maanantai 29. kesäkuuta 2015

Iloa ja voimaa maalaamisesta

Kun kirjoittaminen on viime aikoina tökkinyt, olen löytänyt onneksi tilalle jotain muuta - nimittäin valokuvaamisen, piirtämisen ja maalaamisen. Näissä taidekokeiluissa ei sinänsä ole mitään uutta, sillä olen piirrellyt ja maalaillut niin kauan kuin kynä on joten kuten pysynyt kädessä, mutta viime vuosina kuvataideharrastus on valitettavasti jäänyt suurimmaksi osaksi muiden touhujen jalkoihin. Se on harmittanut kovasti, sillä varsinkin maalaaminen on yksi rentouttavimmista ja meditatiivisimmista puuhista mitä tiedän. Tänä keväänä päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää herätellä henkiin vanhaa, rakasta harrastusta. Se kävikin helposti, sillä kun olin maininnut aikeeni ääneen, eräs ystäväni houkutteli minut hyvin pian lyhyehkölle voimaannuttavan maalauksen kurssille. Siellä lähinnä leikittiin ja läträttiin vesiväreillä ilman mitään ennalta määrättyjä aiheita tai kritiikkiä, tavoitteena vain ennen kaikkea nauttia maalaamisesta ja väreistä, ja se sopi minulle tähän hetkeen täydellisesti. Kuten muillakin elämänalueilla, myös kuvataideharrastuksessa olen aina ollut todella itsekriittinen, ja viime aikoina tavoitteenani on ollut nimenomaan itse tekemisestä nauttiminen, ei täydellisyyden tavoittelu lopputuloksen suhteen. Ehkä osin tämän inspiroimana olenkin viime aikoina maalannut enimmäkseen abstrakteja aiheita, sillä niissä on jotenkin helpompi irrotella, kun ei yritäkään maalata minkään mallin mukaan :)


Ikuisena vatvojana ja analysoijana maalaaminen ja muu taiteilu ovat minulle loistavana keino irrottautua ajatuksista, keskittyä konkreettiseen tekemiseen - ja parhaimmillaan saavuttaa ihan loistava flow-tila. Väreillä ja muodoilla voi ilmaista omia tunteitaan ja toisaalta myös vaikuttaa niihin: esimerkiksi tässä yhtenä harmaana sadepäivänä piristyin toden teolla, kun keksin alkaa maalata oikein aurinkoisilla sävyillä. Vastaavasti sinisellä värillä läträäminen tuntuu usein rauhoittavalta silloin, kun mieli käy ylikierroksilla. Ylipäätään jonkin konkreettisen luominen tuntuu todella hyvältä ja mielekkäältä, varsinkin verrattuna älylliseen ja käsitteelliseen opiskeluarkeen (ja toki siihen, että näin lomallakin käytän paljon aikaa lukemiseen, keskustelemiseen ja ties millaiseen spekulointiin ja pohdiskeluun). On ihanan virkistävää ja erilaista kerrankin tehdä jotain käsillä kosketeltavaa, jonka olen luonut alusta asti ihan itse - vaikka lopputulos jäisikin kauas omista ihanteistani.

Elämässäni on ollut kausia, jolloin en osannut kunnolla nauttia maalaamisesta tai piirtämisestä liiallisen itsekritiikin takia. Varsinkin taidekouluaikoina oli kuumottavaa aina työskennellä samassa tilassa kavereiden kanssa, joista monet olivat mielestäni selkeästi itseäni lahjakaampia ja taiteellisempia. Kukaan ei koskaan mollannut tuotoksiani, mutta oma epävarmuus sai toisinaan piilottelemaan, häpeämään ja sensuroimaankin niitä. Toisaalta vuosien taidekouluharrastus sai aikaan sen, että pystyin kyllä näyttämään töitäni muille jopa silloin, kun itsekritiikki vaivasi, ja toisilta saatu kannustava palaute lämmitti mieltä toisinaan, vaikka sisimmässäni ajattelinkin aina olevani vähemmän luova kuin taiteelliset ystäväni. Sittemmin olen yrittänyt pyristellä irti siitä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi olla Taiteilijoita isolla T:llä voidakseen nauttia taiteen tekemisestä. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään kuvataiteen avulla kokemuksesta ja taidoista riippumatta. Itse asiassa joskus jopa luulen, että taiteilu voisi kolahtaa erityisen vahvasti niihin, joille se on aivan uusi aluevaltaus - kunhan ei vaadi itseltään liikoja vaan muistaa sen, että taitojen kehittyminen vaatii aina harjoitusta. Ja toisaalta ei ole mikään pakko edes kehittyä! Tietysti on motivoivaa ja miellyttävää huomata oppineensa jotain uutta, mutta uskoisin, että maalaaminen tai muu taiteilu voi tuntua hyvinkin nautinnolliselta puuhalta, vaikka sitä tekisi ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tai ehkä se juuri silloin onkin rentouttavinta, jos onnistuu välttymään ylimääräisiltä paineita ja perfektionismilta :)


Yksi maalaamisen parhaista puolista on minusta ehdottomasti se, että se kiinnittää tiukasti nykyhetkeen ja ylipäätään siihen, mikä milläkin hetkellä on olennaista. Vaikka päässäni yleensä risteilee ajatuksia vähän joka lähtöön, maalatessa onnistun ainakin lyhyitä aikoja olemaan ajattelematta yhtään mitään. Nykyään maalaan toisinaan mielelläni jopa aivan hiljaisessa huoneessa, ilman minkäänlaista taustamusiikkia, eikä se tunnu lainkaan ankealta vaan lähinnä rauhoittavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta kuvataidetyyppejä? 

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kirjoittamisen vaikeudesta

Viime viikkoina olen kärsinyt aikamoisesta inspiraation ja itseluottamuksen puutteesta kirjoittamisen suhteen. Tekisi mieli päivittää blogia ja kirjoitella vähän sitä sun tätä muutakin, mutta edes päiväkirjan kirjoittaminen ei meinaa onnistua, kun ajattelen kaiken liian monimutkaisesti - ja aina sen kautta, mitä minulle täysin vieras lukija ajattelisi tekstistä. Jotkut bloggaajat väittävät kirjoittavansa lähinnä itselleen, mutta enpä usko, että kukaan ei voisi olla ajattelematta sitä, millaisia ajatuksia teksti muissa herättää. Täysin itselleen voi kirjoittaa korkeintaan päiväkirjaa tai pöytälaatikkorunoja - tosin niidenkin kohdalla luulen, että monella kirjoittajalla on mielessään jokin kuvitteellinen lukija, vaikka hän ei koskaan aikoisikaan näyttää tekstejä kenellekään. Itse kirjoitin nuorempana vuosikaudet päiväkirjaa lähes päivittäin ja silloin luulen osanneeni kirjoittaa tajunnanvirtamaisempaa tekstiä (ainakin kirjoittaminen tuntui sensuroimattomalta vuodatukselta ihan eri tavalla kuin nykyään). Viime vuosina päiväkirjan raapustaminen on kuitenkin jäänyt niin satunnaiseksi, että kirjoittamalla ajattelemisen taitokin tuntuu surkastuneen. Se on surullista, sillä edelleen olen sitä mieltä, että kirjoittaminen on yksi parhaista tavoista jäsentää ja käsitellä omia ajatuksia ja tunteita.

Bloggaaminen on alkanut herättää yhä enemmän ristiriitaisia fiiliksiä. Onko minulla todella jotain niin tärkeää tai varsinkaan omalaatuista sanottavaa, että joku muu ei osaisi sitä paremmin sanoa? Useimmiten epäilen, sillä vaikka rakastan kirjoittamista ja ajatusteni jakamista tuttujen ja tuntemattomien kanssa, törmään silti jatkuvasti teksteihin, joissa joku toinen on onnistunut pukemaan täydellisesti sanoiksi juuri sen ajatuksen, jota itsekin olen päässäni pyöritellyt. Toisaalta täysin uniikkia ajatusta tai ideaa taitaa olla mahdotonta keksiä, pyöritetäänhän kirjallisuudessakin vuosisadasta toiseen samoja teemoja hieman eri muodoissa. Taitaa siis olla aika kohtuutonta vaatia itseltään (tai muiltakaan) mitään aivan uutta ja ihmeellistä - mutta siitä huolimatta oma räpeltäminen tuntuu usein aika merkityksettömältä kaikkien niiden ajatusten rinnalla, mitä joka puolelta varsinkin nyt someaikakautena tulvii.



Tuntuu aika surkealta tunnustaa tätä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että kirjoittamisen nautinto on ollut pitkään jokseenkin hukassa. Osaan kyllä muotoilla ajatukseni tekstiksi siinä missä ennenkin, mutta jostain syystä en saa kirjoittamisesta samanlaisia kiksejä kuin vielä muutamia vuosia sitten. Joskus kirjoittaminen tuntuu jopa suorastaan ajanhukalta (tiedän, ei se sitä ole, mutta siltä vain joskus tuntuu) verrattuna siihen, että saman ajan voisi käyttää vaikkapa uusien kokemusten hankkimiseen tai jännittävien asioiden opiskeluun. Niinpä olen tänä kesänä keskittynyt aivan muihin asioihin kuin kirjoittamiseen - mutta inspiraation puutteesta huolimatta olen kaivannut kirjoittamista, ja ennen kaikkea sen aikaansaamaa tunnetta ajatusten selkeydestä. Jotenkinhan ajatukset täytyisi saada päästä ulos, ja ehkä päiväkirjaa kirjoittamalla voisi säästää perhettä ja ystäviäkin jatkuvalta kälkätykseltä ja vatvonnalta... Viime aikoina olen taltioinut kauniita hetkiä mieluummin valokuvaamalla kuin kirjoittamalla, mutta vaikka kuvia ja visuaalista kauneutta rakastankin, ei se missään nimessä tuota samanlaista selkeyden ja pään tyhjentymisen kokemusta kuin kunnon kirjoitussessio vailla liian tiukkaa itsesensuuria.

Voisi varmaan kokeilla taas pitkästä aikaa sitä päiväkirjaa, ehkä se auttaisi kirjoittamisrutiinin palauttamisessa ja varsinkin hyvän flow'n löytämisessä. Pitäisiköhän kokeilla taas kerran niitä tajunnanvirtamaisia aamusivuja, kun olisi lomalla sopivasti aikaakin? Blogin kohtaloakin on tullut mietittyä paljon, ja pieni tauko on ollut todellakin tarpeen, mutta luultavasti en kuitenkaan malta ainakaan vielä sulkea suutani täällä kokonaan. Sanottavaa sentään tuntuu riittävän, vaikka se ei aina niin huikean omalaatuista olisikaan - mutta harvoinpa se on muillakaan, edes suosituimmilla bloggaajilla :)

Millaisia kriisejä teillä on ollut kirjoittamisen suhteen? Miten olette selvinneet niistä? 

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kateudesta

Kateus taitaa olla niitä tunteita, joista vaietaan useammin kuin puhutaan - siitä huolimatta, että tunne on melko varmasti kaikille tuttu. Ihan äkkiä en suostu uskomaan, että löytyisi ihmistä, joka ei olisi koskaan kadehtinut ketään. Kateutta tunnetaan monenlaisista asioista: lahjakkuudesta, rahasta, työpaikoista, ihmissuhteista, harrastuksista ja ulkonäöstä nyt ainakin hyvin yleisesti. Kuitenkin kateutta pidetään usein vähän häpeällisenä asiana, joka helposti liitetään ikävään käytökseen kadehdittua kohtaan. Lisäksi kateus liittyy tietenkin siihen, että vertailemme itseämme toisiin, ja kaikkihan eivät noin vain halua myöntää tekevänsä sitä (vaikka eivätkö kaikki tee, ainakin jossain määrin?). Ihanteena pidetään usein tyytymistä, olemassaolevan hyväksymistä sen sijaan, että keskittäisi energiansa vertailemiseen ja toisten kadehtimiseen. Ideaali on totta kai aivan mainio - kateutta kun ei sinänsä varsinaisesti tarvita mihinkään, se on hyvin kuluttava tunne, eikä toisten onni, omaisuus tai sosiaalinen elämä sitä paitsi ole yleensä itseltä pois. Ajatus siitä, että osaisi kadehtimisen sijaan jatkuvasti olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on, on kieltämättä hyvin houkutteleva - mutta toisaalta mielestäni myös aika utopistinen.

Itse voin myöntää tuntevani kateutta aika helposti siitä huolimatta, että yleisesti ottaen olen ihan kohtalaisen tyytyväinen elämääni muutamia osa-alueita lukuunottamatta. Kadehdin jonkun ystäväni tai tuttavani uraa, jonkun laajaa ystäväpiiriä, jonkun parisuhdetta, jonkun ihanaa sukua, jonkun ulkonäköä tai tyylitajua, jonkun rohkeutta, jonkun kärsivällisyyttä, ja niin edelleen - joskus jopa niin, etten meinaa edes tiedostaa keljun tunteeni olevan kateutta. Kuten ihmiset yleensäkin tuppaavat tekemään, myös minä kadehdin eniten ystäviäni ja kohtalaisen samanlaisessa elämäntilanteessa olevia tuttavia, en esimerkiksi julkkiksia tai itseäni huomattavasti vanhempia ihmisiä, jotka elävät joka tapauksessa eri elämänvaihetta. Ja toisaalta tiedostan senkin, että luultavasti minuakin joku jossain kadehtii - ja todennäköisesti juuri sellaisista asioista, joita itse pidän itsestäänselvyyksinä. Sekä kateus itse että itseen kohdistuvan kateuden tunnistaminen tuntuvat molemmat aika ikäviltä, vaikka jälkimmäinen voikin toki herätellä huomaamaan niitä asioita, jotka omassa elämässä ovat hyvin.

Kateuden varjopuolet lienevät kaikille tuttuja: pahimmillaan kateus saattaa pahan mielen lisäksi johtaa ikävään käytökseen, kadehditun välttelyyn tai jopa ystävyyssuhteen kariutumiseen. Näin toki valitettavan usein onkin, mutta itse ajattelen, että toisaalta kateuden tunne - ja varsinkin se, millaisia asioita kadehdimme - voi myös opettaa meille paljon itsestämme. Omasta puolestani voin ainakin sanoa, että  pieni kateuden kirpaisu voi myös kirkastaa sitä, mitä asioita pidän elämässä tärkeinä ja mihin minun siis kannattaa energiani keskittää. Kateus tuskin koskaan tuntuu mukavalta, liittyyhän siihen aina jonkinlaista tyytymättömyyttä ja huonommuudentunnetta, mutta toisaalta se voi myös jossain määrin potkia eteenpäin - ainakin, jos muistaa sen tosiseikan, että toisen menestys tai onni ei ole minulta pois. Olisihan se tietysti hienoa, jos voisi jatkuvasti tuntea vain puhdasta, kateudesta vapaata ihailua ihmisiä kohtaan, mutta koska elämä nyt vaan kerta kaikkiaan on epäreilua, voi kateus varmasti iskeä silloin tällöin kehen tahansa, eikä itseään ehkä kannata liikaa soimata kadehtimisesta.

Ajattelen, että tärkeä askel kateudesta selviämiseen tai ainakin sen kanssa pärjäämiseen (ja hyvien ihmissuhteiden ylläpitämiseen satunnaisista ikävistä tunteista huolimatta) on kateuden myöntäminen itselle - ja jos oikein rohkeaksi haluaa heittäytyä, niin miksei joskus myös kateuden kohteelle. Tilannetajua on toki hyvä olla, mutta itse olen kokenut varsin puhdistavina ne muutamat tilanteet, kun kateuden tunteet on uskallettu ottaa puheeksi läheisten ystävien kanssa. Sellaiset keskustelut eivät välttämättä ole helppoja, sillä kateuden myöntäminenhän on tavallaan aina vähän myös oman epävarmuuden ja tyytymättömyyden tunnustamista. Piilotettu kateus saattaa kuitenkin aiheuttaa aikamoista närää ihmissuhteeseen, joten joskus sen puheeksi ottaminen voi puhdistaa ilmaa.

Millaisia asioita te kadehditte? Oletteko ylipäätään taipuvaisia kateuteen? 

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Ylevistä kokemuksista

Hesari uutisoi tänään kiehtovista uusista tutkimuksista, joissa selvitettiin sitä, miten ylevät kokemukset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja asenteisiin. Otsikko herätti saman tien mielenkiintoni, sillä ylevän käsite oli tuttu lähinnä estetiikan eli taiteen ja kauneuden filosofian kursseilta, ei niinkään psykologian puolelta - vaikka ylevän kokeminen on totta kai nimenomaan psykologinen ilmiö. Ylevillä kokemuksilla tarkoitetaan tapauksia, joissa ihminen tuntee pelonsekaista kunnioitusta, levottomuutta tai liikutusta jonkin itseään suuremman ja oman rationaalisen käsityskyvyn ylittävän äärellä. Ylevä on mielestäni sanana jollain tapaa hieman koominen, mutta itse ilmiön todellakin tunnistan: kyseessä lienee juuri se huimaava kokemus, joka parhaimmillaan iskee taide-elämysten tai ukkosmyrskyjen kaltaisten luonnonilmiöiden äärellä.

Ylevä on laadultaan hieman erilaista kuin pelkkä puhdas kauneus - kokemus ei välttämättä ole yksiselitteisen miellyttävä, vaan sen voimakkuudessa voi olla jotain hieman pelottavaakin. Kuitenkin ylevän ja kauniin erottelu on filosofiselta kannalta aika epämääräistä, enkä omassa kokemuksessakaan osaa noin vain erottaa silkasta kauneudesta hurmioitumista ja ylevää kokemusta, sillä jälkimmäisen olemusta on tavallaan aika vaikea järjellä tavoittaa. Asiaa mutkistaa vielä sekin, että kauniista/ylevästä hurmioitumista tapahtuu niin monenlaisissa yhteyksissä: niin ihmisen tekemän taiteen kuin koskemattoman luonnonkin äärellä, eikä kokemuksen välttämättä tarvitse olla visuaalinen - moni meistä hurmioituu ihan yhtä lailla myös musiikin ja kirjallisuuden äärellä. Ja entäpäs älyllistä sorttia oleva hurmio: eikö itse asiassa vaikkapa matematiikassa ole kyse nimenomaan jostakin meitä suuremmasta ja abstraktimmasta, käsityskykymme rajoja haastavasta ilmiöstä, jossa asiaan paremmin perehtyneet usein näkevät aikamoista älyllistä kauneutta?



Uusissa jenkkitutkimuksissa havaittiin, että ihmiset, joilla oli paljon yleviä kokemuksia, olivat anteliaampia, auttavaisempia ja vähemmän itsekeskeisiä. Tutkijoiden mukaan tämä voisi johtua siitä, että ylevät kokemukset saavat ihmisen näkemään itsensä oikeissa mittasuhteissa niin suhteessa maailmaan (tai ehkä maailmankaikkeuteen, kuten vaikkapa tähtiä ja avaruutta ihmetellessä) ja ihmiskuntaan. Monelle tämä lienee tuttua: jonkin oikein suuren ja mahtavan äärellä (oli kyse sitten luonnosta, taiteesta, uskosta tai tieteestä) tajuaa kouriintuntuvasti olevansa vain pieni ja suhteellisen vähäpätöinen osa tätä kaikkea. Silloin omat arkipäiväiset murheet voivat parhaimmillaan alkaa näyttää aika mitättömiltä - tai ainakin sellaisilta, ettei niistä mitään maailmanloppua seuraa. Toisaalta omat kokemukseni taiteen äärellä ovat myös muistuttaneet kiinnostavalla tavalla yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa maailmaan ja toisiin ihmisiin: eikö ole aika uskomatonta, jos satoja tai jopa tuhansia vuosia sitten tehty taideteos edelleen liikuttaa, suorastaan ravistelee meitä?

Millaisia yleviä kokemuksia teillä on ollut? Mikä vavisuttaa sieluanne tehokkaimmin? 

P.S. Muutamia asioita, joista minä revin yleviä kokemuksia: meri (varsinkin myrskyävä, mutta tyynikin käy paremman puutteessa), ukkos- ja lumimyrskyt, satoja vuosia vanhat kirkot, vanhat rauniot, ooppera (erityisesti Richard Wagnerin musiikki tuntuu parhaimmillaan ihan koko kropassa ja valtaa tajunnan), ylipäätään kaikki todella vanhat esineet ja taideteokset (ja rakennukset), laajat aukeat paikat varsinkin meren rannalla, tähtitaivas, täysikuu...