keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Mia Kankimäen kirjan nimeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) ensimmäistä kertaa jo viime joululomalla, ja jo silloin teki mieli kehua sitä jokaiselle vastaantulijalle. En vain millään löytänyt oikeita sanoja, niin kuin usein käy niiden kirjojen kohdalla, joista on todella pitänyt. Nyt luin kirjan uudelleen (minä joka nykyään todella harvoin uusintaluen mitään, varsinkaan näin lyhyen ajan sisään!), pidin siitä aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja ehkä nyt on siis aika suositella kirjaa teillekin, jos siis ette ole vielä siihen ehtineet tarttua.


Asioita on jonkinlainen sekoitus päiväkirjaa, matkakertomusta, japanilaisesta kulttuurihistoriasta kertovaa tietokirjaa ja elämänmuutostarinaa. Muutosta kaipaava Kankimäki jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin etsimään tietoa tuhat vuotta sitten eläneestä hovinaisesta ja kirjailijasta Sei Shonagonista, jonka kirjoittamiin listoihin hän on erityisesti ihastunut. Ennen kirjan lukemista en ollut koskaan kuullutkaan moisesta muinaisesta kirjailijattaresta enkä tiennyt juuri mitään Japanin historiasta, ja ehkä juuri sen takia kirja imaisikin mukaansa niin tehokkaasti - äärettömän virkistävää lukea joskus täysin vieraasta aiheesta! Asioita sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, mutta sen suurin anti on mielestäni ehdottomasti Kankimäen kokemuksissa, ajatuksissa ja suhteessa tutkimaansa kirjailijaan ja koko japanilaiseen kulttuuriin. Teksti on omakohtaista, realistista ja silti samalla runollista - ja ennen kaikkea Kankimäki onnistuu kuvaamaan loistavasti pienten asioiden viehätystä, kauneuden hurmaantumista ja toisaalta myös melankoliaa ja epävarmuutta (niin kirjoitusprosessin kuin kaikenlaisten elämän valintojen suhteen). Minussa on kytenyt jo aiemminkin varovainen kiinnostus japanilaista kulttuuria kohtaan, mutta olen melko varma, että tämä kirja onnistuu herättämään Japani-matkakuumeen melkein kenessä tahansa (ainakin, jos on yhtään perso historialle, kauneudelle ja runoudelle).

Tiedättehän, miten ihanaa on löytää kirjoja, joiden kirjoittajaan (tai kertojaan) tuntee suurta hengenheimolaisuutta ja sympatiaa? Kirjoja, joiden lukemisen jälkeen maailma näyttää ja tuntuu taas paljon kauniimmalta ja kiehtovammalta? Minulle Asioita oli sellainen, juuri oikea kirja tähän elämäntilanteeseen ja tämänhetkisiin ajatuksiin (terveisin paatunut esteetikko ja melankolinen haahuilija).

Ja niin, kukapa meistä ei rakastaisi listoja, joita sekä Sei Shonagon että hänen jäljissään Kankimäki viljelevät kirjoissaan ahkerasti. Miten ihanaa joskus onkaan tiivistää suuriakin asioita lyhyisiin listoihin tai yksinkertaisiin runoihin! Yksi tämän kirjan sivuvaikutuksista (Japani-kuumeen lisäksi) oli tietysti se, että nyt tekisi mieli itsekin kirjoittaa listoja ja ehkä vähän tanka-runojakin vähän kaikesta. Onneksi mikään ei estä tekemästä niin, kun kerran lomalla ollaan... :)

lauantai 9. toukokuuta 2015

Kevään kiehtovin lukukokemus ja mietteitä sukupuolesta

Viime aikoina opiskeluhommia on ollut niin rajallinen määrä, että olen kerrankin ehtinyt ja jaksanut lukea muitakin kirjoja, myös fiktiota. Pääosin lukulistalla on ollut kreikkalaisia tragedioita viimeaikaisen antiikkihurahduksen myötä, mutta niiden lisäksi luin vihdoin ja viimein myös erään romaanin, joka oli kiinnostanut jo pitkän aikaa mutta jota en ollut vain saanut aikaiseksi lukea. Viivyttely johtui paljolti siitä, että Jeffrey Eugenidesin vuonna 2002 julkaistu Middlesex on reilusti yli 700-sivuinen järkäle, joihin suhtaudun aina hieman epäluuloisesti - ensinnäkin siksi, että suurin osa niin paksuista kirjoista jää minulta kesken, ja toiseksi siksi, että massiivisissa teoksissa on usein erittäin perusteellista ja kuvailevaa kieltä, jolle en ainakaan tässä elämäni vaiheessa oikein lämpene. Tällä kertaa yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä pituudestaan huolimatta Middlesex on mukaansatempaava ja helppolukuinen kirja, josta ei juuri löydy tyhjänpäiväistä kielellä kikkailua - ja joka ei muuten tuntunut sivuakaan liian pitkältä, melkein päin vastoin!





Kirja valikoitui luettavaksi ennen kaikkea siksi, että sen aihe on äärimmäisen kiehtova ja kirjallisuudessa varsin harvoin käsitelty: pokkarin takakansitekstiä lainaten Middlesex on "virtuoosimainen tarina nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Kuten arvata saattaa, sukupuoli ja sen rooli ihmisen elämässä on yksi kirjan kantavista teemoista, mutta sen lisäksi mukaan mahtuu monenlaista aina siirtolaisuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen kuvaamisesta perhe- ja ystävyyssuhteiden käsittelyyn. Monet näistä teemoista nousevat toki esille melkein missä tahansa kirjassa, mutta erityisesti sukupuolisuus kiinnosti minua tässä kovasti. Sukupuoli on sikäli mielenkiintoinen teema, että se koskee jollain tavalla ihan jokaista, ja jokaisen on jossain vaiheessa elämäänsä määritettävä ensinnäkin sukupuoli-identiteettinsä ja lisäksi oma suhteensa siihen ja ylipäätään koko sukupuolijaotteluun, rooleihin ja stereotypioihin.

Useimmille sukupuoli lienee melko itsestäänselvä ja ehkä mutkatonkin asia, mutta niille, joille se ei sitä ole, se aiheuttaa usein paljonkin päänvaivaa ja sosiaalisia pulmia. Sukupuolivähemmistöt, kuten trans- ja intersukupuoliset, herättävät usein enemmistöön kuuluvien keskuudessa hämmentyneitä ja valitettavasti usein vihamielisiäkin tunteita. Käsityksemme sukupuolesta ovat usein varsin lukkiutuneita, onhan kahtiajako miehen ja naisen välillä yksi näkyvimmistä ja vaikuttavimmista kategorioista, mitä kuvitella saattaa - eikä se tietenkään ole pelkkä kulttuurinen jaottelu vaan myös biologinen ilmiö. Eli jotain, mitä saatttaisi kutsua luonnolliseksi. Eikö kuitenkin luonnollista ole myös se, että aina on olemassa poikkeuksia, yksilöitä, jotka ilmentävät totuttuja "sääntöjä" erilaisella tavalla? Sukupuolivähemmistöt eivät ole mikään uutuus, vaan ilmeisesti aina on ollut ihmisiä, jotka esimerkiksi eivät ole selkeästi kumpaakaan perinteistä sukupuolta tai jotka kokevat olevansa toista sukupuolta kuin miltä he päälle päin näyttävät. Ja sitten on vielä muunsukupuolisia, jotka kokevat olevansa kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella ns. kolmantena sukupuolena. En väitä tietäväni, miltä tuntuu kuulua johonkin edellä mainituista vähemmistöistä, enkä valitettavasti myöskään juuri tunne niiden edustajia, paria transsukupuolista henkilöä lukuunottamatta.

Oikeastaan on aika kiinnostavaa ajatella, että vaikka helposti oudoksumme "tavanomaisista" sukupuolista poikkeavia ihmisiä, oikeastaan jokaisen kokemus sukupuolestaan lienee hieman erilainen. Mitä sukupuoli-identiteetti syvällisemmin ajateltuna onkaan - mitä muuta kuin pelkkä tiettyyn sukupuoleen samastuminen? Mitä oikeastaan tarkoittaa, kun joku sanoo olevansa nainen tai mies? Biologisesta sukupuolesta olemme yleensä yhtä mieltä, mutta olisi syytä muistaa, että sukupuoli on paljon muutakin kuin biologiaa, ja käsitykset mieheydestä ja naiseudesta ja mahdollisista muista sukupuolista ovat aika- ja kulttuurisidonnaisia ja vaihtelevat myös saman kulttuurin sisällä eri yksilöiden ja ryhmien välillä. Sukupuoli, kuten mikään muukaan ominaisuus ei vaikuta elämäämme muista yksilöllisistä ominaisuuksista ja ympäristön piirteistä irrallaan vaan aina vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Useimmat ovat toivottavasti sitä mieltä, että toiseen ihmiseen (ja myös itseensä) olisi ihanteellisinta suhtautua ennen kaikkea omanlaisenaan yksilönä, ei sukupuolensa edustajana (jolloin helposti liitämme häneen jo ensisilmäyksellä erilaisia mielessämme pyöriviä stereotypioita). Tämän pitäisi koskea myös sukupuolivähemmistöjä: vai onko teistä ihan okei, jos vaikkapa transsukupuolista kohdellaan aina transsukupuolisena, tavallaan koko vähemmistön edustajana, jopa sellaisissa asiayhteyksissä, joissa sukupuoli ei millään tavalla ole keskiössä? Samaa ongelmaa on toki joskus havaittavissa muidenkin, esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja eri etnisten ryhmien kohdalla.

Sukupuoli kaikessa moniulotteisuudessaan on niin mielenkiintoinen ja lähes kaikkeen inhimilliseen toimintaan liittyvä ilmiö, että siitä voisi jaaritella lähes loputtomasti milloin mistäkin eri näkökulmasta. Viime aikoina olen muuten ihmetellyt suunnattomasti sitä, miten vähän sukupuoli (ja samoin seksuaalisuus) teemana on tullut esille psykologian opinnoissani, vaikka kyseessä on asia, joka todellakin askarruttaa monien mieltä ja vaatisi monissa eri tilanteissa jonkinlaista käsittelyä. Onneksi aina voi itse pohtia ja ottaa asioista selvää, mutta toivoisin silti, että sukupuoleen liittyviä kysymyksiä tuotaisiin enemmän näkyville muidenkin alojen kuin sukupuolentutkimuksen opinnoissa.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

KonMari - mullistaako siivoaminen elämäsi?

Viime aikoina monissa seuraamissani blogeissa on intoiltu japanilaisen Marie Kondon järjestelyoppaasta nimeltä KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika, joten pakkohan minunkin oli kyseinen opus uteliaisuudenpuuskassa lukaista läpi - varsinkin, kun olen itsekin viime aikoina hieman tuskaillut tavarapaljouden ja jonkinasteisen sekasotkun kanssa. KonMari-menetelmä on hyvin yksinkertainen: pääperiaatteena on raivata kotoa pois turhat tavarat, säilyttää vain ne jotka todella tuottavat iloa ja lopulta järjestää ne järkevästi jokainen omalle paikalleen. Tämän kertaluontoisen prosessin jälkeen kaaosta ei pitäisi syntyä enää koskaan, ja kaiken lisäksi Kondo väittää kivenkovaan, että tavaroita järjestelmällä tulee samalla järjestelleeksi myös koko oman elämänsä, ajatuksensa ja tunteensa. Eikä siinä vielä kaikki: järjestämisen ja uuden, selkeämmän kotiympäristön pitäisi tuoda mukanaan myös itsevarmuutta ja jopa oivalluksia siitä, mitä todella elämältään haluaa. Aika kunnianhimoista, eikös?

Kondo suhtautuu järjestämiseen varsin ehdottomasti: kodin raivauksen on tapahduttava lyhyellä aikavälillä, ja kaikki, mikä ei tuota iloa, on heitettävä pois. Niin, heitettävä pois - tuntuu hieman omituiselta, että kirjassa ei käsitellä lainkaan sitä, mitä karsituille tavaroille tehdään, ei puhettakaan esimerkiksi kierrätyksestä. Jos kotinsa raivaa juuri niin raivokkaasti kuin menetelmä vaatii, voi karsittujen tavaroiden loppusijoituspaikan keksiminen osoittautua aika työlääksi. Olen aina vähän vierastanut ehdottomuutta melkein missä tahansa asiayhteydessä, ja jotenkin Kondon armottomuus vähän ahdisti minua: vaikka olen monessa asiassa varsin samaa mieltä turhien tavaroiden karsimisesta, en oikein kykene sisäistämään sitä, että kotona voisi olla vain ja ainoastaan iloa tuottavia tavaroita. Entäs tarpeelliset tavarat - kuinka moni imee itseensä iloa ja positiivisia energioita nähdessään vaikkapa imurin, tiskiharjan tai pölyrätin? Ja sitä paitsi, mistä voi olla sataprosenttisen varma, että jokin tavara tuottaa iloa - tai jos se vaikka saakin aikaan ristiriitaisia tunteita? Minulla ainakin on paljon tavaroita ja vaatteita, joihin minulla on hyvin ristiriitainen ja vaihteleva suhde, ja vaikka joskus vihaisin niitä, luultavasti silti katuisin, jos luopuisin niistä. Jotkut Kondon neuvot ovat mielestäni suorastaan aika outoja: hän käskee esimerkiksi hävittämään kaikki mahdolliset käyttöohjeet, koska niitä ei muka kuitenkaan tarvitse. Voin kertoa, että olenpa muuten tarvinnut aika montakin kertaa.



 "Kohtalo, joka ohjasi meidät tavaroidemme luo, on yhtä kallisarvoinen ja pyhä kuin kohtalo, joka kytki elämämme toisiin ihmisiin. Joka ikinen tavara tuli luoksesi tietystä syystä." 

Koko kirjaa leimaa varsin mielenkiintoinen suhtautuminen tavaroihin - Kondo nimittäin puhuu niistä aivan kuin niillä olisi omat tunteet ja tarpeet, ja lisäksi ne ovat osa kohtaloamme. Sukkia ei saa kääriä mytyiksi suunnilleen siksi, että se ahdistaa niitä (ei mitään mainintaa siitä, että sukkien parit tuppaavat katoilemaan, jos niitä ei kiedo yhteen), ja käsilaukkukin pitäisi tyhjentää päivittäin, jotta laukkuparka saisi edes joskus levätä. Suloinen ajatus, mutta ainakin minusta tuntuisi aikamoiselta vaivalta tyhjentää ja täyttää laukku erikseen joka päivä. Taidan tyytyä siihen, että tyhjennän sieltä vain kuitit ja muut roskat pois ajelehtimasta.

Vaikka osa Kondon vinkeistä kuulostaa hieman arveluttavilta (ja vaatteiden säilytysneuvot koskevat lähinnä vaatteiden viikkaamista vetolaatikoihin, joita itselläni ei ole juuri lainkaan), menetelmän minimalistinen perusfilosofia istuu varsin hyvin omaankin ajatteluuni. Kukapa ei haluaisi selkeää ja hyvin organisoitua kotia, jossa on vain tavaroita, joita todella rakastat (tai joita ihan oikeasti tarvitset)? Sekasotku ja jatkuva epämääräisten tavaroiden järjesteleminen aiheuttanee stressiä useimmille, ja ajatus siitä, että rakkaita tavaroita olisi niin vähän, ettei niistä koituisi mitään vaivaa, on totta kai hyvin houkutteleva. Skeptikko minussa napisee kuitenkin vastaan - entäs jos saakin iloa vähän vaikka mistä ja päätyy ilonpirskahdusten inspiroimana haalimaan lisää tavaraa karsittujen tilalle? Ja sitä paitsi itse iloitsen suuuresti esimerkiksi kohtalaisen kokoisesta kirjakokoelmasta kokonaisuutena, vaikka tiedän vallan hyvin, etten luultavasti tule lukemaan suurinta osaa hyllyssäni majailevista kirjoista uudelleen. Lisäksi Kondon ajatus siitä, että esimerkiksi lapsuudenaikaisten tavaroiden ja valokuvien säilyttäminen on menneisyyteen takertumista, tuntuu hieman liioitellulta. On aika naiivia väittää, että tärkeät muistot kyllä säilyvät ilman mitään muistoesineitäkin, sillä eiköhän aika monelle ole tuttu tunne, että muistoesineen tai valokuvan katseleminen saattaa tuoda mieleen muistoja, joita pelkkä mielessä muisteleminen ei välttämättä tavoita. Toisaalta muistojen kohdallakin on taatusti hyvä miettiä, tuottavatko ne todella iloa vai säilytämmekö niitä vain tavan vuoksi.

Siitä olen Kondon kanssa yhtä mieltä, että kodin järjesteleminen ja selkeänä pitäminen tuo mukanaan järjestystä ja selkeyttä myös mieleen, ja sen takia itsekin olen hankkiutunut ja edelleen hankkiutumassa eroon kaikesta turhasta sälästä, mitä nurkissa ajelehtii. Kaikki eivät kaipaa täydellisen minimalistista kotia, mutta vaikea kuvitella, että hirveä sotku ja tavarapaljouskaan varsinaisesti kenenkään mieltä ylentäisi. Siivoaminen yksinään ei ehkä mullista jokaisen elämää yhtä radikaalisti kuin kirjassa väitetään, mutta itse ainakin aion joka tapauksessa pitää mielessä sen, että itsensä kannattaa ympäröidä asioilla, jotka tuottavat (pääasiassa) iloa ja muita positiivisia tunteita - oli kyse sitten tavaroista tai mistä tahansa muusta. Lisäksi kirjan lukeminen toi tarvittavaa lisäintoa tavarainventaarioon, jota olen parhaillani tekemässä, joten suosittelen lämpimästi varsinkin teille, jotka kaipaatte motivaatiobuustia järjestelemiseen! Onneksi kaikkia ohjeita ei aina tarvitsekaan ottaa aivan kirjaimellisesti, ja vaikka Kondo väittääkin metodinsa sopivan täydellisesti kenelle tahansa, aion itse lähinnä ottaa siitä vaikutteita. Viihdyttävä ja ajatuksia herättävä kirja joka tapauksessa :)

lauantai 2. toukokuuta 2015

Ajatuksia kauneudesta

Tänään salilta kotiin kävellessäni juutuin matkan varrelle valokuvaamaan todella kämäisten graffitien vieressä kasvavia kukkia. Tilanne sai minut miettimään kauneuden merkitystä elämässäni - ja sitä, miten silmäni on taipuvainen näkemään kauneutta vähän kaikkialla, ja miten suuri kauneuden kaipuuni on aina ollut. En puhu nyt (pelkästään) ihmisten kauneudesta vaan siitä kaikesta, mitä ympärillämme on aistien ulottuvilla: luonnosta, taiteesta, rakennuksista, valosta, pilvistä, tavaroista, ruoasta, vaatteista, hymyistä, naurusta, musiikista, äänistä, tuoksuista, siitä miltä asiat tuntuvat koskettaessa.



Kauneuden määritteleminen on osoittautunut ainakin minulle melko mahdottomaksi, eikä se ilmeisesti kovin helppoa ole viisaammillekaan, onhan määritelmiä kertynyt historian saatossa monenlaisia, eikä kauneuden luonteesta taida olla vieläkään yksimielisyyttä. Jotkut ajattelevat, että kauneus liittyy johonkin miellyttäväksi koettuun, mitä voidaan nähdä tai kuulla - harvemmin edes puhutaan kauniista tuoksusta tai mausta. Toisaalta jotkut käyttävät kauneuden käsitettä viitatessaan moraaliseen hyvyyteen, sisäiseen kauneuteen tai kauniiseen käytökseen. Joissakin kielissä samalla sanalla voidaankin viitata niin ulkoiseen kauneuteen kuin "moraaliseen kauneuteen" - esimerkiksi antiikin filosofien kauneuskäsityksissä nämä kaksi puolta limittyvät vahvasti (ja niihin viitataan samalla sanalla). Ja sitten on vielä  jonkinlaista älyllistä kauneutta, joka monien aiheeseen perehtyneiden mielestä näkyy esimerkiksi matematiikassa ja fysiikassa. Tällainen kauneus lienee hieman erilaista kuin se, mitä näemme kukissa, auringonlaskussa tai rakkaan ihmisen hymyssä.



Kauneus voi olla järjestystä, symmetriaa ja tarkoituksenmukaisuutta - tai toisaalta hieman pelottavaa, melkein murskaavaa, häiritsevän kiehtovaa tai järjetöntä hurmiota. Kauneus voi olla kesyä ja pelkkää puhdasta mielihyvää tuottavaa, kuten vaikkapa kauniiden kukkien katseleminen, tai ravistelevaa ja voimakkaita tunnekuohuja ja fyysisiäkin tuntemuksia aiheuttavaa, kuten musiikki parhaimmillaan. Usein ajatellaan, että kauneuden kokeminen on pelkkää nautintoa, mutta kauneuden tuottama nautinto voi olla luonteeltaan hieman omanlaistaan: parhaimmillaan sitä voi kuvata ravisuttavana puhdistumisena, joka ei aina ole sataprosenttisen miellyttävää mutta joka kokemuksena on paljon suurempi kuin pelkkä suoraviivainen aistinautinto. Toisaalta voidaan miettiä, onko kauneus se, mikä taiteessa tai luonnossa saattaa herättää tätä epämääräistä ravisuttavaa puhdistumisen tai "valaistumisen" tunnetta - vai onko siinä kyse sittenkin jostain muusta? Jotkut filosofit erottavat toisistaan kauniin ja ylevän, joista jälkimmäinen saatetaan liittää nimenomaan hieman hurjaan, laajamittaiseen esteettiseen kokemukseen, joka laadultaan hieman poikkeaa "pelkästä" kauniista. Ja entäs sitten se paljon puhuttu katharsis, joka Aristoteleen mukaan on tragedian tavoitteena, mutta jonka tarkemmat tulkinnat ja määritelmät ovat myöhempää perua ja varsin moninaisia? Ehkä taiteen tuottamat kokemukset ovatkin sekoitus silkasta kauneudesta hurmioitumista ja älyllisiä ja moraalisia oivalluksia. Joka tapauksessa kauneus itsessäänkin on melkoinen arvoitus, kun sitä alkaa pohtia vähänkään perusteellisemmin. Jos kauneuden filosofia kiinnostaa, esimerkiksi täältä voi lukea lisää.



Vaikka en voi väittää tietäväni, mitä kauneus on, sillä on ollut aina suuri merkitys elämässäni. Olen varsin esteettinen ihminen, ja kaipaan kauneutta ympärilleni - tarkoitti se sitten miellyttäviä maisemia ja yksityiskohtia luonnossa, kauniita vaatteita ja esineitä, musiikkia, kuvataidetta tai kaunokirjallisuutta. Toisaalta kauneuteen suuntautuminen ilmenee myös siinä, että minulla on taipumusta nähdä kauneutta vähän kaikkialla, usein yllättävissäkin paikoissa. Kun jokin asia on tarpeeksi ruma, se alkaa näyttää silmääni kauniilta tai vähintään sympaattiselta. Ihmiset ovat mielestäni rumia ainoastaan silloin, kun heidän käyttäytymisensä ja luonteensa ovat tympeitä - aito hymy ja lempeä, hyväksyvä katse ovat poikkeuksetta kauniita, niin kliseistä kuin tällaista onkin sanoa. Itse asiassa havahduin jopa ajattelemaan, onko rumuutta minulle olemassakaan - vai onko vain niin, että minun on "pakko" nähdä ja kokea kauneutta kaikkialla, koska sieluni ei kerta kaikkiaan siedä rumuutta? Mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa kauneus, sen etsiminen ja luominen ovat asioita, jotka minua ajavat eteenpäin elämässä. Ja vanhaan hyvään tyyliin haluan sisällyttää tähän myös sen moraalisen kauneuden ja hyvyyden. Sen ja monimuotoisten esteettisten elämysten lisäksi olen kuitenkin kovasti myös "ihan tavallisen" kauneuden perään, ja rakastan esimerkiksi napsia valokuvia näkemistäni silmää miellyttävistä yksityskohdista, katsella tyylikkäästi pukeutuneita tai vain kauniisti hymyileviä ihmisiä, katsella valokuvia ja kuvataidetta, kuunnella ja soittaa musiikkia ja  yrittää luoda omanlaistaan kauneutta piirtämällä ja maalaamalla. Ja someaikaa kun eletään, pidän kovasti myös kivojen Instagram- ja Pinterest -kuvien katselemisesta, siksi tässä kuvituksena muutamia sellaisia :)



Mitä kauneus mielestänne on? Millainen merkitys sillä on teille?

perjantai 1. toukokuuta 2015

Luopumisen vaikeudesta

Moni taitaa tälläkin hetkellä keskittyä railakkaaseen vapunviettoon, mutta täällä on toiset aatokset mielessä: kyllästyin löhöilyyn ja päätin jatkaa jo aiemmin tällä viikolla aloittamaani kaappien raivausta. Olen viime aikoina turhautunut entistä enemmän siihen, miten paljon tavaraa minunkin asuntooni on päässyt kertymään - ja lienee sanomattakin selvää, että kuten varmasti useimmilla, minullakin suuri osa niistä tavaroista on melko lailla tarpeettomia. Huonokuntoisia tai jopa rikkinäisiä vaatteita, vaatteita joita en ole käyttänyt pariin vuoteen, kirjoja joita en luultavasti ikinä tule lukemaan uudestaan, cd-levyjä joita säilytän lähinnä nostalgiasyistä, epämääräisiä muistiinpanokasoja satunnaisilta kursseilta, vanhoja aikakauslehtiä, laatikoiden pohjalla ajelehtivia museoiden ja ties minkä paikkojen esitteitä... ja melkein aina kaappeja ja laatikoita tonkiessa tulee vastaan jotain, mitä en edes muistanut omistavani. Joskus harvoin ne ovat mukavia yllätyksiä, mutta päällimmäinen fiilikseni juuri nyt on kuitenkin se, että haluaisin kotiini (ja siinä samalla myös mieleeni) enemmän selkeyttä ja järjestystä. Unelmani on, että omistaisin ja hankkisin vain tavaroita, joita joko todella tarvitsen tai joita rakastan.

Pidän järjestelemisestä, ja esimerkiksi kirjahyllyn tai vaatekaapin järjestely käy toisinaan suorastaan huvista. Valitettavasti se jää kuitenkin vain järjestelyyn: saatan kyllä intoa puhkuen siirrellä tavaroitani paikasta toiseen, mutta niistä luopuminen onkin paljon vaikeampaa. Ja kun tavaran määrä pysyy järjestelystä huolimatta samana, järjestyksen ylläpitäminen on aina yhtä vaikeaa. Joka kerta vaatekaappi-inventaariota tehdessäni löydän vaatteita, joita en ole käyttänyt pitkiin aikoihin tai jotka eivät edes istu kunnolla mutta joista en silti raaski luopua. Uskottelen itselleni, että ehkä vielä joskus tulen tätäkin käyttämään, vaikka todennäköisyys sille olisikin minimaalinen. Moniin vaatteisiin ja muihinkin tavaroihin liittyy paljon muistoja ja tunteita, joista ei halua luopua, eikä sen takia uskalla luopua tavaroistakaan. Itse asiassa koen aika vahvaa ristiriitaa nimenomaan tunnepitoisten tavaroiden kohdalla: hamstraamisessa ei paljon ole tolkkua, mutta toisaalta jotain materiaalisia muistoja on silti ihana olla, ja esimerkiksi paperivalokuvista tai vanhoista päiväkirjoistani en kerta kaikkiaan suostu luopumaan. Rajan vetäminen sen välille, mitä kannattaa säilyttää ja mitä ei, on osoittautunut varsin vaikeaksi.

Luopumista vaikeuttaa myös omien tarpeiden hieman vinksahtanut arviointi. Tiedättehän: tarvitseeko ihminen todella esimerkiksi viittä lähes samanlaista mustaa t-paitaa, kymmeniä farkkuja tai eri laukkua joka tilanteeseen? Itse voin ainakin myöntää, että minulla on taipumusta uskotella itselleni, että tarvitsen ties mitä sellaista, mitä oikeastaan vain haluan - ja minkä tarpeettomuuden huomaan vasta sitten, kun kyseinen tavara on ajelehtinut kotona lähes käyttämättömänä monta vuotta tai kuukautta. Tarpeiden ja halujen erottaminen vaatinee useimmilla materialistiseen elämäntapaan tottuneilla harjoittelua, varsinkin kun mainoksissa ja mediassa meihin yritetään jatkuvasti iskostaa uusia tarpeita ja mielihaluja. Toisaalta sanoin tuossa aiemmin, että tarpeellisten tavaroiden lisäksi haluan omistaa myös asioita, joita rakastan. Miten sitten erottaa pelkkä hetkellinen haluaminen ja rakastaminen - varsinkin silloin, kun jokin tuote kaupassa nappaa huomioni? En osaa antaa tähän tyhjentävää vastausta, ja vaikka haluaisin enimmäkseen olla järkevä ja tarpeeseen ostava kuluttaja, olen silti sitä mieltä, että joskus voi luottaa myös tunteeseen. Jos näen jotain, joka tuottaa minulle hillitöntä iloa ja riemua heti ensi silmäyksellä, ja sen hankkiminen ei kaada budjettiani, niin annan ihan mielelläni itselleni luvan ostaa sen hyvällä omallatunnolla. Sama pätee kodin raivaukseen: loppujen lopuksi vain hyvin harvat tavarat ovat aivan välttämättömiä, mutta kyllä niiden lisäksi kotoa on ihan kiva löytyä myös jotain, jonka näkeminen tai käteen ottaminen tuo joka kerta hyvän mielen tai palauttaa mieleen ihania muistoja. Luulen, että suurin osa kotiemme tavarapaljoudesta ei suinkaan johdu siitä, että palavasti rakastaisimme kaikkia tavaroitamme.

Joskus ongelmaksi nousee myös se, että yleensä tavaroista luopuminen vaatii jonkin verran viitseliäisyyttä. Oma asuntoni onneksi on melko pieni, enkä lainkaan kadehdi niitä, joilla tavaraa on kertynyt isomman asunnon nurkkiin vuosien tai vuosikymmenien ajan. Koko asunnon tavarainventaarion tekeminen on totta kai ihan älytön urakka monille - eikä siinä vielä kaikki: hävitettäväksi tai pois annettavaksi tuomitut tavarat täytyy myös viedä jonnekin. Niiden roudaaminen roskiin on usein vaivattomin vaihtoehto, mutta koska sinänsä hyviä ja käyttökelpoisia tavaroita ei missään nimessä kannata heittää roskiin, niille on keksittävä muu sijoituspaikka. Ja onhan niitä, kirppiksiä löytyy pienemmiltäkin paikkakunnilta, samoin paikkoja, joihin tavaroita voi lahjoittaa. Omalla kohdallani ongelmaksi on kuitenkin noussut se, että ilman autoa (tai edes polkupyörää) elävänä isojen tavaramäärien kuskaaminen paikasta toiseen on aikamoinen haaste. Hävettää sanoa, mutta joskus vanhat vaatteet ovat jääneet nurkkiin pyörimään vain siksi, etten ole saanut aikaiseksi viedä niitä minnekään. Pitäisi varmaan järjestää kotikirppis tai vaatteidenvaihtopäivä kavereiden kanssa, tai yksinkertaisesti vain lahjoittaa tavaroita yksitellen tutuille ihmisille, jotka voisivat niitä tarvita (vaan eipä sekään ole helppoa varsinkaan vaatteiden suhteen, kun harva kaveri on samankokoinen tai -tyylinen).

Nyt taitaa olla aika jatkaa vaatekasojen parista epämääräisiin laatikoihin, jotka tiettävästi sisältävät kaikenlaista sekalaista paperitavaraa. Onneksi on eväänä vielä iso kasa vappukarkkeja :)

Onko tavaroista luopuminen teille vaikeaa? Löytyisikö hyviä vinkkejä pysyvästi selkeämmän kotiympäristön luomiseen ja turhan sälän karsimiseen?