maanantai 28. syyskuuta 2015

Kaunein aika vuodesta

Nykyään minun on todella vaikea valita lempivuodenaikaani, sillä jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Äärimmäisenä vilukissana olen lämpöä rakastava ja aurinkoa palvova kesäihminen, mutta esteettisesti syksy vetoaa minuun vielä vahvemmin. Ruska, pimenevät illat, kuulas valo, myrskyt, hämärässä kiiltävä märkä asvaltti, tunnelmalliset kahvilat, kaakao ja chai latte, kynttilät, katuvalot, myöhemmin myös jouluvalot, loppusyksyn loputtomat harmaan sävyt, kuurainen maa, lopulta ensilumikin... Ja ennen kaikkea tunnelma! Pidän syksyssä erityisesti siitä, että silloin ei tunnu olevan minkäänlaisia paineita olla pirteä ja reipas, vaan on kaikkien mielestä ihan okei olla vähän haikea ja melankolinen (eli sellainen kuin itse olen ympäri vuoden). Toisaalta syksy on myös uusien alkujen aikaa, ja tänä syksynä olen ollut erityisen aktiivinen uusien tai "uusien" juttujen kokeilemisessa: ilmajoogan ja vanhan tutun aikuisbaletin lisäksi vääntäydyin elävän mallin piirustuskurssille ja itämaisen tanssin alkeisiin. Välillä tuntuu toki aikataulullisesti hieman haasteelliselta, että on monena iltana viikossa menoa, mutta toisaalta joka ikinen harrastuksistani tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä valinnalta. Vaikka satunnaisten pitkien koulupäivien jälkeen ei aina huvita raahautua harrastamaan, en ole vielä koskaan jälkeenpäin katunut aktiivisuutta - pikemminkin harrastaminen irrottaa ajatukset todella tehokkaasti mahdollisesti hieman stressaavistakin koulujutuista (kuten harjoittelupaikan metsästyksestä). Kaiken touhuamisen keskellä olen yrittänyt muistaa jalkautua mahdollisimman usein myös luontoon. Tämä kaunein aika vuodesta on aina liian nopeasti ohi, joten jos vaikkapa ruskasta haluaa nauttia, ei jahkailu paljon kannata :) Onneksi aina voi sentään räpsiä kuvia muistoksi.







Mikä teidän mielestänne on parasta syksyssä? 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Mikä sinussa on hyvää ja kaunista?

Harvalle on helppoa kehua itseään edes hiljaa mielessään, saati sitten julkisesti. Vaikeudet on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja itsetunnon kannalta on tärkeää välillä keskittää ajatuksensa myös siihen, mistä itsessään pitää. Pyrkimys itsensä kehittämiseen on toki hieno ja kannatettava asia sekin, mutta ajattelen, että senkin kannalta on hyvä tunnistaa omat vahvuutensa, joita voi jatkossa kehittää vielä eteenpäin ja lisäksi käyttää apuna muiden taitojen harjoittelussa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokaisessa on omat vahvuutensa ja kauniit ominaisuutensa. Petra haastoi blogissaan meidät muutkin listaamaan asioita, joista pidämme itsessämme, ja tähän oli tietysti ihan periaatteesta lähdettävä mukaan (varsinkin, kun viime päivinä ja viikkoina on tullut vellottua aika ankeissa fiiliksissä, joten pieni piristysruiske lienee tarpeen). Tässäpä siis kymmenen asiaa, joista itsessäni tykkään:

Osaan olla tarvittaessa jämäkkä. Osaan innostua ja lähteä mukaan milloin mihinkin, mutta minulla ei ole yleensä vaikeuksia myöskään kieltäytyä asioista, joihin en halua lähteä mukaan, tai sanoa tarpeen tullen asiallisesti vastaan.

Olen empaattinen ja hyvä kuuntelija, mutta osaan myös ottaa tarvittavaa etäisyyttä toisten murheista.

Olen utelias ja kiinnostunut hyvin monenlaisista asioista - harvat asiat ovat mielestäni totaalisen tylsiä, ja uusista jutuista kiinnostuminen ja innostuminen on oikein virkistävää!

Uskallan (yleensä) näyttää tunteeni ja puhua niistä.

Olen nopea lukemaan ja kirjoittamaan. Helpottaa elämää kummasti, varsinkin kun luettava ei maailmasta lopu (eivätkä myöskään sekalaiset ajatukset omasta päästä kovin äkkiä).

Olen kohtalaisen fiksu ja sopivasti hyvä monissa asioissa. En ehkä superlahjakas missään, enkä myöskään ole koskaan osannut keskittyä yhdessä tietyssä jutussa kehittymiseen, mutta onneksi arvostankin suuresti monipuolisuutta.

Hymyilen paljon ja helposti jopa vähän hankalampina aikoina, ja tykkään kovasti hymystäni.

Olen siinä mielessä itsenäinen, että minulle ei (enää) ole minkään sortin ongelma mennä yksin vaikkapa ulos syömään, uuteen harrastukseen tai kiinnostavaan tapahtumaan.

Osaan piirtää ihmisiä melko hyvin. Toivottavasti tosin tulevaisuudessa vielä paremmin.

Minulla on kivan väriset hiukset (joita en muuten ole ikinä värjännyt).


Kuulisin mielelläni, mistä te pidätte itsessänne! :) 

torstai 17. syyskuuta 2015

Antautuminen - avoimesti herkkyydestä

Heti ilmestyttyään Anja Snellmanin uusi omaelämäkerrallinen kirja Antautuminen sai aikaan melko ihastuneen vastaanoton erityisherkkien keskuudessa - ainakin mikäli seuraamaani Facebookin varsin suuren hsp-ryhmän keskusteluihin ja kirjailijan omiin kommentteihin on uskominen. Kirja ilmestyikin otolliseen aikaan, sillä erityisherkkyys on noussut viime kuukausina entistä enemmän pinnalle mediakeskustelussa. Tällä hetkellä veikkaisin, että melkeinpä jokainen vähänkään aikaansa seuraava suomalainen on kuullut erityisherkkyydestä, moni myös tunnistanut sen itsestään tai läheisestään. Muoti-ilmiöksikin herkkyyttä voisi nimittää, vähän samaan tapaan kuin aiemmin pinnalla ovat olleet esimerkiksi ADHD ja masennus. Tällaiset muoti-ilmiöt tuntuvat herättävät kovasti tunteita puolesta ja vastaan - varsinkin, kun moni hihkaisee ilmoille mielipiteensä ennen kuin on tarkemmin tutustunut edes siihen, mitä kyseisellä käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Joidenkin mielestä erityisherkkyydestä puhuminen on pelkkää tarkoitushakuista oman erityisyyden kokemuksen pönkittämistä tai erityiskohtelun vaatimista, mutta varsin moni on myös helpottunut suuresti oivallettuaan oman herkkyytensä - ja ennen kaikkea sen, että juuri se voisi selittää omaa erilaisuuden tai ulkopuolisuuden kokemusta. Tällaisesta itseymmärryksen heräämisestä kertoo myös Antautuminen.

Antautuminen on Snellmanin omaelämäkerrallinen avautumiskirja, jossa hän käsittelee tähänastisen elämänsä kokemuksia aina lapsuudesta asti erityisherkkyyden valossa. Kuten kirjan takakansitekstissä sanotaan, "lapsuuden kokemukset ja perhe, nuoruusiän ystävyydet ja rakkaudet, äitiys ja avioliitot on kirjoitettava uusiksi kun päähenkilö oivaltaa, että eläänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys". Itseäni hieman vaivasi tämä ajatus siitä, että suunnilleen kaiken ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvan voisi selittää erityisherkkyyden näkökulmasta, mutta luonnollisesti sen ymmärtäminen, että omille kokemuksille löytyy järkeenkäyvä selitys, on monelle niin suuri helpotus, että oivalluksen jälkeen koko eletty elämä saattaa saada erilaisia merkityksiä. Jokainen erityisherkkä on omanlaisensa eikä välttämättä löydä sukulaissieluja edes "omasta laumastaan", mutta jo pelkkä itsetuntemuksen lisääntyminen on monelle merkityksellinen kokemus.



Antautuminen on melko tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu kirja, joka sisältää jokseenkin kronologisesti etenevien muisteloiden lisäksi myös listoja erilaisista tunteita herättävistä asioista. Lisäksi päähenkilön tarinan rinnalla etenee pätkittäin Eino Leinon runo nimeltä Tumma, joka kertoo "syntymässä säikähtäneestä" ihmisestä, jonka on vaikea löytää omaa tapaansa olla maailmassa. Muistan ihastuneeni kyseiseen runoon jo yläasteella, ja edelleen se koskettaa syvältä - ja oli mielestäni loistava valinta tämän tarinan kylkeen. Muita Snellmanin kirjoja en ole lukenut, mutta ainakin tässä Antautumisessa pidin pääosin kovasti hänen selkeästä mutta runollisesta kielenkäytöstään, vaikka sekaan muutamia latteuksiakin toki mahtui. Kirja oli ehkä paljolti lyhyiden kappaleiden ja kiinnostavan aiheen ansiosta mukaansatempaavaa luettavaa, ja lukaisinkin sen melkoista pikavauhtia yhden päivän aikana. Joidenkin olen puolestaan kuullut lukevan kirjaa vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, jotta jäisi aikaa pureskella tekstin herättämiä tunnereaktioita. Minua Antautuminen ei lopulta kuitenkaan koskettanut kovin syvältä (ehkä siksi, että minulla ei ole taustalla voimakasta kokemusta oman herkkyyden löytämisestä, ja olen ehtinyt vuosien varrella ajatella, kirjoittaa ja puhua ilmiöstä jo aika monesta näkökulmasta), sen sijaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi sympatia kanssaherkkiksiä kohtaan.

"En ymmärrä itseäni: Nopeat tunnereaktiot, intohimon läikähdykset ja ylivirittyminen kääntyivät entistä nopeammin murehtimiseksi, itseruoskinnaksi ja katumukseksi. Se on kuin tanssi. Kaksi läheisyyttä, kolme etäisyyttä. Jollain tapaa välillä nautinkin ajoittaisesta impulsiivisuudestani, tunteiden ailahtelusta, jumalten keinusta. Eipähän ole tylsää: iltapäivällä olen itseni kanssa ankarasti eri mieltä kuin aamiaisella."

Herkkyyden kuvauksena Antautuminen on varmasti monille melko samastuttava lukukokemus (ainakin itse olen kuullut paljon samansuuntaista juttua erityisherkiksi tunnustautuvien ihmisten suusta). Itse haluaisin nostaa esiin erityisesti sen, miten hienosti Snellman kuvaa sitä ristiriitaisuutta, mitä herkkyyteen voi liittyä: miten toisinaan puhkuu intoa, halua ja inspiraatiota mutta toisinaan tuntee pakkoa perääntyä, eristäytyä, irrottautua siitä kaikesta, mikä vielä hetki sitten aiheutti positiivisia värähtelyjä mutta nyt ylikuormitusta. Tietysti herkkiä ihmisiäkin on hyvin moneen lähtöön, mutta minuun juuri näiden ristiriitojen ja intohimoisen elämänasenteen kuvaus kolahti, sillä tunnistan itsestäni hyvin samankaltaisia piirteitä.

"On elämän iltapäivä, ja tässä elovuorokauden kohdassa on mahdollisuus
muistella sekä aamuista kastetta että
ihmetellä päivän korkeaa hehkua ja kuvitella jo
vilpoistuvaa iltaa
ikkunaa joka on hivenen raollaan
tuulenvirettä, silkkipaperista taitellun
linnun liikettä
että olen puu, näen vuosirenkaani selvemmin
mutta en olekaan se puu joka luulin olevani
tumma synkkä kuusi
vaan koivu muiden joukossa koivikossa.
Kevenen. Tyhjennyn. Samalla tulee tilaa uudelle."

Varmasti hieno tunne! Pakko sanoa, että olen hieman kateellinen heille, jotka herkkyytensä tunnistettuaan ovat löytäneet oman laumansa ja lohdullisen tasapainon tunteen elämäänsä. Tai oikeastaan - voiko ääritunteellinen ihminen koskaan löytää todellista tasapainoa? Ehkä tärkeämpää onkin ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ottaa kaikki ilo irti omasta herkkyydestä ja vaikeina hetkinä muistaa, että pohjattoman surun tai ahdistuksen vastapainona voi parhaimmillaan ja varsin piankin olla myös hillitön ilo sellaisistakin elämän pienistä asioista, joita jotkut eivät edes huomaa :)

Ihana ilmajooga

Loppukesästä hurahdin taas vaihteeksi joogaan, joten Tampereelle kesälomilta palattuani päätin lopultakin uskaltautua kokeilemaan myös ilmajoogaa, joka aiemminkin on kiinnostellut kovasti. Ilmajoogassa tehdään joogaliikkeitä katosta roikkuvan kangaslenkin avulla, ja lajin sanotaankin yhdistelevän perinteistä joogaharjoittelua ja ilma-akrobatiaa. Laji on melko uusi, sillä se on kehitetty vasta 2000-luvun puolella ja tuotu Suomeen vasta viime vuosina. Ilmajoogan mainostetaan vahvistavan lihaksia, parantavan kehonhallintaa, lisäävän liikkuvuutta ja tuovan helpotusta selkäkipuihin - tosin eiköhän tuo päde ihan yhtä lailla muihinkin joogalajeihin. Itse olen kuitenkin aina tuntenut nössöydestäni huolimatta vetoa temppuiluun ja akrobatiaan, ja perinteiset joogatunnit ovat usein tuntuneet rentouttavuudestaan huolimatta hieman tylsiltä, joten arvelin, että ilmajooga voisi olla minulle sopiva laji. Nyt olen käynyt kahdesti ilmajoogailemassa tamperelaisella Lentävä matto -joogakoululla, ja taisinpa jäädä jo vähän koukkuun! :)


Ensimmäiselle tunnille meneminen jännitti aika lailla, sillä mielikuvani ilmajoogasta oli aika lailla ylläolevan kuvan mukainen: kauhean vaikeaa, pelottavaa ja äärimmäistä venyvyyttä vaativaa. Erityisesti pää alaspäin roikkuminen hirvitti ajatuksena kovasti, sillä olen niitä arkajalkoja, jotka eivät edes pienenä uskaltaneet rimpuilla kiipeilytelineissä tai koulun telinevoimistelutunneilla ylösalaisin, saati sitten mennä joka suuntaan kieppuviin huvipuistolaitteisiin. Notkea olen kyllä ollut aina, ja eri joogalajeja on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo vuosien ajan.

Ilmajoogatunti aloitettiin rentoutumalla hetki silkkikankaan sisällä, mikä sekin oli jo melko jännittävää, sillä kankaan keinunta aiheutti tottumattomalle hieman merisairaan olon, joka onneksi hälveni, kun tultiin ulos kangaspussista. Tunnilla tehtiin tosiaan liikkeitä sekä kankaan sisällä tai sen avulla että ihan perinteisesti matolla. Ilokseni mikään ei ollutkaan kovin vaikeaa vaan pikemminkin yllättävän helppoa, sillä kankaan avulla sai venytettyä varsinkin selkää ja hartioita erityisen tehokkaasti. Alku tuntui totta kai vähän haparoivalta, mutta kun kankaaseen vähän tottui (ja oppi luottamaan siihen, että sen toinen pää pysyy katossa kiinni), homma muuttui pääosin oikein miellyttäväksi, vaikka vielä parin tunnin aikana ei ole ihan ehtinytkään tottua siihen, miten ikävältä kapeaksi kääritty kangas voi tuntua ihoa vasten, vaikka olisikin pitkähihainen paita ja pitkälahkeiset housut. Heti ensimmäisellä tunnilla päästiin myös killumaan pää alaspäin kankaissa, ja minäkin uskalsin lopulta ihan helposti, jee! Toki ensimmäisiä kertoja tuntui hieman kuumottavalta roikkua kankaassa pelkästään jaloista ja lantiosta ilman käsiä, mutta fiilis oli varsinkin tällaiselle noviisille erittäin vapauttava ja mielenkiintoinen - puhumattakaan siitä, millainen itsensä ylittämisen kokemus noinkin pieni asia voi joskus olla :)

Tunnit päätettiin loppurentoutukseen kankaan sisällä, ja kun alun hutera olo oli selätetty, kangaspussissa olikin oikeastaan helpompi rentoutua kuin maan tasalla, ehkä osin myös kankaan rajaamaan oman tilan ansiosta. Ilmajoogan jälkeen olo oli heti ensimmäisellä kerralla todella mainio: kerrankin tuntui nimittäin siltä, että nyt on kehoa huollettu kunnolla, varsinkin selässä ja hartioissa oli niin vapautunut ja rento olo, että tuntui kuin olisi kasvanut muutaman sentin pituutta. Varsin sopiva laji siis varmasti monille yksipuolista istumatyötä tekeville tai muuten vain koneen jatkeena eläville! Lisäksi voin suositella ilmajoogaa lämpimästi niille, jotka tuntevat periaatteessa vetoa joogaa tai muita kehonhuoltolajeja kohtaan mutta tylsistyvät perinteisillä joogatunneilla. Itse tuskin luovun tavanomaisista joogaharjoituksista, mutta aion kyllä jatkossakin hakea välillä vaihtelua ja virkistystä elämään ilmajoogasta :)

Oletteko te kokeilleet ilmajoogaa?

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Viisas elämä -messut - mitä jäi käteen?

Vierailin kuluneena viikonloppuna täällä Tampereella nyt toista kertaa järjestetyillä Viisas elämä -hyvinvointimessuilla, joiden tarjonta koostui erilaisista luennoista, työpajoista ja joogan sekä muutaman muun kehon ja mielen hyvinvointia (oletettavasti) edistävän lajin tutustumistunneista. Lisäksi paikalla oli tietysti varsin kirjava joukko näytteilleasettajia, joiden pisteiltä sai ostaa vähän sitä sun tätä terveellisistä herkuista ja populaaripsykologisista teoksista mitä hulvattomimpaan rajatietokirjallisuuteen ja energiahoitoihin. Osallistuin tämäntyyppisille messuille ensimmäistä kertaa, ja myönnettävä on, että ennakkoluulojakin oli jonkin verran, olenhan jokseenkin tieteellisen maailmankuvan omaava skeptikko, johon ei ihan uppoa kirjallisuus esimerkiksi luonnonhengistä tai kuun vaiheiden vaikutuksesta rakentamiseen (molemmat bongattu messuilta). Kuitenkin erilaiset lähestymistavat ihmisen hyvinvointiin kiinnostavat kovasti, ja messuilta löytyikin monenlaista mielenkiintoista ja ehkä vähän ajatuksia avartavaakin ohjelmaa, vaikka omasta näkökulmastani kaikkein hörhöimmät jutut jätinkin välistä.

Ensimmäisenä messupäivänä lauantaina kuuntelin arabian kielen ja islamin tutkijan Jaakko Hämeen-Anttilan tarinointia ruoan kulttuurisista merkityksistä (hyvin kiinnostava aihepiiri muuten) ja heti perään hänen vaimonsa Virpin (kirjailija ja intialaisen kulttuurin tuntija) innostunutta ja innostavaa luentoa siitä, miten luovan kirjoittamisen avulla voi päästä käsiksi tiedostamattoman mielen sisältöihin, tuoda niitä näkyväksi symbolisessa muodossa ja tulla sinuiksi itsensä kanssa. Innostun ja inspiroidun itsekin hyvin helposti, kun kuuntelen jonkun puhuvan minua jo valmiiksi kiinnostavasta teemasta noin suurella sydämellä. Nytkin suunnittelen taas, että pitäisi pitkästä aikaa varmaan alkaa puuhastella jotain pientä myös luovan kirjoittamisen parissa... Joka ikinen aiheesta puhuva kirjoittaja yleensä muistuttaa, että ei kannata odotella inspiraatiota tai velloa itsekritiikissä vaan pikemminkin ottaa kynä käteen ja kirjoittaa jotain, ihan mitä tahansa. Vaikka tuo neuvo on kuultu monen monta kertaa, itse ainakin olen sen verran perfektionisti, että kaipaan tasaisin väliajoin muistutuksen siitä, että tärkeintä on ylipäätään tehdä ja harjoitella, ja jokainen hyväkin kirjoittaja on kirjoittanut elämässään hirmuiset määrät huonoa ja keskinkertaista tekstiä.

Lauantai-iltapäivänä päädyimme kavereideni kanssa myös Leena Pennasen mindfulness-työpajaan. Pennanen on alan uranuurtaja, joka on yli kymmenen vuoden ajan tehnyt tietoisen läsnäolon menetelmiä tutuksi Suomessa. Eri alojen asiantuntijoiden työskentelyä on aina mielenkiintoista päästä seuraamaan, ja olikin kiehtovaa ensimmäistä kertaa tehdä mindfulness-harjoituksia noin kokeneen asiantuntijan johdolla. Tunnin työpajan aikana kokeiltiin kolmea tietoisen läsnäolon harjoitusta: mindfulness-joogaa, jossa tehtiin hyvin yksinkertaisia liikkeitä kehon tuntemuksiin keskittyen, kehomeditaatiota, jossa kohdistetaan huomio vuorotellen kehon eri osien tuntemuksiin, ja lopuksi tietoista kuuntelua, jossa tarkoitus oli kuunnella harjoitusparin puhetta pari minuuttia täysin keskittyneesti, kommentoimatta mitään väliin. Harjoitukset olivat minulle entuudestaan tuttuja mutta silti haastavia (valitettavasti en ole vieläkään onnistunut vakiinnuttamaan muodollisia tietoisen läsnäolon harjoituksia osaksi arkipäivääni, vaikka ilmeisesti pitäisikin, kun niiden tekemisestä tulee aina niin harvinaisen hyvä ja tyyni olo), ja tällainen tunnin intensiivinen keskittymistuokio teki todella hyvää muuten melko hektisen messupäivän keskellä.

Myös sunnuntain aloitin mindfulness-merkeissä Aleksi Litovaaran luennolla, jonka aluksi annettiin tehtäväksi halata sydämellisesti vierustoveria, tuttua tai tuntematonta. Minuun ei ehkä ihan vetoa tuollainen kertarysäyksellä pois mukavuusalueelta -lähestymistapa, mutta luennosta jäi silti loppujen lopuksi hyvä mieli, sillä siellä jäi kerrankin aikaa yleisön kysymyksille ja keskustelulle, mitä ei voi aivan sanoa kaikista muista messujen tilaisuuksista. Esimerkiksi erityisherkkyyteen perehtyneen ja siitä pari kirjaa kirjoittaneen Janna Satrin luento herkkyydestä ja kiusaamisesta näytti inspiroivan yleisössä paljonkin keskustelua ja ajatuksia, mutta aika loppui kesken - valitettavasti, sillä itse olisin ollut kiinnostunut erityisesti juuri yleisön kommenteista, onhan herkkyysaihe muuten jo melko tuttu. Satri vaikuttaa muuten esiintyjänä juuri sellaiselta, joka ehkä vetoaa moneen introvertimpaan erityisherkkään, hän nimittäin esiintyy asiantuntevuudestaan huolimatta melko ujon ja hillityn oloisesti. Täysin päinvastainen esiintyjä sunnuntaina puolestaan oli brittiläinen positiivisen ajattelun puolestapuhuja Brian Mayne, jonka yksinkertaistavaa ja helppoheikkimäistä luentoa emme kestäneet kuunnella kuin ehkä puoleenväliin. Esiintyjiä on tietysti moneen makuun, mutta meikäläiseen ei ole koskaan vedonnut sellainen tyyli, että luvataan ihmisille kaiken mahdollisen järjestyvän, kunhan vain noudattaa jotakin tiettyä, yksinkertaistettua menetelmää. Kunpa ihmismieli toimisikin niin yksinkertaisesti kuin eräät väittävät, varmasti meidän kaikkien elämä olisi silloin paljon helpompaa - mutta ehkä myös vähemmän mielenkiintoista, sillä juuri moniulotteisuushan tekee ihmismielestä niin kiinnostavan tutkimuskohteen :)

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä - ja hyvä muistutus siitä, miten avartavaa on välillä hankkiutua kasvotusten erilaisten näkökulmien kanssa sen sijaan, että tyytyisi vain hymistelemään samanmielisten seurassa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Kirjavinkki: Stressin luomuhoito

Sain Gummerukselta arvioitavaksi Mia Jokinivan uutuuskirjan nimeltä Stressin luomuhoito: Täsmätekniikat hengähdyshetkiin. Jokiniva toimii yritysvalmentajana, kouluttajana sekä jooga- ja meditaatio-opettajana, ja häneltä on pari vuotta sitten julkaistu niin ikään stressinhallintaa käsittelevä Hengähdyshetkiä-kirja, jota tosin itse en ole lukenut. Stressinhallinta on kuitenkin aiheena erittäin kiinnostava, ja olen niin opintojen, aiemman työharjoittelun kuin itseopiskelunkin myötä tutustunut siihen melko perusteellisesti. Opittavaa kuitenkin riittää aina, ja tämän kirjan lukeminen herätti uudelleen vähän tauolla olleen innostukseni juuri tätä aihetta kohtaan. Välillä tuntuu, että stressistä puhutaan jatkuvasti sanomatta juuri mitään uutta tai hyödyllistä - melkein mistä tahansa ongelmista voidaan syyttää stressiä (jolla yleensä tarkoitetaan nimenomaan työ- tai opiskelustressiä, vaikka totta kai stressi voi liittyä muihinkin elämänalueisiin). Valitettavan usein unohtuu, että stressi on nimenomaan omaa reaktiotamme tilanteeseen, jonka vaatimuksista emme usko tämänhetkisten voimavarojemme avulla selviytyvän. Totta kai jotkut tilanteet yksinkertaisesti ovat omiaan aiheuttamaan stressiä, mutta siitä huolimatta olisi hyvä pitää aina mielessä, että stressin kokemiseen ja siitä selviytymiseen voi myös itse vaikuttaa aika paljonkin. Kukaan tuskin on väittämässä, että stressaaminen tai stressaamattomuus olisivat pelkkiä valintoja (ovathan jotkut kerta kaikkiaan alttiimpia stressin kokemiselle kuin toiset). Onneksi jokaisella on kuitenkin mahdollisuus pieniin muutoksiin, jotka voivat kuitenkin parhaimmillaan vähentää stressin kokemista merkittävästi.

Kuten kirjan nimikin kertoo, Stressin luomuhoito esittelee varsin monipuolisesti erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi vähentää stressiä ja oppia mahdollisesti myös ehkäisemään sitä. "Luomuhoito" viittaa tietysti siihen, että usein stressin oireita hoidetaan lääkkeillä, kun taas tässä kirjassa esitellään tekniikoita, joilla rauhoitetaan ylikierroksilla käyvää hermostoa luomukeinoin. Kirjassa esitellään hermostoa rauhoittavia hengitystekniikoita, mindfulness-henkisiä meditaatio- ja keskittymisharjoituksia, rentoutusharjoituksia sekä restoratiivisia joogaharjoituksia. Varsin monenlaisia tekniikoita periaatteessa, mutta yhden aihepiirin totaalinen puuttuminen jäi suorastaan hieman ihmetyttämään: luonnossa liikkuminen on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty parempaan stressistä palautumiseen, ja eikös se ole luomuhoitoa parhaimmillaan?

Stressistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja monesta eri näkökulmasta, ja myös stressinpurkuharjoituksia löytyy nykyisin vähän joka puolelta. Stressin luomuhoito ei siinä mielessä ole lainkaan ainutlaatuinen kirja, mutta iso plussa tulee ehdottomasti tieteellisestä lähestymistavasta: kirjassa esitellään mukavan perusteellisesti stressireaktion fysiologiaa ja lisäksi monenlaisia konkreettisia tutkimusesimerkkejä stressiin liittyvistä kysymyksistä. Itse asiassa täytyy jopa todeta, että suorastaan yllätyin (positiivisesti) siitä, miten vapaa tämä kirja oli epätieteellisestä huuhaasta - sopivaa luettavaa siis ainakin tällaiselle änkyrälle. Toisaalta kirjan sisältö koostuu kuitenkin enimmäkseen harjoituksista, ja taustoittava tekstikin on sen verran helppolukuista, että luulisin sen avautuvan sellaisellekin, jolle stressiin liittyvä tieteellinen tutkimus ei ole entuudestaan tuttua. Mainio ja hyödyllinen kirja kaiken kaikkiaan, suosittelen! Itse en ole vielä ehtinyt testaamaan kovinkaan monia kirjan harjoituksista, ja osa olikin melko tuttuja, mutta täytynee kokeilla niitä vieraampiakin, jos vaikka löytyisi uusia juttuja omaan "työkalupakkiin" :)