torstai 17. syyskuuta 2015

Antautuminen - avoimesti herkkyydestä

Heti ilmestyttyään Anja Snellmanin uusi omaelämäkerrallinen kirja Antautuminen sai aikaan melko ihastuneen vastaanoton erityisherkkien keskuudessa - ainakin mikäli seuraamaani Facebookin varsin suuren hsp-ryhmän keskusteluihin ja kirjailijan omiin kommentteihin on uskominen. Kirja ilmestyikin otolliseen aikaan, sillä erityisherkkyys on noussut viime kuukausina entistä enemmän pinnalle mediakeskustelussa. Tällä hetkellä veikkaisin, että melkeinpä jokainen vähänkään aikaansa seuraava suomalainen on kuullut erityisherkkyydestä, moni myös tunnistanut sen itsestään tai läheisestään. Muoti-ilmiöksikin herkkyyttä voisi nimittää, vähän samaan tapaan kuin aiemmin pinnalla ovat olleet esimerkiksi ADHD ja masennus. Tällaiset muoti-ilmiöt tuntuvat herättävät kovasti tunteita puolesta ja vastaan - varsinkin, kun moni hihkaisee ilmoille mielipiteensä ennen kuin on tarkemmin tutustunut edes siihen, mitä kyseisellä käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Joidenkin mielestä erityisherkkyydestä puhuminen on pelkkää tarkoitushakuista oman erityisyyden kokemuksen pönkittämistä tai erityiskohtelun vaatimista, mutta varsin moni on myös helpottunut suuresti oivallettuaan oman herkkyytensä - ja ennen kaikkea sen, että juuri se voisi selittää omaa erilaisuuden tai ulkopuolisuuden kokemusta. Tällaisesta itseymmärryksen heräämisestä kertoo myös Antautuminen.

Antautuminen on Snellmanin omaelämäkerrallinen avautumiskirja, jossa hän käsittelee tähänastisen elämänsä kokemuksia aina lapsuudesta asti erityisherkkyyden valossa. Kuten kirjan takakansitekstissä sanotaan, "lapsuuden kokemukset ja perhe, nuoruusiän ystävyydet ja rakkaudet, äitiys ja avioliitot on kirjoitettava uusiksi kun päähenkilö oivaltaa, että eläänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys". Itseäni hieman vaivasi tämä ajatus siitä, että suunnilleen kaiken ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvan voisi selittää erityisherkkyyden näkökulmasta, mutta luonnollisesti sen ymmärtäminen, että omille kokemuksille löytyy järkeenkäyvä selitys, on monelle niin suuri helpotus, että oivalluksen jälkeen koko eletty elämä saattaa saada erilaisia merkityksiä. Jokainen erityisherkkä on omanlaisensa eikä välttämättä löydä sukulaissieluja edes "omasta laumastaan", mutta jo pelkkä itsetuntemuksen lisääntyminen on monelle merkityksellinen kokemus.



Antautuminen on melko tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu kirja, joka sisältää jokseenkin kronologisesti etenevien muisteloiden lisäksi myös listoja erilaisista tunteita herättävistä asioista. Lisäksi päähenkilön tarinan rinnalla etenee pätkittäin Eino Leinon runo nimeltä Tumma, joka kertoo "syntymässä säikähtäneestä" ihmisestä, jonka on vaikea löytää omaa tapaansa olla maailmassa. Muistan ihastuneeni kyseiseen runoon jo yläasteella, ja edelleen se koskettaa syvältä - ja oli mielestäni loistava valinta tämän tarinan kylkeen. Muita Snellmanin kirjoja en ole lukenut, mutta ainakin tässä Antautumisessa pidin pääosin kovasti hänen selkeästä mutta runollisesta kielenkäytöstään, vaikka sekaan muutamia latteuksiakin toki mahtui. Kirja oli ehkä paljolti lyhyiden kappaleiden ja kiinnostavan aiheen ansiosta mukaansatempaavaa luettavaa, ja lukaisinkin sen melkoista pikavauhtia yhden päivän aikana. Joidenkin olen puolestaan kuullut lukevan kirjaa vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, jotta jäisi aikaa pureskella tekstin herättämiä tunnereaktioita. Minua Antautuminen ei lopulta kuitenkaan koskettanut kovin syvältä (ehkä siksi, että minulla ei ole taustalla voimakasta kokemusta oman herkkyyden löytämisestä, ja olen ehtinyt vuosien varrella ajatella, kirjoittaa ja puhua ilmiöstä jo aika monesta näkökulmasta), sen sijaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi sympatia kanssaherkkiksiä kohtaan.

"En ymmärrä itseäni: Nopeat tunnereaktiot, intohimon läikähdykset ja ylivirittyminen kääntyivät entistä nopeammin murehtimiseksi, itseruoskinnaksi ja katumukseksi. Se on kuin tanssi. Kaksi läheisyyttä, kolme etäisyyttä. Jollain tapaa välillä nautinkin ajoittaisesta impulsiivisuudestani, tunteiden ailahtelusta, jumalten keinusta. Eipähän ole tylsää: iltapäivällä olen itseni kanssa ankarasti eri mieltä kuin aamiaisella."

Herkkyyden kuvauksena Antautuminen on varmasti monille melko samastuttava lukukokemus (ainakin itse olen kuullut paljon samansuuntaista juttua erityisherkiksi tunnustautuvien ihmisten suusta). Itse haluaisin nostaa esiin erityisesti sen, miten hienosti Snellman kuvaa sitä ristiriitaisuutta, mitä herkkyyteen voi liittyä: miten toisinaan puhkuu intoa, halua ja inspiraatiota mutta toisinaan tuntee pakkoa perääntyä, eristäytyä, irrottautua siitä kaikesta, mikä vielä hetki sitten aiheutti positiivisia värähtelyjä mutta nyt ylikuormitusta. Tietysti herkkiä ihmisiäkin on hyvin moneen lähtöön, mutta minuun juuri näiden ristiriitojen ja intohimoisen elämänasenteen kuvaus kolahti, sillä tunnistan itsestäni hyvin samankaltaisia piirteitä.

"On elämän iltapäivä, ja tässä elovuorokauden kohdassa on mahdollisuus
muistella sekä aamuista kastetta että
ihmetellä päivän korkeaa hehkua ja kuvitella jo
vilpoistuvaa iltaa
ikkunaa joka on hivenen raollaan
tuulenvirettä, silkkipaperista taitellun
linnun liikettä
että olen puu, näen vuosirenkaani selvemmin
mutta en olekaan se puu joka luulin olevani
tumma synkkä kuusi
vaan koivu muiden joukossa koivikossa.
Kevenen. Tyhjennyn. Samalla tulee tilaa uudelle."

Varmasti hieno tunne! Pakko sanoa, että olen hieman kateellinen heille, jotka herkkyytensä tunnistettuaan ovat löytäneet oman laumansa ja lohdullisen tasapainon tunteen elämäänsä. Tai oikeastaan - voiko ääritunteellinen ihminen koskaan löytää todellista tasapainoa? Ehkä tärkeämpää onkin ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ottaa kaikki ilo irti omasta herkkyydestä ja vaikeina hetkinä muistaa, että pohjattoman surun tai ahdistuksen vastapainona voi parhaimmillaan ja varsin piankin olla myös hillitön ilo sellaisistakin elämän pienistä asioista, joita jotkut eivät edes huomaa :)

4 kommenttia:

  1. En ole tästä kirjasta aiemmin kuullut, Snellmanista kylläkin. Vaikuttaa sellaiselta kirjalta, jonka minäkin tahtoisin lukea. Saattaisin myös olla tuollainen hitaasti etenevä ja lukemaansa pureskeleva lukija tämän kirjan kohdalalla, vaikka en kaikkiin tekstikatkelmiin ihan samastunutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kyllä lukea, kiinnostava kirja oli :) Itsekään en todellakaan samastunut kaikkeen kirjassa, mutta sellainen olisikin ehkä liikaa vaadittu - kaikkihan me ollaan vähän erilaisia joka tapauksessa, vaikka joitain yhdistäviä tekijöitä olisikin :) Pitäisiköhän minunkin joskus kokeilla sitä pureskelevampaa lukutapaa... Olen nimittäin sitä tyyppiä, joka ahmaisee hyvät tai helppolukuiset kirjat hyvin nopeasti ja hidastelee lähinnä tylsähköjen kirjojen kohdalla :D

      Poista
  2. Minä tykkäsin kovasti tästä kirjasta! On kiva lukea välillä muutakin kuin tietokirjoja aiheesta. Minusta Snellman kirjoittaa niin, että on helppo samaistua hänen kokemuksiinsa (vaikka toki ei ihan kaikkeen, mutta lähes), Kaunista tekstiä, sai kiinnostumaan kirjailijan muista teoksista! :)

    VastaaPoista