa haluan kehittää itseäni?

Kuten vuosikatsauspostauksessa kerroin, en ole koskaan oikein innostunut uudenvuodenlupauksista. Kammoksun kaikenlaista ehdottomuutta, minkä takia totaaliset herkkulakot, päivittäinen hirmutreenaaminen tai muut vastaavat henkilökohtaiset projektit eivät pahemmin motivoi vaan pikemminkin ärsyttävät ja saavat luonteestani esiin kaiken mahdollisen uhman ja änkyröinnin, jonka yleensä onnistun pitämään melko hyvin hallinnassa. Joillakin lupaukset ja konkreettiset suunnitelmat toimivat, mutta minä kontrollifriikkinä haluan kehittää itseäni ennen kaikkea spontaanimmaksi ja joustavammaksi - sellaiseksi, jolla on kyllä sitkeyttä ja kärsivällisyyttä mutta joka myös huomaa, milloin on parempi jättää leikki kesken tai ainakin vähemmälle. Elämäntapojen suhteen en aio taaskaan juuri tehdä muutoksia: syön mielestäni ihan tarpeeksi terveellisesti mutta hyvästä ruoasta ja herkuttelustakin nauttien, liikun monipuolisesti useita kertoja viikossa ja nukunkin pääosin hyvin. Tuntuu melkein ahdistavalta, että nykyään melkein kaikilla tuntuu olevan jokin henkilökohtainen projekti hyvinvoinnin suhteen. Varmasti parannettavaa löytyy aina, mutta minulla ei ainakaan ole tavoitteena esimerkiksi syödä täydellisen terveellisesti vaan niin, että myös mieleni pysyy kasassa - ja siihen tarvitsen tiukan dieetin sijaan rentoutta, joustavuutta (vaikka toki esimerkiksi säännöllisistä ruoka-ajoista joudun pitämään huolta, muuten heikottaa) ja jälkiruokaa.

Ei juuri liittyne postauksen aiheeseen, mutta aijai miten ihania talvikelejä nyt joululomalla on ollut!

Suoraan sanottuna en oikein tiedä, mitä odotan vuodelta 2015. Toki esimerkiksi erilaisia opiskeluun liittyviä tavoitteita löytyy: suunnitelmana on esimerkiksi saada gradu valmiiksi, käydä loputkin kurssit yliopistolla ja hankkia harjoittelupaikka keväälle 2016. Muuten kaikki tuntuu vielä täysin avoimelta, enkä suunnitelmien vähäisyyden lisäksi edes osaa sanoa, mitä toivon vuoden tulevan tullessaan. Paitsi tietysti paljon onnea, rakkautta, ystävyyttä, oppimisen iloa, inspiraatiota ja huikaisevia taide-elämyksiä - niitä asioita, jotka ylipäätään tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ehkä hyvä ja sopivan abstrakti tavoite voisikin olla toimia arjessa tavoilla, jotka edistävät edellä mainittujen ihanuuksien löytymistä, kehittymistä ja kestämistä.

Yksi tavoite tai periaate minulla kuitenkin tulevalle vuodelle on: aion keskittyä määrän sijasta laatuun. Kaikessa. Minulla on taipumusta haalia itselleni paljon kaikenlaista puuhaa, elämääni lisää ja lisää ihmisiä, uusia harrastuksia ja jopa lukea montaa kirjaa yhtä aikaa (jolloin harvoin pääsen kaikissa loppuun asti), sillä keskittymiseni on hieman poukkoilevaa ja saatan olla toivoton multitaskaaja, vaikka tiedän aivan hyvin, että olisi luultavasti tehokkaampaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan stressaavan koheltamisen sijaan. Nimenomaan tähän sähläämiseen aion jatkossa kiinnittää enemmän huomiota. Yksi askel (joka luultavasti tulee olemaan vaikea) taitaa olla puhelimen näpräämisen vähentäminen: tällä hetkellä en esimerkiksi erityisemmin kunnioita itsessäni sitä piirrettä, että yksin ollessani kurkkailen erinäisiä sosiaalisia medioita vähintään kerran tunnissa - silloinkin, kun yritän esimerkiksi tehdä kouluhommia tai lukea kirjaa. Laatuun panostaminen ja määrästä tinkiminen tulee toivottavasti näkymään entistä enemmän myös kulutustottumuksissani ja ihmissuhteissakin siinä mielessä, että haluan mieluummin panostaa jo olemassa olevien suhteiden vaalimiseen kuin uusien haalimiseen. Toki elämä osaa yllättää, ja uusia ihmisiäkin mahtuu toki aina kuvioihin mukaan, mutta kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että ihmisellä ei voi olla rajattoman monta sydänystävää.

Mitä te toivotte vuodelta 2015? Teettekö uudenvuodenlupauksia?

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jouluja!

Tänään istuskelin pitkään oululaisen lempparikahvilani ikkunapöydässä lueskelemassa ja katselemassa kaupungin jouluruuhkassa kohkaavia ihmisiä. Omat jouluostokseni tein jo ennen pahimpia ruuhkia, mutta jostain syystä minun on aina päästävä kaupungille pyörimään joulun alla. On nimittäin ihanaa katsella sitä hulinaa - siitä huolimatta, että en yhtään ymmärrä joulusta stressaamista tai ylimääräistä hössöttämistä, ja aina välillä se kaupallisuuskin alkaa ärsyttää jopa meikämaterialistia. Kahvilaan karkaaminen on usein myös hyvä tilaisuus karata kotona vallitsevaa (onneksi sentään melko pientä) jouluhössötystä. Viime päivät ovat muutenkin olleet suoraan sanottuna varsin ihanteellisia joulunaluspäiviä: niihin on kuulunut esimerkiksi kauneimpien joululaulujen hoilaamista täpötäydessä kirkossa, kahvittelua ja glögittelyä vanhojen ystävien kanssa, kodin koristelua joulukuntoon, pitkiä kävelylenkkejä lumisissa maisemissa, lukemista, pianon pimputtelua ja vähän jo herkutteluakin, kai sitäkin täytyy harjoitella itse joulunpyhiä varten ;) 




Huomenna on lopultakin jouluaatto, ja minäkin aion kerrankin pitää pientä somelomaa ainakin pyhien ajan - saa nähdä, pysyvätkö tassut irti puhelimesta aivan täysin, mutta tavoitteena olisi ainakin olla avaamatta tietokonetta ja keskittyä somettamisen sijasta niihin perinteisiin jouluasioihin eli esimerkiksi yhdessäoloon perheen kanssa. Blogilomaa luultavasti pidän vielä pyhien jälkeenkin uuteenvuoteen asti (ja kukapa juttujani olisi edes lukemassa näin joulun aikaan, kun useimmat toivottavasti keskittyvät merkityksellisempiin asioihin). 



Siispä nyt on aika toivottaa oikein ihanaa, rauhallista, iloista, rentouttavaa, virkistävää tai muuten vain mainiota joulun aikaa teille kaikille! Ja lisäksi lämpimät kiitokset teille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet juttujani tänä vuonna, toivottavasti "tavataan" ensi vuonnakin :)

maanantai 22. joulukuuta 2014

Vakavikon vikinöitä

Tylsä. Vakava. Nössö. Huumorintajuton. Ei osaa irrotella, pitää hauskaa. 

Noinkin minua on joskus kuvailtu, ja voipi olla, että joidenkin erityisen menevien ja hilpeiden ihmisten mielissä liikkuu minusta edelleen tuollaisia käsityksiä. Monelle muullekin tylsäksi vakavikoksi leimautuminen on varmasti tuttua, jos ei esimerkiksi satu viihtymään meluisissa bileissä ja baareissa. En haluaisi mitenkään paheksua tai tuomita kenenkään elämäntapaa, se on tietenkin jokaisen oma valinta, mutta voin sanoa, että ei muuten tunnu kovin mukavalta tulla nähdyksi tylsänä nössönä tasan siksi, että oma käsitys hauskanpidosta on vähän hillitympi. Okei, voi olla hieman erikoista, että minusta koulutehtävien tekeminen saattaa oikeasti olla hauskempaa ja mielekkäämpää kuin bileisiin lähteminen, mutta miksi siinä joidenkin mielestä on jotain väärää? Miksi sellainen ihminen, joka mieluummin viettää iltaa parin hyvän ystävän kanssa keskustellen kuin "juhlimassa" (en edes ymmärrä tuota sananvalintaa, sillä minulle tulee kyllä juhlista mieleen jotain vähän muuta kuin yökerhot), on tylsä tai "liian vakava"? Minun silmissäni ihmisen kiinnostavuus on kiinni siitä, mitä hänen päässään liikkuu, ei niinkään siitä, miten hän vapaa-aikaansa viettää (poikkeuksena tietysti erityisen kiehtovat harrastukset, joita ihmisillä joskus on).

Huumorintaju puolestaan tuntuu olevan nykyisin monien silmissä yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja lähes jokainen ilmeisesti toivookin sitä kaikilta läheisiltään. Huumorintajuttomuus vaikuttaisi olevan pahimpia vikoja, mitä ihmisessä voi olla: kukapa nykyään esimerkiksi kelpuuttaisi elämänkumppanikseen ihmistä, jolla on puutteita huumorintajussa? Toki minustakin on tärkeää osata ottaa elämä välillä vähän kevyemmin ja nauraa myös itselleen, sillä on selvää, että nauraminen edistää niin omaa hyvinvointia kuin yhteenkuuluvutta muiden kanssa, lievittää stressiä, rentouttaa, ja ties mitä muuta mukavaa. Kuitenkin huumoriakin on moneen lähtöön, ja minusta vaikuttaa hieman siltä, että useimpien "huumorintajuttomien" ihmisten käsitys hauskasta on vain hieman erilainen kuin useimmilla. Jos ihminen ei esimerkiksi nauti hassunhauskoiksi tarkoitetuista seuraleikeistä tai naura perinteikkäälle pissakakkahuumorille, tekeekö se hänestä tylsän ja liian vakavan? Ilmeisesti joidenkin mielestä tekee, niin moni fiksukin ihminen ylpeilee sillä, miten rakastaa "huonoa huumoria". Toki on niitäkin, joilla on vaikeuksia huumorin, esimerkiksi sarkasmin, ymmärtämisessä, mutta kun asia nyt vaan on niin, että eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. Ehkä olennaisinta onkin vain löytää ne ihmiset, joiden kanssa löytyy se paljon puhuttu yhteinen sävel huumorin suhteen.

Kaiken hassuttelun ja ironian keskellä minua viehättää ihmisissä vilpittömyys ja se tietynlainen vakavuus: on ihanaa kohdata ihmisiä, jotka eivät laske leikkiä kaikesta vaan uskaltavat näyttää itsestään sen tosikomman puolen, joka kuitenkin useimmista varmasti löytyy. En ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka vääntävät vitsiä kaikesta. Moni varmasti tarkoittaa sillä hyvää, haluaa piristää muita ja niin edelleen, mutta se on myös todella turhauttavaa silloin, kun itse haluaisi puhua jostain ihan tosissaan, piiloutumatta huumorin taakse. Joskus huumori on tietysti omiaan keventämään tunnelmaa, ja älkää ymmärtäkö väärin, rakastan itsekin nauramista, mutta sekin tuntuu paremmalta sellaisen ihmisen seurassa, joka uskaltaa myös olla vakava. Vaatii rohkeutta olla olla avoin, hauska ja kepeä, mutta niin vaatii tosissaan oleminenkin. Taas kerran voisikin todeta, että parasta olisi tietysti löytää tasapaino kahden ääripään välillä :)

Ihmisellä on oikeus olla myös vakava - mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Kaikki meistä eivät ole hauskuuttajia tai tunnelmannostattajia, eikä se tee meistä huonompia ihmisiä. Huumorintaju ja hauskuus ovat ihania piirteitä ihmisissä, mutta jokaisella meistä on hieman eri vahvuudet ja myös arvostukset. Näkökulmani on toki tässä asiassa erittäin subjektiivinen, mutta olen usein pahoittanut mieleni kohdatessani ihmisiä, joille "tosikkouden", vakavuudeksi käsitetyn syvällisyyden tai erilaisen huumorintajun hyväksyminen tai ainakin arvostaminen tuntuu olevan kovin vaikeaa. On minullekin tehnyt hyvää oppia ottamaan vähän rennommin ja nauramaan myös itselleni, mutta silti välillä tuntuu siltä, että käsitykseni hauskuudesta on joko rajoittunut tai ei vain kohtaa aivan kaikkien kanssa (ja eihän se ikinä voisikaan). Enkö saisi olla ihan ylpeästi vähän vakava, olisiko se niin kamalaa? Entä jos minulle muissa ihmisissä on paljon tärkeämpää vaikkapa empatiakyky, avoimuus, suvaitsevaisuus, halu ja kyky keskustella mutta myös olla yhteistuumin hiljaa, kuin huumorintaju tai hauskuus?

Moni minua tylsänä vakavikkona pitävä ihminen saattaa ajatella, että elämäni olisi jotenkin pitkäveteistä tai tasapaksua. Ei muuten ole: ette ehkä arvaakaan, kuinka virkistävää on innostua täysillä vaikkapa sellaisista jännittävistä asioista kuin kieliopista, oopperasta, sanojen alkuperän kaivelemisesta tai elämän perustotuuksista inttämisestä! Ihmisen, jonka tunteet kiertävät koko ajan aikamoista vuoristorataa, ei välttämättä tarvitse stimuloida itseään kaikilla mahdollisilla vauhdikkailla aktiviteeteilla. Ja onneksi aina jostain löytyy muutamia muitakin tosikkoja, joiden kanssa olla yhdessä tylsiä ja vakavia.



tiistai 16. joulukuuta 2014

Pieni vuosikatsaus ja joululomatunnelmia

Tänään alkoi kauan odotettu joululoma, joka kyllä tulee tarpeeseen - tosin niinhän ne lomat aina tulevat, sillä kukapa ei kaipaisi vaihtelua, parhaimmillaan jopa maisemanvaihdosta, ja tietysti rentoutumista ja virkistäytymistä arjen keskelle. Minulle joulun aika on yleensä tarkoittanut ihan rehellistä velttoilua: herkuttelua, kirjojen lukemista, elokuvien katsomista, perheen kanssa höpöttelyä ja hauskanpitoa sekä vanhojen ystävien ja sukulaisten tapaamista. Meidän perheessä joulua on aina vietetty pitkän kaavan mukaan, joten en ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, joiden mielestä heti tapaninpäivän tai viimeistään uuden vuoden jälkeen palataan arkeen ja unohdetaan kaikki jouluun liittyvä. Okei, saattaahan siihen jouluun kyllästyäkin, jos fiilistelyt on aloittanut jo pari kuukautta etukäteen, mutta itse olen sen verran innokas jouluihminen, että omalla kohdallani ei ole kyllästymistä ainakaan koskaan aiemmin näkynyt - paitsi ehkä se velttoilu alkoi vähän kyllästyttää pari vuotta sitten, kun vietin yli kuukauden mittaista joululomaa :D Nyt lomaa on tiedossa kolme viikkoa, joka lienee juuri sopivasti: ehtii taatusti rentoutua kunnolla mutta myös orientoitua uuden vuoden alkuun ja sen tuomiin haasteisiin.

Joululoma ja vuodenvaihde ovat varmasti monille sellaista aikaa, jolloin muistellaan kulunutta vuotta ja toisaalta suunnataan katsetta tulevaan. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta muutamien viime vuosien ajan olen aina vuoden vaihtuessa miettinyt, mitä odotan ja toivon tulevalta vuodelta. Ja ilokseni voin todeta, että vuoden 2014 toiveet ovat aika lailla täyttyneet! En lähde avaamaan niitä sen tarkemmin, osa on liian henkilökohtaisia näin julkisesti jaettaviksi, mutta kokonaisuudessaan tämä vuosi on suorastaan ylittänyt odotukseni. Viime joulu meni minun osaltani aika alakuloisissa tunnelmissa, ja silloin tuntui jopa hieman epärealistiselta toivoa tulevalta vuodelta juuri muuta kuin sitä, että omat fiilikset nousisivat sieltä murheen alhoista. En halua sanoa, että asioilla on tapana järjestyä, sillä eivät ne usein aivan itsestään järjesty, vaan muutosten eteen täytyy pääsääntöisesti tehdä jotain. Joskus kyse on ajatusmallien tai suhtautumistapojen muutoksista, joskus konkreettisista elämäntapojen muutoksista, mutta muutosta on turha odottaa yhtäkkiä ilman mitään yritystä tapahtuvaksi. 



No, muutoksia on ainakin meikäläisen pään sisällä tapahtunut, mutta on tänä vuonna myös ihan konkreettisesti tapahtunut paljon hienoja juttuja: olen tutustunut moneen mahtavaan ihmiseen ja saanut muutaman oikean uuden ystävänkin, aloittanut mielenkiintoisessa vapaaehtoistyössä nuorten parissa ja hankkinut ryhmänohjauskokemusta ikäihmisten parissa harjoittelun merkeissä, tehnyt pari mieleenpainuvaa kesälomareissua, ollut monessa huikeassa konsertissa, viettänyt yhden parhaista ja rentouttavimmista kesälomista ikinä, aloittanut uudelleen vähän unohtuneen joogaharrastuksen, jatkanut innoissani kuntosali- ja balettiharrastusten parissa, saanut ensikosketuksen tutkimustyöhön ensin kanditutkielman ja nyt gradun merkeissä, tutustunut useampaankin eri kulttuuriin ja kehittänyt kielitaitoani ulkomaalaisten kavereiden ansiosta, oppinut huikean paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa opinnoissa ja niiden ulkopuolella… Ai niin, ja myös valmistuin tosiaan psykologian kandiksi, mitä voi toki pitää jonkinlaisena saavutuksena, vaikka minun onkin vaikea nähdä sitä minään muuna kuin välietappina matkalla kohti maisterin papereita. Oikeastaan tuota listaa olisi voinut jatkaa vielä ties kuinka pitkään, sillä vaikka tähän vuoteen on mahtunut paljon myös alakuloisia mietteitä ja tulevaisuusahdistusta, päällimmäinen fiilis on huikea kiitollisuus kaikesta tapahtuneesta ja ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat sulostuttaneet elämääni tämän vuoden aikana (ja myös te lukijat kuulutte siihen joukkoon, on luonnollisesti ihanaa saada palautetta ja kuulla mietteitänne!). 

Joululomasuunnitelmani ovat taas kerran yksinkertaiset: matkustan huomenna perheeni luokse Ouluun, missä on luvassa laatuaikaa perheen ja pohjoisessa asuvien ystävien kanssa. Ja tietysti niitä kirjoja, leffoja, musiikkia, herkkuja ja yleistä fiilistelyä. Rakastan joulua lähinnä rennon tunnelman ja yhdessäolon ansiosta, ja pidän hirmuisesti siitä, miten kaikki tuntuu pysähtyvän joulunpyhien ajaksi. Monena jouluaattona olen tehnyt pienen kävelykierroksen kaupungilla kauppojen sulkeutumisen jälkeen, ja siinä tyhjyydessä ja hiljaisuudessa on jotain melkein maagista. En syö perinteisiä jouluruokia (paitsi riisipuuroa, nam!), mutta muuten joulun aikaan tulee herkuteltua tavallistakin enemmän - ja ehdottomasti hyvällä omallatunnolla! Minulla ei ole mitään aikomusta ryhtyä millekään kuntokuurille tai dieetille tammikuun koittaessa, ainoastaan jatkaa tutulla, hyväksi havaitulla linjalla elämäntapojen suhteen. Myös lahjahössötys on makuuni hieman pinnallista ja aiheuttaa monille aivan turhaa stressiä. Toki meilläkin annetaan ja saadaan joululahjoja, ja ne ovat mielestäni tärkeä osa joulua, mutta laatu ja ajatus ovat ehdottomasti määrää tärkeämpiä, eivätkä lahjat missään nimessä ole se tärkein juttu joulussa. Tärkeintä on se tunnelma, jota on aika mahdotonta sanoin kuvailla, ja varmasti se on jokaiselle hieman erilainen, mutta toivottavasti tekin pääsette siihen kiinni! :) Itse olen jo ennen loman alkua herätellyt joulufiiliksiä käymällä parissa joulukonsertissa ja kauneimpia joululauluja laulamassa, litkimällä glögiä hyvässä seurassa ja yksinkin, kuuntelemalla suosikkijoululaulujani ja jutustelemalla toisten jouluihmisten kanssa erilaisista jouluperinteistä ja muistoista. Kotikotona on lisäksi luvassa vielä paljon asuntomme koristelua ja ehkä vähän jotain kokkailua tai leipomistakin, mutta minkään sortin hössötykseen tai stressaamiseen en tänäkään jouluna aio lähteä mukaan. Toivottavasti tekin säästätte itseänne siltä, sillä eiköhän me kaikki olla loppujen lopuksi sitä mieltä, että joulussa parasta on yhdessäolo, leppoisa tunnelma ja mahdollisuus irrottautua normaalista elämästä edes muutamaksi päiväksi :) 


Mitä teille on jäänyt käteen tästä vuodesta? Millaisia mietteitä joulu herättää? 

perjantai 12. joulukuuta 2014

Metsäterapiaa

Luin eilen kiinnostavan jutun siitä, miten luonnossa liikkumista voidaan käytännössä hyödyntää mielenterveystyössä. Viime aikoina luonnon hyvinvointivaikutuksia koskevat uutiset ja kirjoitukset ovat pompanneet silmiini tavallista helpommin, sillä kirjoitan parhaillaan gradua kyseisestä aiheesta, joka onkin osoittautunut jopa mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan. En itse ole varsinaisesti mikään luontoihminen: olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa, ja luontokokemukseni rajoittuvat kaupunkiluonnon ohella mökkeilyyn ja satunnaisiin metsäretkeilyihin sen yhteydessä. Viime aikoina monissa keskusteluissa ystävieni ja tuttavieni kanssa on kuitenkin noussut esille se, miten tärkeä ja rakas asia luonto monille on, miten monet ammentavat sieltä elämäänsä hiljaisuutta, rauhaa, virkeyttä ja elinvoimaa, ja kun nämä käytännön kokemukset yhdistetään kaikkeen siihen, mitä olen aiheesta lukenut viime kuukausien aikana, ei kerta kaikkiaan auta muu kuin myöntää, että jotain erityistä siinä luonnossa taitaa olla.

Tuossa linkittämässäni jutussa mm. masentuneiden ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivien nuorten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen kertoo luonnossa liikkumisen tukeneen nuorten kuntoutumista. Kuulemma jo neljällä puolen vuoden aikana toteutetulla luontopäivällä on saatu aikaan merkittäviä tuloksia, mikä suoraan sanottuna kuulostaa aika uskomattomalta - voisi nimittäin kuvitella, että ainakin pysyvien myönteisten vaikutusten aikaansaamiseksi luonnossa pitäisi viettää vähän enemmän aikaa. Toisaalta tuossa tapauksessa ei tietenkään ole kyse ainoastaan luontoympäristön vaikutuksista, sillä jos metsään mennään porukalla liikkumaan, osa hyvinvoinnin kohentumisesta voidaan todennäköisesti liittää sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhteenkuuluvuuden vaalimiseen ja liikunnan terveyshyötyihin. Kuitenkin niin tutkimusten kuin kokemustenkin puitteissa näyttää aivan selvältä, että vuorovaikutus luonnon kanssa edistää hyvinvointiamme tavalla, jota ei voida kokonaan selittää muilla tekijöillä: joissakin tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että liikunnan harrastaminen luontoympäristössä vahvistaa liikunnan myönteisiä vaikutuksia kehon ja mielen terveyteen. Samoin on osoitettu, että ulkoiluseuran määrällä ei välttämättä ole vaikutusta siihen, miten virkistäväksi luonnossa liikkuminen koetaan.

Meikäläisen mieli lepää parhaiten metsän sijaan meren rannalla.


Moni on varmasti kuullutkin luonnon moninaisista positiivisista vaikutuksista, jotka aika ajoin ovat mediassa esillä. Joidenkin juttujen (ja okei, vähän myös tutkimuksenkin) perusteella luonto vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta ihmelääkkeeltä: luontoympäristö esimerkiksi parhaimmillaan edistää fyysisestä ja psyykkisestä stressistä palautumista, parantaa mielialaa, madaltaa verenpainetta, vähentää päänsärkyjä ja muita terveysoireita, parantaa elämäntyytyväisyyttä ja koettua elinvoimaisuutta ja energisyyttä, parantaa vastustuskykyä, edistää työstä irtaantumista vapaa-ajalla ja tarkkaavaisuuden ylläpidon aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta palautumista. Ja tähän kunnon markkinamies tai -nainen vielä hihkaisisi päälle, että eikä siinä vielä kaikki - tutkimusten perusteella vaikuttaisi nimittäin siltä, että varsinaisen luonnossa liikkumisen lisäksi jopa luontokuvilla, ikkunanäkymillä ja huonekasveilla olisi monia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Asiassa on toki se pieni mutta, että aiheesta on tehty hyvin vähän pitkän aikavälin tutkimusta, joten syy-seuraussuhteiden todistaminen on toistaiseksi ongelmallista.

Miksi luontoympäristö sitten vaikuttaa ihmiseen niin kuin vaikuttaa? Vastauksia ja näkökulmia aiheeseen on monia, mutta valtaosa niistä kietoutuu pitkälti siihen, mihin hyvin moni muukin asia loppupeleissä aina palautuu: evoluutioon. Arkijärjelläkin tulee helposti ajateltua, että kasvillisuutta ja vesistöjä pursuileva luonto on ihmiselle lajikehityksen myötä luontaisempi paikka kuin kaupunkiympäristö. Ihmislajin historiassa kaupungistumisen aikakausi on ollut niin lyhyt, että on helppo olettaa, että aivomme ja kehomme ovat kehittyneet sopeutumaan nimenomaan luontoympäristöön. Evolutiivisissa selityksissä on tietysti aina se ongelma, että niitä on oikeastaan aika lailla mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi, joten ne herättävät väkisinkin myös paljon kritiikkiä. Oli syy missä tahansa, se näyttäisi joka tapauksessa olevan totta, että luonto vaikuttaa meihin positiivisesti - mikä muuten näkyy jo siinä, miten moni meistä hakeutuu vapaa-ajallaan erilaisten luontoharrastusten pariin. "Tavallinen ihminen" (kuka hän sitten onkaan) ei useinkaan tarvitse tieteellistä todistusaineistoa puuhiaan perustelemaan; hänelle riittää omakohtainen kokemus siitä, mikä käytännössä toimii. Ja mikä yhdellä toimii, ei välttämättä toimi toisella - jotkut selvästi ovat toisia enemmän luontosuuntautuneita, ja todennäköisesti juuri heillä luonnossa oleilun myönteiset vaikutukset ovat voimakkaimpia. Tutkimustuloksissa on useimmiten kyse todennäköisyyksistä, kokonaiskuvasta, ei yksittäisten ihmisten toimintatavoista, joten aina löytyy myös poikkeuksia (eli meitä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia, joille metsä on enemmän pelottava kuin rauhoittava paikka).

Millainen suhde teillä on luontoon? Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne! :)


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Päivän miete

Törmäsin jokin aika sitten Pinterestissä niin kivaan ja mielestäni myös tärkeitä oivalluksia sisältävään mietelauseeseen, että päätin jakaa sen täälläkin:



Mitä teille tuosta tulee mieleen? Omalla kohdallani ensimmäinen mielikuva oli se, että ilon ja inspiraation voi ainakin yrittää istuttaa itseensä silloinkin, kun se tuntuu olevan täysin tavoittamattomissa. Väkisin hymyileminen tai nauraminenkin huijaa aivot luulemaan, että olet "oikeasti" iloinen, ja parhaimmillaan lopputuloksena on aivan aito hymy. Samoin itsevarmuus kohentuu, jos ihminen vain yksinkertaisesti (okei, käytännössä se ei välttämättä käy kovinkaan helposti) alkaa toimia itsevarman ihmisen tavoin, ihan kehon asennosta alkaen. En todellakaan usko siihen, että positiivisuus jotenkin maagisesti vetäisi hyviä asioita puoleensa, mutta kuitenkin omat tunteemme ja mielenliikkeemme ohjaavat sitä, mitä ympäristöstä havaitsemme, mikä puolestaan herättää uusia tunteita. Ilon kultivoiminen itsessä ei välttämättä tarkoita vaikeiden tunteiden pakenemista vaan mielestäni enemmän sitä, että onnistuu vaikeuksienkin keskellä huomaamaan myös kaiken sen kauniin ja kiinnostavan, mitä ympäristössä, muissa ihmisissä ja myös itsessä on.

Toisaalta lause tuo mieleeni myös ajatuksen hyväksymisen mahdollisuudesta. Mitä jos ottaisinkin uteliaana ja avoimin mielin vastaan kaiken, mitä elämä tielleni heittää? Kielteisinä koetut tunteet, kuten viha, suru, pettymys ja ahdistus saavat yleensä aikaan sen, että päässämme pyörii vähän kaikenlaista ikävää - tapahtuneita tosiasioitakin, mutta ennen kaikkea niiden (yli)tulkintoja ja tulevaisuuden kauhukuvia. Jotkut pitävät ne sisällään ja antavat niiden paisua entisestään, toiset taas purkavat tunteensa ei-niin-rakentavilla tavoilla (muutamina esimerkkeinä fyysinen ja psyykkinen väkivalta, itsensä tai muiden syytteleminen sekä jatkuva valittaminen). On kuitenkin olemassa myös se vaihtoehto, että annamme tuntee tulla (ja mennä, kun sen aika on), emme tukahduta sitä vaan koemme sen, ja jatkamme elämäämme sillä tavalla, kun se juuri tässä tilanteessa on mahdollista ja mielekästä. Pakkopositiivisuus tuottaa usein vain lisää pahaa mieltä, sillä siihen kietoutuu helposti myös huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei syystä tai toisesta pysty olemaan sellainen, kuin ihmisen muka kuuluisi nykypäivänä olla.

Ja niin, laulujakin on niin monenlaisia, kaikki laulamisen arvoisia. Surullisiakin, mutta juuri nehän toisinaan ovat kauniimpia - niitä, jotka koskettavat kuulijoita syvimmältä. Ja itse asiassa mitä tässä tarvitsee tulkintoja kaivella, kun tuon aforismin voi lukea myös konkreettisena kehoituksena avata suu ja laulaa: onhan laulamisen monesti todettu rentouttavan, virkistävän ja tuottavan hyvää mieltä! ;)

lauantai 6. joulukuuta 2014

Maamme parhaat puolet

Paljon riittää puhetta siitä, mikä kaikki Suomessa mättää, mutta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin muistutella itseäni ja teitä hieman siitä, millaisia hyviä puolia maassamme ja kulttuurissamme (minun näkökulmastani) on. Aivan liian helposti nimittäin sorrun itsekin siihen, että kitisen, mikä kaikki on vialla tai ainakin muka jossain muualla paremmin... En ole viettänyt ulkomailla lomareissuja pidempiä aikoja, joten kovin kattavaa vertailua en pysty omien kokemusten pohjalta tietenkään tekemään, mutta tässäpä silti asioita, joita Suomessa arvostan:

- Aikataulut pitävät ja käytännön asiat toimivat ainakin yleensä kohtalaisen hyvin - kontrollifriikki kiittää. Sanokaa vain joustamattomaksi, mutta pidän siitä, että sovitusta pidetään kiinni.

- Kaunis, omalaatuinen kieli murteineen. Onhan se nyt vaan aika siistiä puhua äidinkielenä kieltä, joka on koko maailman mittakaavassa näin marginaalinen ja erilaisuudessaan vähän eksoottinenkin. Rakastan myös vieraiden kielten opiskelua, mutta suomi on silti syvimpien tunteideni ja sieluni kieli. 

- Luonto ja sen läsnäolo kaikkialla. En ole vielä löytänyt Suomesta paikkaa, jossa luonto ei olisi varsin lähellä. En ole metsäihminen läheskään samassa mittakaavassa kuin monet muut suomalaiset enkä esimerkiksi innostu hirveästi mökkeilystä, mutta kyllä täältä sentään aika paljon kauniita paikkoja löytyy. Ja mitä kaupunkiluontoon tulee: tätäkin kirjoittaessa istun kotonani Tampereen keskustan tuntumassa mutta näen ikkunasta suoraan järvelle. Arvostan.

- Vaihtuvat vuodenajat, yllätyksellinen sää ja se, miten omaa elämää on pakko sopeuttaa niihin. Jokaisessa vuodenajassa on oma kauneutensa, ja lisäksi vuodenaikojen sykli tuo elämään mukavasti sekä virkistävää vaihtelua että turvallista säännönmukaisuutta.

- Kesän valo. Vaikka sitä tähän aikaan vuodesta onkin vaikea muistaa.

- Melankolian ymmärtäminen ja jollain tapaa jopa arvostus. Iloakin tarvitaan, selvä se, mutta haikeutta, alakuloa ja synkkyyttäkään ei voi täysin torjua.

- Kyky sietää hiljaisuutta. Itselläni on tässä vielä paljon oppimista, mutta siinä on kyllä oma hienoutensa, että suomalaiset eivät koe tarvetta täyttä jokaista hiljaista hetkeä tyhjänpäiväisellä lätinällä. Olen kyllä sosiaalinen ja vaihtelevasti ulospäinsuuntautunut, mutta arvostan kuitenkin myös sitä, että ihmisten ilmoilla liikkuessa ei ole pakko koko ajan sosialisoitua. Toisaalta kaipaisin välillä enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyden tunnetta muihin ihmisiin, mutta se taitaa olla muusta kuin small talkista kiinni.

- Tasa-arvo. On siinä toki vielä paljon tekemistäkin, varmasti joka maassa on, mutta on se nyt vaan niinkin, että Suomessa ainakin sukupuolten välisellä tasa-arvolla on pitkät perinteet, ja nykyäänkin se on paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Toki ongelmiakin edelleen on, mutta uskon, että koko ajan ollaan menossa parempaa kohti :) (ja sitä paitsi, onhan meillä varsin sukupuolineutraali kieli ainakin!)

- Salmiakki ja ruisleipä. Jälkimmäistä en valitettavasti voi keliakian takia syödä, eikä salmiakkiakaan ole kyllä tullut pitkään aikaan maisteltua, mutta huikeaa nostalgia-arvoa näillä ainakin on!

- Kalevala, ja laajemminkin kiehtova kansanperinne sekä mytologia

Ja sokerina pohjalla tietysti suomalaiset taidesuosikkini näin ikävästi yhteen niputettuna: ainakin Aki Kaurismäki, Tove Jansson, Sibelius, Kaija Saariaho, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Sofi Oksanen, Eino Leino ja kaikki muut, jotka luultavasti unohtuivat. Tosin Tuntematonta sotilasta en ole koskaan oikein osannut arvostaa, mikä lienee joidenkin mielestä osoitus siitä, että olen pohjimmiltani aika epäisänmaallinen :D


Leppoisaa ja iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mistä te pidätte Suomessa ja suomalaisuudessa?

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirjavinkki: Kaiken käsikirja

Lukaisin pari viikkoa sitten läpi tähtitietelijä Esko Valtaojan suorastaan röyhkeästi nimetyn Kaiken käsikirjan (ilmestynyt 2012). Olin lukenut aiemmin yhden hänen kirjoistaan ja nähnyt hänet useita kertoja puhumassa eri tilaisuuksissa, joten oikeastaan tiesin mitä odottaa. Valtaoja on mielestäni ihmisenäkin sikäli mielenkiintoinen tapaus, että välillä häntä tunnutaan pitävän jonkinlaisena yleisviisaana, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan - mikä tosin varmaan johtuu pitkälti siitä, että hän vaikuttaa onnistuneen tieteen popularisoinnissa varsin hyvin. Ja hommaahan siinä onkin, kun yrittää selittää avaruusfysiikkaa ja muuta vastaavaa meille tavallisille tallaajille.



Kaiken käsikirja tosin ei kerro pelkästään Valtaojan omasta erikoisalasta eli siitä tähtitieteestä vaan on takakansitekstin mukaan yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta, ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun. Eipä tällaista yritystä voi kuin hieman huvittuneesti ihailla. Kirjan alkupuoli käsittelee maailmankaikkeuden syntyä ja esihistoriaa, elämän ja ihmisen syntyä, loppupuolella mukaan tulevat vielä historia, moraali, uskonto ja muut ihmismielen ja kulttuurin ilmentymät - joita tosin tarkastellaan pitkälti luonnontieteellisestä näkökulmasta, kuten arvata saattaa. Itse asiassa kirjan loppupuoli tuntuikin jossain määrin pintapuoliselta alkupuoleen verrattuna, ehkä juuri (sinänsä välttämättömän) näkökulman rajauksen takia. Tosin saattaapa tähän arvioon vaikuttaa sekin, että meikäläiselle ihmistieteet ovat huomattavasti tutumpia kuin eksaktit luonnontieteet, jotka tuntuvat vuoroin pitkästyttäviltä ja liian vaikeilta, vuoroin suorastaan mystisiltä. Kuitenkin pidin todella paljon siitä filosofisesta otteesta, jolla Valtaoja käsittelee myös luonnontieteisiin liittyviä teemoja. Teksti on tavallaan maanläheistä mutta kuitenkin ainakin jossain määrin eri näkökulmia huomioivaa, mikä minua lukijana ilahdutti. Kokonaisuutena kirja oli hyvin mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä, ja luinkin sen parissa päivässä, mikä nykyään on minulle melko harvinaista (varsinkin romaaneja saatan lueskella montakin viikkoa, jos kyseessä ei ole mikään erityinen mestariteos).

Lukukokemuksen aiheuttamista fiiliksistä päällimmäiseksi jäi mukavan kutkuttava älyllinen innostus - ja hetkellinen halu oppia matematiikkaa ja fysiikkaa (jotka siis eivät koskaan koulussa olleet suosikkiaineitani...)! Yleensä luen lähinnä psykologiaa ja muita ihmis- tai kulttuuritieteitä käsittelevää tietokirjallisuutta, joten pieni näkökulman laajennus tuntui erittäin virkistävältä, ja suosittelen sitä lämpimästi myös teille. Yleiskommenttini aika moneen aiheeseen on, että "kaikki liittyy kaikkeen ja asioilla on aina monta puolta", ja tämän kirjan lukeminen vahvisti tätä ajattelutapaa - samoin kuin kokemusta siitä, että kyllä elämä vaan on niin ihmeellistä. Ajatuksia herättävää, älyllisesti inspiroivaa tekstiä on aina ilo lukea.