maanantai 30. maaliskuuta 2015

Mitä kuuluu?

Tuntuupa oudolta olla pitkästä aikaa ihan oikeasti lomalla! Minulla ei ole ensi viikolla pakollisia koulujuttuja, joten aloittelin pääsiäislomaa jo menneenä viikonloppuna matkustamalla kotikotiin Ouluun. Periaatteessa ajattelin tehdä lomallakin gradua (kohta se valmistuukin - aika hassu fiilis, kun koko projekti on mennyt niin kivuttomasti ilman mitään kriiseilyjä), mutta toisaalta eipä sen kanssa mikään kiire ole, joten taidan sittenkin keskittyä kaikkeen ihan muuhun. Joskus se nyt vaan on tarpeen, kuten maisemanvaihdoskin, ainakin tällaiselle helposti tylsistyvälle tyypille. Viime päiviin on onneksi mahtunut paljon kaikkea mukavaa - ei ihmeellistä tai yllättävää, vaan pikemminkin tuttua ja turvallista. Vaikka yleisesti ottaen kannatankin uuden kokeilua ja rajojen rikkomista aina välillä, joskus voi olla ihan jo oman mielenterveyden kannalta parempi viettää muutama leppoisa hetki mukavuusalueella.


Olen lueskellut pitkästä aikaa vanhoja suosikkikirjojani uudelleen - ihan parasta aina silloin tällöin! Varsinkin, jos pää tuntuu olevan sekaisin kaikista ajatuksista ja tunteista, voi olla oikein hyvä idea palata tutun lempikirjan pariin, jonka muistaa vaikka ulkoa. Varsinkin Harry Potterit toimivat aina, mutta myös Donna Tarttin The Secret History (suomeksi Jumalat juhlivat öisin, mutta olen lukenut vain enkkuversion) on osoittautunut toisella lukukerralla jopa aiempaa paremmaksi.



Hyvää ruokaa! Varsinkin salaatit ovat taas viime aikoina maistuneet (ja erinäiset herkutkin kyllä) pitkän talvisen sosekeittokauden jälkeen.


Rakastan matkalle lähtemisen fiilistä ja erityisesti rautatieasemia ja lentokenttiä. Ankeana ja sateisena lauantaiaamunakin hävyttömän aikaisin herääminen sujui harvinaisen helposti, kun päivän ohjelmassa oli junamatka toiselle puolelle maata. Myös junassa istuminen (pitemmillä matkoilla) on mielestäni todella rentouttavaa - siellä on helppo elää hetkessä, unohtaa arkiset ajatukset ja vain tuijotella ikkunasta ulos. Lueskella, syödä eväitä, kuunnella musiikkia, vain olla möllöttää.



Parina ensimmäisenä Oulu-päivänä olen ehtinyt esimerkiksi istuskella peräti kolmessa lempparikahvilassani, lukea, opiskella latinaa (ihan vain siksi, että joskus iskee hirmuinen himo opetella jotain jännää, millä ei luultavasti ikinä tee mitään - ihan vain, koska oppiminen on niin ihanaa), pimputella pianoa, hortoilla ympäri kaupunkia ja vaihtaa kuulumisia ystävän kanssa oikein perusteellisesti. Mukavaa ja rentouttavaa on siis ollut, mutta saapa nähdä, montako päivää jaksan tällaista hölläilyä, vai alkaako gradukin kohta houkutella :D Toisaalta lomailuunkin yleensä tottuu muutaman päivän jälkeen, joskus saattaa jopa unohtaa kaivata muka tähdellistä tekemistä.

Mitä teille kuuluu? Millaisia pääsiäissuunnitelmia on mielessä? 


lauantai 28. maaliskuuta 2015

Onko uutisia pakko seurata?

Viime aikoina olen keskustellut ja ehkä vähän kiistellytkin ajoittain äitini kanssa siitä, kuinka paljon ihmisen muka täytyy seurata perinteistä mediaa pysyäkseen niin sanotusti kärryillä maailman menosta. Äitini on niitä ihmisiä, joiden mielestä sivistyneen ihmisen kerta kaikkiaan täytyy lukea päivittäin sanomalehtiä ja katso tv-uutisia. Minä taas en tee kumpaakaan - tai no, minulle tulee kyllä yhä viikonloppuisin Hesari, mutta senkin tilauksen peruminen on käynyt mielessä, sillä todella harvoin lehteä tulee luettua kovin perusteellisesti. Tv-uutisia en muista katsoneeni vuosiin muualla kuin vanhempieni luona kyläillessä. Suoraan sanottuna valtaosa aiheista, joita tv-uutisissa ja sanomalehtien uutissivuilla käsitellään, ei erityisemmin kiinnosta minua (tiedetään, eihän tällaista saisi sanoa!). Tästä äitikultani on päätellyt, että minulla on nykyisin kovin kapeat mielenkiinnon kohteet - kun taas itse ajattelen nimenomaan päinvastoin! Luen jatkuvasti tietokirjoja ja nettiartikkeleita milloin mistäkin aihepiireistä, ja minusta on ihanaa keskustella ihmisten kanssa melkein mistä tahansa varsinkin vähän syvemmällä tasolla (julkkisjuoruista tai jääkiekosta tosin en jaksa innostua). Jäänköhän kuitenkin jostakin oleellisesta paitsi, jos en vaivaudu päivittäin seuraamaan sitä, miten poliitikot toistelevat samoja fraaseja yhä uudelleen ja uudelleen, tai miten rikoksia ja onnettomuuksia vatvotaan ja spekuloidaan tietämättä niiden taustoista tarpeeksi? Mitä menetän siinä, jos en seuraa maailmalla käytävien sotien yksityiskohtia? Onko ajankohtaisten yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen sen paljon ihaillun ja itsekin vaalimani yleissivistyksen kannalta aina arvokkaampaa kuin vaikkapa historiaan tai uskoihin perehtyminen tai vieraiden kielten opiskelu?

Suhtautuminen perinteisiin uutismedioihin taitaa olla paljolti sukupolvikysymys. Käsi ylös, kuinka moni nuori aikuinen nykyään lukee päivittäin sanomalehden tai katsoo tv-uutiset? Te, jotka ette tee niin, koetteko olevan täydellisen pihalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu? Epäilen. Me kaikki varmasti tiedämme, että ne ajankohtaiset asiat ja niihin liittyvä keskustelu hyökkävät aika helposti kenen tahansa tajuntaan sosiaalisessa mediassa. Minuakin on joskus suorastaan naurattanut se, että vaikka en moneen päivään oma-aloitteisesti seuraisi uutisia, tiedän silti aika hyvin ainakin aiheen tasolla, mikä ihmisiä tänään puhuttaa. Usein jo Facebookin avaaminen ja ihmisten juttujen kuunteleminen (tai vahingossa kuuleminen) missä tahansa riittää. Toki se, joka haluaa tietää asiasta perusteellisemmin, joutunee myös lukemaan tai katsomaan uutisia, mutta päällimmäisin fiilikseni on usein se, että jos jotain ilmiötä todella haluaa ymmärtää kunnolla, ei varsinkaan tv-uutisten rituaalinomaisesta toljottamisesta taida olla kauheasti hyötyä. 

Elämme väistämättä aikamoisen informaatiotulvan keskellä, ja jokaisen on pakko tehdä valintoja sen suhteen, mitä medioita ja keskustelunaiheita seuraa - kenenkään aika ja energia eivät millään riitä kaikkeen. Valintoja on monenlaisia, kuten on myös valintaperusteita. Yksi tärkeä peruste on varmasti ihan rehellinen kiinnostus tiettyä aihetta kohtaan. Toinen vahva peruste (tietoinen tai vähemmän tietoinen) voi kuitenkin olla myös velvollisuuden tunne: esimerkiksi sanomalehdet ovat edelleen siinä määrin arvostettu media, että varsinkin moni vanhemman ikäpolven edustaja pitää niiden lukemista sivistyneisyyden merkkinä - ja niitä on parempi lukea, ellei halua vaikuttaa tyhmältä ja välinpitämättömältä. Totta kai valtamedioiden seuraamisessa on etunsa. Niitä seuraamalla pysyy hyvin kärryillä päivän polttavista puheenaiheista ja saa käyttökelpoista materiaalia small talkiin melkein kenen kanssa tahansa (kunhan muistaa olla ottamatta varsinaisesti kantaa politiikkaan tai uskontoon, kuten allekirjoittanutta usein ohjeistettiin teini-iässä, jolloin oli kovasti tarvetta päästä laukomaan vahvoja mielipiteitä ja ehkä vähän ärsyttämäänkin konservatiivisempia). Mutta onko yleissivistys todella vain sitä, että seuraamme aktiivisesti keskustelua aiheista, jotka joku muu päättää puolestamme? Eikö se voisi olla myös sitä, että jokainen perehtyy oma-aloitteisesti, ei velvollisuudentunteesta tai tavan vuoksi, itseään kiinnostaviin ja hyödylliseksi kokemiinsa aiheisiin? Minusta on oikeastaan jopa paljon mielenkiintoisempaa keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää paljon jostakin itselleni vieraasta aihepiiristä, kuin hymistellä latteita ja itsestäänselviä kommentteja uutisotsikoista. 

Erityisherkkien ihmisten kanssa keskustellessa on tullut usein vastaan, että moni herkäksi itsensä kokeva ei syystä tai toisesta seuraa uutisia kovinkaan aktiivisesti: joitakin kuormittaa joka puolelta tulviva informaatio ylipäätään, joitakin taas ahdistaa se, että uutiset koskevat pääasiassa ikäviä asioita, kuten sotia, onnettomuuksia ja rikoksia. Vaikka itse en herkkyydestä huolimatta kovin äkkiä menetä mielenrauhaani tai yöuniani maailmasa tapahtuvien hirveyksien takia, ymmärrän hyvin, että niihin liittyvien yksityiskohtien lukeminen tai televisiossa näkeminen voi olla herkimmille todella ahdistavaa. Itsekin huomaan kuitenkin suhtautuvani uutisten välttelyyn hieman ristiriitaisesti, sillä niin paljon kuin olenkin tässä peräänkuuluttanut valinnanvapautta, pidän hieman surullisena sitä, että jotkut haluavat tietoisesti sulkea silmänsä ikäviltä asioilta, joita maailmassa ja jopa omassa lähiympäristössämme tapahtuu. Lopulta on kuitenkin niin, että jos kukaan ei koskaan vihastuisi ja ahdistuisi siitä, miten asiat maailmassa ovat, ne eivät mitä luultavimmin koskaan muuttuisi ainakaan parempaan suuntaan. Toisaalta maailmanparantamiseen voi osallistua vallan hyvin myös henkilökohtaisemmalla tasolla: esimerkiksi auttamalla omia läheisiä ja tekemällä omien voimavarojensa puitteissa työtä (tai vapaaehtoistyötä), joka jollain tavalla edistää ihmisten, eläinten tai luonnon hyvinvointia tai muuta arvoa, jota pitää tärkeänä. Ei jokaisen tarvitse (eikä jokainen voikaan olla) suuren yhteiskunnallisen muutoksen äänitorvi. Ja omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on ihan perusedellytys sille, että ylipäätään jaksaa jakaa osaamistaan ja välittämistään myös muille. 


Minulla ei ole mitään perinteisiä medioita, ”perinteistä yleissivistystä” tai varsinkaan yhteiskunnallista aktiivisuutta vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yleissivistykseen, viisauteen,  keskustelutaitoon, monipuolisuuteen tai muuhun vastaavaan ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa tietä. En kuitenkaan pidä ainakaan omassa elämässäni kovin järkevänä sitä, että käyttäisin jokaisesta päivästäni jopa useamman tunnin pelkkien perinteisten medioiden seuraamiseen (kuten vaikkapa alussa mainittu äitini käyttää), kun voin käyttää saman ajan siihen, että opin uutta jostakin aiheesta, johon suhtaudun suorastaan intohimoisesti, tai teen jotain, joka edistää joko omaa tai muiden hyvinvointia. Miksi pahoittaisin mieleni seuraamalla asioita, joille en voi tehdä mitään, kun voin keskittyä siihen, mihin voin omalta osaltani vaikuttaa? (Ja niin, kyllähän niitä uutisiakin tulee netistä lueskeltua, utelias kun olen.)

Kuinka aktiivisesti te seuraatte uutisia? Kuinka paljon päivästänne kuluu aikaa (uutis)medioiden parissa? Sana on vapaa, olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :) 

P.S. Ei kuvia tänään, koska informaatioähkyn lisäksi myös ajoittainen kuvaähky iski!

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Ihana ja kamala uni

Monet sanovat rakastavansa nukkumista ja oikein odottavansa lepoa ja nukahtamista pitkän päivän jälkeen. Jokainen meistä tarvitsee unta, ja varmasti väsyneenä jokainen sitä myös kaipaa, mutta toisaalta uni - tai pikemminkin sen puute, yöllinen heräily tai tunne unen virkistämättömyydestä - aiheuttaa ajoittain ongelmia ainakin kolmasosalle suomalaisista. Kun unen kanssa on ongelmia, tulee helposti tunne, että mikään muukaan ei suju: univajeessa iskee väsähtäneen ja vetämättömän olon lisäksi helposti esimerkiksi kärsimättömyys, kiukku, itku, alakulo, vitutus ja nälkä (sekä makeanhimo). Töihin, opiskeluun tai mihin tahansa tarkkaavaisuutta ja pitkäjänteisyyttä vaativaan puuhaan keskittyminen tuntuu vaikealta. Stressitasotkin kasvavat kohisten. Uniongelmat johtavat helposti ikävään kierteeseen, jossa ahdistava ajatus taas yhdestä unettomasta yöstä vaikeuttaa unen päästä kiinni saamista tai unessa pysymistä entisestään. Kenellekään ei liene epäselvää, että unettomuus vaikuttaa varsin kielteisesti elämänlaatuun - niin lyhyellä kuin varsinkin pitkällä aikavälillä. 

Minulla on jonkinmoinen viha-rakkaussuhde nukkumiseen. Silloin, kun se onnistuu ongelmitta, se tuntuu tietysti ihanalta, rentouttavalta ja virkistävältä, ja olo hyvin nukutun yön jälkeen voi olla suorastaan uudestisyntynyt. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole läheskään joka aamu. Olen ollut huono nukkumaan niin kauan kuin muistan - tai itse asiassa pidempäänkin, aina, sillä vanhempieni kertoman mukaan minua oli jo pikkulapsena vaikea saada nukkumaan. Olen pienen elämäni aikana kärsinyt melkein kaikista tyypillisimmistä uniongelmista: nukahtamisvaikeuksista, yöllisistä heräilyistä, painajaisista, levottomasta, virkistämättömän tuntuisesta unesta, unissakävelystä (ja ties mistä muustakin touhuamisesta, vielä aikuisiälläkin olen välillä huomannut aamulla, että olen unissani siirtänyt vaikkapa jotakin yöpöydällä olevaa tavaraa)... Liian aikaisilta aamuheräämisiltä olen sentään tähän asti välttynyt, mutta muuten on tullut käytyä läpi aika laaja katsaus erilaisia univaikeuksia. 



Muutama vuosi sitten oli pitkä hyvä kausi, jolloin nukuin pääosin hyvin. Parin viime vuoden aikana unettomuus ja levottomuus ovat kuitenkin palaneet, ja kärsin nukahtamisvaikeuksista melkein viikottain. Olen syyttänyt niin stressiä kuin kofeiiniakin, ja jälkimmäisellä varmaan onkin vaikutusta, sillä olen opetellut juomaan kahvia kuluneen puolen vuoden aikana, mutta kielteistä stressiä en usko kokeneeni sen enempää kuin viime vuosina muutenkaan. Tai siis totta kai sitä aika ajoin on, mutta ei niin paljon tai usein, että varsinaisesti kokisin sitä ongelmaksi. Jos alakuloinen fiilis iskee, nukkuminen onnistuu yleensä jopa tavallista paremmin. Itse asiassa minun ongelmani on kuitenkin se, että hyvällä mielellä ollessani ja innostuessani käyn helposti niin ylikierroksilla, että nukkumaan rauhoittuminen on todella vaikeaa. Tiedättekö sen tunteen, kun päässä pyörii niin paljon ideoita, ajatuksia ja suunnitelmia, ettei kerta kaikkiaan millään malttaisi nukkua? Tiedän, etten ole suinkaan ainoa, jolle parhaat ideat ja oivallukset pulpahtavat päähän nimenomaan silloin, kun on juuri menossa nukkumaan tai jo odottaa unta sängyssä - ja silloin ei tunnu auttavan muu kuin se, että nousee ja kirjoittaa ideat ylös ennen kuin ne katoavat kokonaan. Välillä jopa tuntuu, että mitä onnellisempi ja innostuneempi elämästäni olen, sitä huonommin nukun, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Minussa on hieman ikiliikkujan vikaa: en osaa istua kovin montaa minuuttia paikallani vaihtamatta asentoa, tekemättä jotain käsilläni (jos edessä on paperia ja kynä, piirusteleminen on melkein refleksi), heiluttelematta jalkoja tai venyttelemättä. Kotona istun harvoin yli puolta tuntia paikallani, olen melkein koko ajan vähän liikekannalla, telkkaria katsoessanikin yleensä joko venyttelen, piirrän tai neulon samalla. Sama taitaa päteä mieleni liikkeisiin: työskentelytapani melkein minkä tahansa suhteen on sellainen, että teen yhtä asia ehkä maksimissaan tunnin kerrallaan, vaihdan sitten johonkin muuhun, pidän taukoa, palaan takaisin ensimmäiseen hommaan... ei puhettakaan, että istuisin kirjastossa lukemassa yhtä ja samaa tenttikirjaa monta tuntia putkeen. Mielenkiintoiset keskustelut ja itseä kiinnostavasta aiheesta kirjoittaminen ovat melkein ainoita juttuja, jotka pitävät minut tiukasti otteessaan parhaimmillaan tuntien ajan. Uskon, että kaikella tällä levottomuudella ja touhuamisella on jokin yhteys unettomuuteen - ja laajemminkin siihen, että olen huono "vain olemaan", rentoutumaan tekemättä mitään erityistä. 



Olen yrittänyt parantaa untani kaikilla niillä tavallisilla keinoilla: lukemalla ei-liian-aktivoivaa kirjaa ennen nukkumaanmenoa, venyttelemällä, meditoimalla, juomalla kofeiinitonta teetä tai yrttihauduketta ja syömällä kevyen iltapalan juuri ennen nukkumaanmenoa (minun on turha yrittääkään saada unta yhtään nälkäisenä), välttämättä rankkaa liikuntaa ja kofeiinia illalla ja myöhään iltapäivällä, tuulettamalla, mitä näitä nyt on. Unilääkkeisiin tosin en ole koskenut enkä aiokaan. Usein sanotaan, että kun arki on tasapainossa ja ihminen saa sopivasti ravitsevaa ruokaa ja liikuntaa, niin nukkuminenkin sujuu. No, ei muuten välttämättä suju. Joskus uni ei vain tule, ja liika yrittäminen ja tulevan yön valmisteluihin keskittyminen voi joskus olla vain haitaksi. Uni ei kerta kaikkiaan ole täysin omassa hallinnassamme.

Luin joskus jostakin mindfulnessia käsittelevästä kirjasta, että yksi hyvä keino unettomuuden käsittelyyn ja siitä "parantumiseen" voisikin olla liian tiukkojen kontrollointiyritysten sijasta tilanteen hyväksyminen: jos uni ei juuri nyt tule, niin ei sitten tule, voin aina nousta sängystä ja tehdä jotain muuta. Totta kai myös perinteiset unihygieniavinkit, kuten rentoutuminen, piristeiden välttely ja miellyttävän nukkumisympäristön luominen ovat toimivia, mutta jos niiden toteuttamisesta ottaa liikaa paineita, niin ne saattavat kääntyä itseään vastaan. Esimerkiksi meditointi voi olla todella vaikeaa, jos siihen ryhtyy sillä mentaliteetilla, että nyt olis vähän pakko pystyä rauhoittumaan. Jokainen unettomuudesta kärsinyt tietää, miten valveilla sängyssä pyöriminen vain pahentaa tilannetta, mutta myönnän itsekin, että sitä tulee helposti tehtyä, kun ei muka vain jaksa nousta. Viime aikoina olen yrittänyt tsempata tässä ja nousta sängystä, jos uni ei yli puolen tunninkaan odottelun jälkeen ota tullakseen. Luen kirjoja, ehkä kirjoitan (käsin, sillä tietokoneen valon tuijottaminen tunnetusti vaikeuttaa nukahtamista) tai piirrän, juon jotain lämmintä, syön pientä yöpalaa, venyttelen. Usein uni tulee pienen puuhastelun jälkeen itse asiassa melko pian. Kun sen vaan muistaisi silloin, kun tietää, että aamulla on aikainen herätys, ja olisi vähän pakko saada nukuttua...

Olisiko teillä ehdottaa lisää hyväksi havaittuja keinoja paremman unen saavuttamiseen? 

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Fiktion voimasta

Tämän jutun luettuani minuun iski taas pienoinen huonon omantunnon puuska siitä, miten laiskasti nykyään luen fiktiota - ainakin verrattuna lukutahtiini vaikkapa yläaste- tai lukioaikoina. Eikä lukemisen vähentymistä voi selittää ainakaan ajan puutteella, sillä esimerkiksi lukioaikoina kouluhommiin kului helposti 10 tuntiakin päivässä läksyt mukaan lukien... Olen kuitenkin edelleen vannoutunut tarinaihminen ja vahvasti sitä mieltä, että fiktion kautta voi oppia elämästä asioita, joita on todella vaikea saavuttaa pelkästään opiskelemalla ja tietokirjoja pänttäämällä.

"Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas."

Ajattelen, että usein parhaat oivallukset elämästä ja itsestä syntyvät taiteen ja symboliikan kautta, eivät rationaalisen ajattelun avulla. Tarinat paitsi tarjoavat mahdollisuuden sukeltaa toisen ihmisen pään sisään, myös antavat meille luvan käsitellä erilaisten henkilöhahmojen kautta oman persoonallisuutemme eri puolia - niitäkin, joita emme haluaisi myöntää olevan olemassakaan. Usein ajatellaan, että sadut auttavat pieniä lapsia tunteiden ymmärtämisessä ja käsittelemässä sekä moraalisten teemojen pohdiskelussa, mutta sama pätee mielestäni myös meihin enemmän tai vähemmän aikuisiin. Kukapa ei olisi kokenut sitä, miten tärkeä tuki ja lohtu jokin itselle rakas tarina voi vaikeassa elämäntilanteessa olla? Tarinat tarjoavat joskus yllättäviäkin samastumiskohteita, samaan aikaan ravistelevat meitä ja luovat turvallisuudentunnetta. Itse esimerkiksi olen huomannut, että yksikään mindfulness-harjoitus tai muu vastaava ei rauhoita myllertävää mieltä yhtä tehokkaasti kuin rakkaan lempikirjan lukeminen suunnilleen sadatta kertaa. Joskus sitä vaan unohtaa sellaisia elämän perusasioita, kuin että Harry Potterin seikkailuihin uppoutuminen taas kerran auttaa aika moneen murheeseen.

"Maailmankirjallisuus osoittaa, että kaikkien aikojen kaikki ihmiset ovat erittäin kummallisia. Jokainen on hullu omalla tavallaan. Sillä tavalla ihmiset ovat ihanan samanlaisia ja –arvoisia otuksia."

Väitän, että jokainen meistä on kasvanut tarinoiden keskellä. Jokaisen kasvutarinassa on varmasti roolinsa myös niillä tarinoilla, jotka ovat kolahtaneet meihin juuri oikealla hetkellä, juuri oikeassa iässä ja elämäntilanteessa. Niistä olemme peilanneet itseämme, ja parhaimmillamme myös oppineet jotain siitä, millaisia (myös mielensisäisiä) ratkaisuja kuhunkin tilanteeseen voi löytää. Itse en osaa kuvitellakaan, millainen oma lapsuuteni ja nuoruuteni (joka toki jatkuu yhä, eihän tässä vielä ihan aikuisia olla) olisi ollut ilman kirjoja ja elokuvia. Erityisesti Potterit olivat todella tärkeä osa elämääni vuosikausien ajan, ja olen todella kiitollinen siitä, että olin juuri sopivan ikäinen silloin, kun Potter-ilmiö oli parhaimmillaan. Vaikka olen niiden jälkeen lukenut lukuisia loistavia kirjoja, millään muulla ei kerta kaikkiaan ole samanlaista tunnearvoa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään. Parhaat tarinat jämähtävät osaksi omaa itseä.


Mitkä tarinat ovat teille tärkeimpiä? 

(lainaukset linkittämästäni jutusta)

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Tanssiminen kannattaa aina

Eilen balettitunnilla koin taas erittäin vahvasti sen, mikä minua liikunnassa kaikkein eniten motivoi: uusien taitojen oppiminen. Aivan eri tavalla kuin se, että jaksaa vähitellen juosta nopeammin tai kauemmin tai että jaksaa nostaa salilla isompia painoja. Toki niistäkin jonkinlaista tyydytystä saa, ja yleistä liikunnan tuottamaa hyvää fiilistä nyt ainakin, mutta omalla kohdallani paras motivaattori niin liikunnan kuin monen muunkin asian suhteen on selvästi uusien taitojen oppiminen ja tietysti myös jo olemassa olevien taitojen hiominen. Rakastan sitä tunnetta, kun keskittyy oppimiseen niin intensiivisesti, että kuntokin kohenee siinä sivussa melkein huomaamatta, eikä väsymys ala painaa yhtään niin helposti kuin juostessa. Ja voi sitä riemua, kun pitkän ja välillä vähän turhauttavankin harjoittelun jälkeen huomaa pystyvänsä johonkin, mikä aiemmin tuntui mahdottomalta!



Liikunnallisia taitoja voi tietysti kehittää hyvin monissa eri lajeissa, mutta omaksi suosikkitaitolajikseni on jo vuosia sitten valikoitunut tanssi. Sitä ennen tosin ratsastin vuosikausia, ja siihenkin olin ihan hulluna - ja siinäkin liikunta oli tavallaan sivutuote, pointti oli se, että hevosten kanssa touhuaminen ja metsässä tai meren rannalla viilettäminen oli ihan järjettömän hauskaa (ja varsinkin maastossa ratsastamista on ajoittain hirveä ikävä, haluaisin kovasti palata lajin pariin vielä joskus). Tanssiharrastuksesta innostuin lukioaikoina, kun muistaakseni äitini ehdotuksesta menin kokeilemaan itämaista tanssia. Siihen aikaan en todellakaan ollut kovin liikunnallinen, mutta itämainen tanssi osoittautui siihen hetkeen varsin hyvin sopivaksi lajiksi, ja harrastinkin sitä lukion loppuun asti, kunnes muutin Helsinkiin - ja siellä tulikin sitten yliopistoliikunnan mahdollisuuksien innostamana kokeiltua vähän vaikka mitä! En ole koskaan suhtautunut mihinkään liikuntamuotoon erityisen tavoitteellisesti: en missään nimessä halua kilpailla, en välttämättä edes esiintyä, en halua harrastusta, josta ottaa paineita. Tanssiminen on aina ollut minulle paitsi uuden oppimisen iloa, myös hauskanpitoa - ja tietysti myös ihanan monipuolista liikuntaa, jossa koko kroppa pääsee tehokkaasti käyttöön. Helsingissä kävin ahkerasti afrotanssin tunneilla, ja se oli kokonaisvaltaisuudessaan ihan mieletöntä: ja tuntuipa hassulta, että joskus tanssitunnin jälkeen jopa käsivarret olivat ihan jumissa :D

Kohta kolme vuotta sitten Tampereelle muutettuani uskaltauduin vihdoin kokeilemaan aikuisbalettia, joka oli herättänyt pienen kiinnostuksen kipinän jo aikaisemmin, kun eräs ystäväni oli ylistänyt lajia suorastaan hurahtaneena. Baletti tuntui heti ensimmäisestä tunnista lähtien täysin omalta jutulta, juuri minun kropalleni ja mielelleni sopivalta lajilta. Olen aina ollut notkeaa ja venyväistä sorttia, joten alku ei tuntunut liian vaikealta vaan ainoastaan sopivan haastavalta - ja ryhdin ja tasapainon (joka on ollut ja on yhä heikko kohtani) nopea kehittyminen oli aika innostavaa seurattavaa! Lisäksi baletista löytyi vihdoin tanssilaji, jossa myös musiikki on sellaista, mitä muutenkin saattaisin kuunnella :D Tanssin ilon kannalta on totta kai tärkeää edes jollain tasolla pitää lajille ominaisesta musiikista, ja itse en valitettavasti voi sietää mitään hiphoppiin tai elektroniseen musiikkiin viittaavaa, mikä sulkee joitakin tanssilajeja heti pois meikäläisen valikoimista. Baletti ei ehkä ole kaikkien laji, tiedän muutamia, jotka paljon mieluummin irrottelevat letkeämpien lajien merkeissä, mutta koska itse olen pohjimmiltani vähän takakireä tyyppi, baletin jämptiys ja samojen tekniikkajuttujen hiominen uudelleen ja uudelleen sopii luonteelleni varsin hyvin :) Tosin edellyttäen tietysti, että kukaan ei ota hommaa liian tosissaan - jämptiydestä huolimatta meillä on yleensä aika nauravainen ja, niin, letkeä meininki tanssitunneilla.



En muista koskaan katuneeni yhtäkään vapaaehtoisesti tekemääni liikuntasuoritusta, ainahan niistä seuraa hyvä tai vähintään neutraali fiilis, vielä en muista, että olisin saanut itseni pahalle tuulelle liikkumalla. Kuitenkin tanssin parhaimmillaan tarjoama euforia on ihan toista verrattuna mihinkään muuhun lajiin, mitä olen kokeillut, ja todennäköisesti tulenkin jatkamaan tanssiharrastusta muodossa tai toisessa vielä pitkään. Baletin lisäksi kiinnostelisi kokeilla taas pitkästä aikaa jotain muutakin lajia. Ainakin paluu itämaisen tanssin tai afron pariin houkuttelisi kovasti, ja toisaalta flamencoa olisi ihan mahtavaa päästä kokeilemaan... Liikaa kiinnostavia lajeja, surullista että aika ei millään riitä kaikkeen!

Mistä lajista te saatte parhaat kiksit? Löytyykö lukijoiden joukosta tanssijoita? :)

Miltä masennus näyttää

Luinpa mielenkiintoisesta brittiläisestä kampanjasta, jonka ideana on "nostaa esiin masennuksen kasvot tavallisten ihmisten kautta" ja ravistella masennukseen liittyviä stereotypioita - ja niitähän riittää. Olen itsekin törmännyt toisinaan siihen, että ihmiset kuvittelevat mielenterveysongelmien näkyvän aina jollain tavoin päälle päin, että esimerkiksi masentuneilla olisi aina riutuva, hymytön ilme, tai että mielenterveyspotilaat olisivat aina niitä onnettomia, jotka eivät jaksa edes huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan tai edes nousta sängyn pohjalta. Toki heitäkin on, mutta helposti unohtuu, että kaikeksi onneksi valtaosa mielenterveysongelmista ei ole niitä kaikkein vakavimpia, ja että on myös suuri joukko ihmisiä, joilla on sekä jokin mielenterveysdiagnoosi että päällisin puolin aivan tavallinen elämä, työ tai opiskelupaikka, perhe, ystäviä, harrastuksia, normaalia arkea. Todennäköisesti meistä jokainen tuntee jonkun, joka painiskelee jonkin mielenterveyspulman kanssa. Moni meistä tulee kohtaamaan niitä myös omassa elämässämme jossain vaiheessa.

Googlasin huvikseni, miltä masennus muka näyttää. Tiivistetysti suunnilleen tältä, ja tämäntyyppisiä kuvia tuli ihan yhtä lailla vastaan mitä tahansa mielenterveyshäiriötä googlatessa:


Totta kai masentuneesta voi tuntua tuollaiselta, usein tuntuukin, mutta mitä tässä yritän sanoa, taitaa olla se, että todellisuudessa masennus tai muut mielenterveysongelmat eivät suinkaan näy naamasta tai muusta habituksesta. Tiedän paljon tapauksia, joissa ulkopuoliset eivät ikinä arvaisi, että jollakin on mielenterveysongelmia - joskus niistä kärsivä saattaa jopa vaikuttaa päälle päin oikein mainiosti menestyvältä ja hyvinvoivalta. Asiat eivät onneksi ole niin yksinkertaisia, että mielenterveyden ongelma määrittäisi ihmisen koko persoonallisuutta ja olemassaoloa. Siksi on äärimmäisen surullista, jos ihmiset nähdään vain heidän ongelmiensa tai sairauksiensa kautta - tai vaihtoehtoisesti kuvitellaan, että kaikki on hyvin, koska kaikki ensisilmäyksellä näyttää olevan hyvin. Siksi määritelmiä ja diagnooseja tärkeämpää on kuunnella ihmistä, yrittää ymmärtää ja auttaa häntä yksilönä. 

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Irti kosmetiikkakoukusta

Jostain kumman syystä on käynyt niin, että melkein kaikki meikki- ja ihonhoitotuotteeni ovat sattuneet loppumaan tässä muutaman viikon sisään. Joutuessani ostamaan uudet versiot mm. kosteusvoiteesta, kasvojenpuhdistusaineesta, shampoosta, ripsiväristä, meikkivoiteesta ja puuterista olen taas kerran järkyttynyt siitä, miten hirveästi tuollaiseen saa kulumaan rahaa - siitäkin huolimatta, että ostan enimmäkseen melko edullisia tuotteita, enkä ihan äkkiä suostuisi maksamaan monta kymppiä jostain naamamömmöstä, tuoksui se sitten kuinka huumaavalta tahansa. Päivittäin käytetyt tuotteet nyt vaan valitettavasti kuluvat nopeasti (varsinkin ne kosteusvoiteet, joita on kuiva- ja herkkäihoisen aika lailla pakko käyttää), vaikka minulla sentään mitä luultavimmin on moneen muuhun naiseen verrattuna aika pieni valikoima aktiivisessa käytössä olevaa kosmetiikkaa. 

Meikkaustaitoni ovat suoraan sanoen melko alkeelliset: arkimeikkini koostuu meikkivoiteesta, poskipunasta, puuterista ja ripsiväristä, ja joskus oikein innokkaalle tuulelle sattuessani saatan käyttää lisäksi kirkkaanpunaista huulipunaa. Kuitenkin jo tämä tuntuu usein vähän liialliselta, ja monesti on tullut mietittyä, onko vaikkapa meikkivoiteen läträämisessä ja melkein pakkomielteisessä kiiltävän naaman puuteroimisessa päivän mittaan mitään järkeä. Kiinnittääkö kukaan (paitsi minä itse) loppujen lopuksi mitään huomiota siihen, olenko muistanut puuteroida naamani vai en? Mitä luultavimmin ei, ja jos se jotakin häiritsee, niin hänellä taitaa olla hiukan tylsä elämä, mistä olen kovin pahoillani. Moni sanoo meikkaavansa itsevarmuuden tähden, ja varmaan jotain sen suuntaista on omassa päässänikin liikkunut: kyllähän se pientä itsetuntobuustia tuo, kun saa huijattua ihon pienet virheet piiloon ja ripsiin ylimääräistä pituutta ja väriä. Minusta tuntuu kuitenkin aika surulliselta, jos ihmisen itsevarmuus on meikistä kiinni - jos ihminen on todella sinut itsensä kanssa, eikö hänen pitäisi uskaltautua hyvillä mielin ihmisten ilmoille myös kasvot paljaina? Ei meikkaamisessa mitään pahaa ole, eihän se ole tavallaan sen kummempi juttu kuin kivojen, omasta mielestä tyylikkäiden vaatteiden käyttäminen tai hiustyylin valinta, mutta itse ainakin toivoisin, että se ei olisi välttämätön joka-aamuinen rutiini vaan valinta, jonka voi hyvillä mielin myös jättää joskus tekemättä. On ikävää huomata olevansa koukussa meikkaamiseen ja kärsiä helposti vähän epävarmoista fiiliksistä meikittöminä päivinä.

Viime kesän helleviikkoina ehdin jo tottua lähes meikittömään elämään, ja syksylläkin se vielä luonnistui melko mukavasti, kun kesällä saatua rusketusta oli jäljellä tavallista pitempään, mutta talven aikana olen taas jämähtänyt vanhoihin meikkausrutiineihin. Silloin tällöin olen kyllä pitänyt meikittömiä päiviä, mutta nekin ovat olleet lähinnä sellaisia vapaapäiviä, jolloin olen käynyt ehkä kaupassa, salilla tai yksin kahvilla, eli en ole pahemmin viettänyt aikaa ihmisten kanssa. Surullista myöntää, mutta yliopistolle tai mihin tahansa tapaamiseen meneminen täysin meikittömänä aiheuttaa epämukavia tuntemuksia taas - vaikka meikkaan yleensä niin vähän, ettei moni edes välttämättä huomaa, että ylipäätään olen meikannut. Ja ne kosmetiikkaan uppoavat rahat käyttäisin kyllä mieluummin johonkin ihan muuhun, sillä en todellakaan ole niitä naisia, joiden mielestä vaikkapa kasvonaamioiden kanssa läträäminen on parasta itsensä hemmottelua (ei millään pahalla, ei vaan ole tippaakaan minun juttuni). Haluaisin osata suhtautua meikkaamiseen mutkattomasti: meikata joskus jos siltä tuntuu ja jättää meikkaamatta silloin, kun ei oikeasti huvita. Minusta kaavoihin kangistuminen ja minkä tahansa tekeminen (syömistä, nukkumista ja muuta pakollista) vain siksi, että ei osaa olla tekemättä sitä, on jotenkin epämukavaa. Ihan sama pätee vaikkapa herkutteluun: minusta on surullista, jos joku ahmii suklaata pakonomaisesti tai pelkä tavan vuoksi, mutta tietoinen suklaasta nauttiminen hyvällä omallatunnolla puolestaan on ihan mahtava juttu. Mitenköhän saman asenteen saisi myös meikkaamiseen? 

Minusta on oikeastaan aika kamalaa, miten moni puhuu siitä, että meikkaa itsestään "ihmisen näköisen" jonnekin lähtiessään. Toki sanontaan sisältynee yleensä myös huumoria, mutta eiköhän siihen liity myös meihin iskostuneita paineita siitä, miltä ihmisen muka kuuluu näyttää. Ja nimenomaan naispuolisen ihmisolennon, miehethän näyttävät ilmeisesti ihmisiltä ilman sen kummempaa ehostusta :) 

Miten te suhtaudutte meikkaamiseen? 

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Turku-terkut ja ajatuksia kotimaanmatkailusta

Tein tänään itseni hyvässä seurassa (lähes) spontaanin päiväreissun keväiseen Turkuun. Kannatti, oli nimittäin yksi kivoimmista päivistä moneen viikkoon! Helsingissähän käyn kavereita treffaamassa melko usein, ja kotona Oulussa tulee totta kai lomilla vietettyä aikaa, mutta muuten olen hieman harmissani siitä, miten vähän täällä kotimaan rajojen sisäpuolella tulee matkusteltua. Oulusta on hirveän pitkä matka melkein joka paikkaan, mutta täällä etelämpänä välimatkatkin ovat niin lyhyitä, että tekosyyt yhdessä paikassa nyhjäämiselle käyvät helposti vähiin (okei, rahakysymys on totta kai aina relevantti, mutta toisaalta lyhyitä matkoja pääsee parhaimmillaan reissaamaan melko halvalla, varsinkin kun vielä saa nauttia jonkun aikaa opiskelija-alennuksista). Kuitenkin kotimaanmatkailuni on viime vuosinakin rajoittunut pääkaupungin lisäksi oikeastaan vain kesäloma-aikoihin, jolloin sitä onneksi onkin tullut harrastettua melko paljon.



Vielä muutamia vuosia sitten suhtauduin melko nihkeästi kotimaanreissailuun - varsinkin silloin, jos se tarkoitti pienemmillä paikkakunnilla vierailua ja "pahimmillaan" omalla autolla paikasta toiseen siirtymistä. Lapsena ja teininä ollessani teimme perheeni kanssa joka kesä vähintään parin viikon kotimaanmatkan, usein tosin aika samoihin paikkoihin, ja vaikka pienenä se oli yksi koko vuoden kohokohdista, teininä se alkoi vähän nyppiä, kun maalaiskylien kotiseutumuseot ja muut sen ikäisen mielestä vähän kyseenalaiset huvitukset eivät enää kiinnostaneet. Viime vuosina olen kuitenkin innostunut kotimaanmatkailusta uudelleen ja alkanut suorastaan ihmetellä sitä, miten aliarvostettua se usein on verrattuna ulkomailla käymiseen. Totta kai itsekin lähden erittäin mielelläni myös ulkomaille, mutta toisaalta Suomestakin löytyy itse asiassa yllättävän paljon mielenkiintoisia paikkoja - ja kyllä, kulttuurieroja myös! Sitä ei ehkä aina tule ajatelleeksi, mutta kyllä sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päätyy esimerkiksi (kurjaa) pussiteetä juomaan savolaisen pikkukylän huoltoasemalle tai käyskentelemään huivista kääritty turbaani päässä toisen pikkukylän "keskustaan" ja saa muutamankin oudoksuvan katseen osakseen. Ihmiset ovat tavallaan kaikkialla samanlaisia mutta kuitenkin erilaisia, ja se on äärettömän mielenkiintoista. Rakastan myös erilaisten murteiden ja puhetapojen kuuntelemista.



Niin siitä Turusta. Pitkään se oli minulle todella vieras paikka, lapsena olen tainnut käydä siellä vain kerran, mutta viime vuosina kesäreissut ovat sattuneista syistä suuntautuneet muutamia kertoja myös länsirannikolle ja Varsinais-Suomeen - ja niin on päässyt käymään, että olen tykästynyt myös Turkuun kovasti. Siellä on jollain selittämättömällä tavalla erilainen tunnelma kuin muissa suomalaiskaupungeissa, ja jostain kumman syystä aina siellä käydessä tulee vähän sellainen fiilis, kuin olisikin ulkomailla (hyvällä tavalla siis!). Turusta löytyy kaupungin kokoon nähden käsittämättömän monta kivaa kahvilaa ja ravintolaa sekä mielenkiintoisia nähtävyyksiä (pari kesää sitten olin ihan lapsellisen innoissani, kun kävimme isäni kanssa Turun linnassa), ja ennen kaikkea kaupunki on ihan älyttömän kaunis - ainakin kesällä ja keväällä, täytyy nimittäin myöntää, että en ole koskaan käynyt kaupungissa loskakelillä :D Varsinkin tuolla joenrannassa tulee helposti suorastaan Pariisi-viboja...


Mitkä ovat teidän suosikkikohteitanne Suomessa? Missä haluaisitte käydä?

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Keväthurmiossa

Palataanpa tällä kertaa kaikkia aina niin kovasti kiinnostavaan puheenaiheeseen eli tietysti säähän. Nyt voi varmaan vihdoin ja viimein hyvällä syyllä sanoa, että kevät on täällä, eikä mielestäni yhtään liian aikaisin! En ole mikään talvi-ihminen, ja kylmä, pimeä ja harmaa vuodenaika tuntuu joka ikinen vuosi aivan liian pitkältä - ja kevään tulo joka vuosi yhtä yllättävältä ja ihastuttavalta. Pidän hirmuisesti siitä, miten Suomen ilmastossa vuodenajan ja säätyypin vaihtuminen on joka ikinen kerta Suuri Tapaus, joka herättää melkein kaikissa suuria tunteita puoleen tai toiseen. Epäilen vahvasti, että tällaisesta jäädään paitsi maissa, joissa on tasaisempi ilmasto. 

Vaikka pidän vuodenajoista, olen aina ollut selkeästi kesäihminen. Vilukissana rakastan niitä muutamia viikkoja (jotka tosin joskus epäreilusti jäävät tulematta...) vuodessa, jolloin kerrankin tarkenen ilman sukkia ja neuletakkeja. Pohjois-Suomessa syntyneenä ja kasvaneena rakastan myös läpitunkevaa valoa, joka ei kunnolla hellitä edes yöksi. Ja ne värit! Toisaalta pidän hetkittäin myös talven mustavalkomaisemista ja ruskasta totta kai, mutta kesän voimakkaat värit ovat minulle kaikista rakkaimmat. Keväästä sinänsä en ole hirveän innoissani, sillä niin ihanaa kuin valon, värien ja lämmön lisääntyminen onkin, en oikein arvosta tämänhetkistä järkyttävää katupölyä ja pian koittavaa pitkää siitepölykautta - hyvähän siinä on nauttia keväästä, kun pieni nuha ja silmien kutina vaivaa pari kolme kuukautta putkeen ja lääkkeetkin väsyttävät. Parasta on kuitenkin se, että jo tässä koleassa mutta niin upean valoisassa alkukeväässä (joka varmasti vielä kääntyy takatalveksi, terveisin ei pessimisti vaan realisti) on selvästi lupaus kesästä :) 

Tällä viikolla olen lumettomien katujen ja polkujen sekä tietysti upean sään innostamana uskaltautunut pitkästä aikaa juoksulenkeille. Juoksu on laji, jota harvoin tajuan talvella kaivata, mutta josta olen jo monen vuoden ajan innostunut joka kevät yhtä paljon: se on vaan niin helppoa, kun treeni alkaa heti kotiovelta! Puhumattakaan siitä, miten virkistävää on liikkua ulkoilmassa ja vaihtelevissa maastoissa ja maisemissa. Minusta ei ole millään juoksumatolla juoksijaksi, se taitaa olla tylsimpiä liikuntajuttuja, mitä olen koskaan kokeillut. Onneksi nyt on kuitenkin toivottavasti edessä pitkä (ainakin enimmäkseen) lumeton ja lämpötilaltaan siedettävä vuodenaika, joka tarjoaa mitä mainioimmat puitteet lenkkeilylle. 




Iloista ja rentouttavaa viikonloppua kaikille! Toivottavasti tekin ehditte ulos nauttimaan kivoista keleistä (jos siis olette kevätihmisiä - kai jotkut viihtyvät paremmin pimeydessä) :) 

torstai 12. maaliskuuta 2015

Päivä ilman sosiaalista mediaa

Heti aamulla herättyäsi tsekkaat uusimmat päivitykset ja tykkäykset käyttämistäsi sosiaalisista medioista, Facebookista ja Instagramista nyt ainakin. Sama toistuu illalla juuri ennen nukkumaanmenoa, ja helposti unohdut vielä hetkeksi selailemaan satojen parhaiden ystäviesi kuvia ja ajatuksia. Kun joudut odottamaan muutaman minuutin, kaivat automaattisesti älyluurin taskusta tai laukusta ja klikkaudut someen. Kavereiden kanssa kahvitellessakin tulee aina välillä kurkattua, mitä virtuaalimaailmassa tapahtuu.

Kuulostaako tutulta? Useimmilla meistä kakskytjotain-ikäisistä sosiaalinen media on vähitellen ujuttautunut erottamattomaksi osaksi arkea, ja nuoremmilla se on ilmeisesti ollut sitä aina. Itse olen somen suhteen jossain määrin myöhäisherännäinen, liityin nimittäin Facebookiin vasta vuonna 2010, jolloin tulin vihdoin siihen lopputulokseen, että lähes kaikki kaverini ovat siellä, ja jos en itse lähde mukaan, jään entistä enemmän ulkopuolelle kaikesta. Blogien lukemisen aloitin hieman aikaisemmin, mutta Instagramiin liityin vasta puolisen vuotta sitten. Muistan hyvin sen ajan lapsuudestani, kun kännykät olivat uusinta uutta, ja ensimmäisen oman kännykän saaminen joskus 10-11-vuotiaana oli todella iso juttu. Muistan myös ensimmäiset kerrat, kun käytin tietokonetta ja nettiä koulussa (olin muistaakseni jo 12, kun meille ostettiin kotiin tietokone), ja koko se maailma tuntui alkuun todella vieraalta ja vaikealta mutta toisaalta myös kiehtovalta, olihan se täynnä mahdollisuuksia ja ennen kaikkea tietoa, jota olen aina janonnut. Sosiaalista mediaa en kuitenkaan olisi osannut edes kuvitella, enkä varsinkaan sitä, että alle kymmenen vuoden kuluttua ihmiset jakaisivat jokapäiväistä elämäänsä niin julkisesti kuin nyt teemme. Toisaalta edelleen löytyy ihmisiä, myös ikäisiäni nuoria aikuisia, jotka tietoisesti pysyttelevät somen ulkopuolella syystä tai toisesta. Sellaisia oman tiensä kulkijoita ihailen kovasti. 

Sosiaalisessa mediassa on lukuisia kivoja puolia, emme kai me muuten olisi koskaan siitä innostuneetkaan, mutta luonnollisesti varjopuoliakin löytyy: some koukuttaa, vaikeuttaa hetkessä elämistä ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan sekä altistaa tarpeettomalle ja epävarmuutta provosoivalle vertailulle. Kun katsoo ystäväporukoita, jotka näennäisesti hengailevat yhdessä mutta jotka näpräävät kännyköitään lähes koko ajan, ei voi olla ajattelematta, että some on heikentänyt kykyämme olla läsnä tässä ja nyt, juuri näiden ihmisten - tai itsemme ja omien ajatustemme - kanssa. Tuntuu järkyttävältä tajuta, että jo muutaman minuutin ”tyhjä aika” esimerkiksi bussissa istuessa tai tapaamista odotellessa täytyy täyttää sometsekkauksella, ja kotona telkkaria tai leffaa katsoessakin puhelin etsiytyy kouraan vähintään mainostauoilla ja usein itse ohjelmankin aikana. Elämän pienten ja suurten ilojen ja oivallusten jakaminen somessa on totta kai mukavaa, ja mielestäni tähän pätee ainakin jossain määrin ajatus siitä, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Joskus sitä kuitenkin löytää itsensä joko valokuvaamasta tai miettimästä sitä, millaisen somepäivityksen kivasta hetkestä laatisi - sen sijaan, että nauttisi itse hetkestä täysillä silloin, kun se oikeasti tapahtuu. Tuskin kukaan toivoo sitä, että hienot hetket reaalimaailmassa hurahtavat lähes huomaamatta ohi siksi, että keskitymme niiden tallentamiseen eikä havainnoimiseen (toisaalta varsinkin valokuvaaminen voi parhaimmillaan olla tavallaan havainnoinnin väline, joten ei tämäkään kovin yksioikoinen juttu ole). 





Aina välillä olen leikitellyt ajatuksella pienestä somepaastosta, ja tiistai-iltana vihdoin päätin, että on aika ryhtyä tuumasta toimeen - eli viettää keskiviikko heräämisestä nukkumaanmenoon asti avaamatta Facebookia, Instagramia tai yhtäkään blogia. Täydelliseen nettipaastoon en tällä kertaa itseäni haastanut, sillä somen ulkopuolella käytän oikeastaan todella vähän nettiä, lähinnä yliopiston sähköpostia ja muita opiskeluun liittyviä juttuja (plus satunnainen tiedonhaku totta kai), joissa ei ole mukana somen kaltaista koukuttavaa elementtiä. Erityistä haastetta paastoon toi se, että minulla oli eilen vapaapäivä eikä yhtäkään sovittua tapaamista. Kiireisinä päivinä somea tulee tietysti muutenkin käytettyä vähemmän, mutta nimenomaan vapaapäivinä helposti unohdun roikkumaan somessa pitkiäkin aikoja, ja pahimmillaan taidan avata puhelimen Facebook- ja Instagram-sovellukset kymmeniä kertoja päivässä. Nyt oli siis keksittävä korvaavaa tekemistä. 

Aamu tuntui ehkä kaikkein vaikeimmalta: olen niin tottunut puhelimen näpräämiseen aamutoimien yhteydessä, että ilman sitä tuntui, että en edes päässyt kunnolla hereille moneen tuntiin - ilmeisesti liitän todelliseen heräämiseen ajatuksen muiden ihmisten kohtaamisesta (edes siellä somessa, yksin kun asun). Jouduin siis lukemaan aamupalalla ihan perinteistä kirjaa, jonka pariin unohduinkin melkein koko aamupäiväksi. Iltapäivällä lähdin kävelylle upeaan kevätsäähän ja reippailemasta kahvilaan kirjoittamaan ja ihmisiä katselemaan, sillä koko päivän viettäminen täysin omissa oloissa olisi tuntunut vähän liian extremeltä, ja eihän tässä ollut tarkoitus erakoitua (tosin erakkopäivän viettäminenkin voisi olla mielenkiintoinen ihmiskoe, ehkä kokeilen sitäkin joskus). Kirjoittamiseen keskittyminen onnistuikin harvinaisen hyvin, kun se kerrankin ei keskeytynyt muuhun räpläämiseen. Olen monta kertaa ajatellut, että minua viime vuosina riivanneet keskittymisongelmat saattavat liittyä lisääntyneeseen somettamiseen, sillä nuorempana minulla ei juuri ollut mitään vastaavaa: vielä lukioikäisenä saatoin uppoutua moneksi tunniksi hyvän kirjan tai piirtämisen pariin, mitä ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin, vaikka edelleen nautinkin lukemisesta ja piirtämisestä. Itse asiassa sometta oleminen helpottui päivän kuluessa koko ajan: kaupungilta palattuani tapoin aikaa mm. kokkaamalla, tekemällä muita pikku kotitöitä, soittamalla pianoa, piirtämällä, katsomalla telkkaria ja kirjoittamalla perinteistä kirjettä. Totta kai puhelimen näprääminen on muodostunut jo sen verran automaattiseksi toiminnoksi, että pari kertaa ehdin jo napata sen käteeni ennen kuin muistin, että enhän minä sitä nyt tarvitsekaan mihinkään.



Itse somettamisesta pidättäytyminen osoittautui itse asiassa helpommaksi kuin olin pelännyt. Vaikeinta sen sijaan oli se, että ilman seuraa ja helppoja harhautuskeinoja jouduin todella olemaan läsnä kaiken sen kanssa, mitä mieleeni päivän mittaan pulpahteli. Muutamia tunnekuohujakin tuli, sellaisia, jotka normaalisti rauhoittaisin siirtämällä ajatukseni somen avulla johonkin itseni ulkopuoliseen, mutta toisaalta oli aika virkistävää huomata, että päivä sujui pääpiirteissään hyvin - ja tulipahan ainakin prosessoitua oman pään sisältöjä ihan itseni kanssa esimerkiksi kirjoittamalla päiväkirjaa. Nuorempana kirjoitin itselleni lähes päivittäin, mutta viime aikoina itseilmaisu on keskittynyt yhä enemmän sosiaaliseen mediaan, joka tietenkin on aivan eri asia. Läsnäoloharjoituksena näinkin lyhyt somepaasto oli siis todella toimiva. Toinen tärkeä havainto oli se, että kun ei käyttänyt aikaa somessa poukkoilemiseen, sai päivän aikana paljon enemmän aikaan kuin normaalisti samanlaisina vapaapäivinä. Tässä tuskin on varsinaisesti mitään yllättävää, sillä lukuisia kertoja päivässä toistuviin lyhyisiinkin sometsekkauksiin kuluu varmasti loppupeleissä aika paljon aikaa. 

Vaikka eilinen sujui melko mukavasti, en kuitenkaan missään nimessä aio hylätä sosiaalista mediaa täysin (ja kyllä, myönnän, että tänä aamuna oli aika mukava klikkautua taas Facebookkiin kyttäämään tuttujen mietteitä!). Vähentäminen sen sijaan voisi olla hyvä vaihtoehto, ja aionkin tästä lähtien rauhoittaa ainakin myöhäisillan netin käytöltä, sillä yöunien kannalta ei todellakaan ole hyväksi vaikkapa lukea kiivaita fb-keskusteluja juuri ennen nukkumaanmenoa. Samoin ajattelin ottaa tavoitteeksi, että heräilisin aamulla rauhassa ja antaisin itselleni luvan somekurkkaukseen vasta aamiaisen yhteydessä tai sen jälkeen (eli EI sängyssä puolitokkurassa). Lisäksi puhelimen näprääminen seurassa pysyy pannassa kuten onneksi suurimmalta osin tähänkin asti. Myös tällainen päivän mittainen somepaasto silloin tällöin voisi tehdä hyvää varsinkin silloin, kun ylivirittyneisyys ja informaatioähky uhkaa. Tämän mammuttipostauksen ”opetus” siis taitaa olla seuraava: kokeile sinäkin joskus vähintään päivän mittaista somepaastoa - tai vaikka täydellistä nettipaastoa, jos suinkin mahdollista! :) 


Millainen suhde teillä on sosiaaliseen mediaan? Mitä ajattelette siitä, että some on nykyään monelle niin erottamaton osa arkea ja juhlaa?

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Maanantain ajatus

 

Tässäpä hienosti tiivistettynä eräs ajatus, jota itsekin olen hautonut päässäni monet kerrat. 

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Naisista, miehistä ja rooleista

Naistenpäivä herättää minussa aina yhtä ristiriitaisia ajatuksia, ja tänään törmäsin heti aamusta tekstiin, joka summaa melko hyvin minunkin mietteeni tästä päivästä. Alkuperäiset ajatukset sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja naisten yhteiskunnallisen aseman kohentamisesta tuntuvat olevan aika kaukana nykyisestä suomalaisesta naistenpäivästä, johon mielestäni liittyy aivan liikaa perinteisten sukupuoliroolien pönkittämistä. Sukupuolten välillä on eroja, siitä ei liene epäilystäkään, mutta iso osa eroista on peräisin kulttuurista, rooleista ja stereotypioista. On helppoa puhua tyypillisestä naisesta tai miehestä, varsinkin kun näitä käsityksiä tukevia esimerkkejä löytynee jokaisen tuttavapiiristä, mutta myöskään sitä ei tule unohtaa, että yksilölliset erot yhden sukupuolen sisällä ovat yleensä merkittävämpiä kuin keskimääräiset erot sukupuolten välillä.
Huomaavaisuus ja kohteliaisuudet ovat aina paikallaan, kaikkina vuoden päivinä, mutta ainakin itse haluan tulla juhlituksi ensisijaisesti ainutlaatuisena ihmisyksilönä, en naisena.


"Todellinen tasa-arvoteko olisi juhlia naisten-, miesten- äitien-, tai isänpäivien sijasta yleistä stereotyyppien poistamisen päivää. Siis sellaista, jonka ydin ei olisi juurtuneiden roolien korostaminen vaan niistä luopuminen." 

"Suklaata ostava mies tai nainen tai sitä vastaanottava nainen ei ole tänään väistämättä sen vähempää voimaantunut kuin feministisessä aktiossa tulta ja tulikiveä hehkuva saarnaajakaan. On ihan OK valita päiväksi perinteinen "naisen" tai "äijän" rooli  ja huomenna hekotella valinnalleen ja valita vaikka jotain muuta."

Ei mulla muuta. Kivaa päivää kaikille, sukupuoleen katsomatta! :)


keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Sisäinen kriitikko kuriin

Ajattelen, että bloggaaminen ja ylipäätään kaikenlainen kuvien, fiilisten ja pohdintojen jakaminen sosiaalisessa mediassa kertoo jotain siitä, miten kova itseilmaisun tarve meillä on. Toki siinä on varmasti mukana myös pätemisen ja jonkinasteisen brassailun haluakin, mutta olen silti sen verran sinisilmäinen, että uskon, että monelle esimerkiksi bloggaaminen on aidosti sisäisesti motivoitunutta toimintaa, tapa löytää ja luoda merkityksiä ja jakaa niitä muiden kanssa. Jotkut saavat itseilmaisun tarpeensa ehkä täytettyä arkielämässä keskustellessaan ihmisten kanssa, kirjoittaessaan päiväkirjaa, taiteillessaan tavalla tai toisella, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että pelkkä itselleen tekeminen ei aina riitä. Tykkään kyllä kirjoittaa ihan vain itsellenikin silloin tällöin, sillä päiväkirjan raapustaminen on oivallinen tapa käsitellä omia tunteita ja kokemuksia, joista kaikkia ei halua välttämättä jakaa kenenkään kanssa. Myös piirtäminen, maalaaminen ja pianonsoitto ovat rentouttavia ja virkistäviä puuhia, vaikka valmiit tuherrukset piilottaisi saman tien kaapin perukoille eikä koskaan suostuisi soittamaan kenenkään kuullen. Kuitenkin aina välillä tulee sellainen fiilis, että eihän omien luovien tuotosten (laadusta riippumatta...) piilottelussa ole oikein järkeä - miksi niitä ei jakaisi toisten kanssa, jos aina on olemassa se mahdollisuus, että joku löytää niistä ideoita ja inspiraatiota?

Itse olin varsinkin nuorempana ja olen tavallaan edelleenkin todella itsekriittinen. Vuosikaudet kirjoitin paljon runoja ja novelleja, mutta en koskaan antanut niitä kenenkään luettavaksi muutoin kuin anonyymisti netissä. Koulussa äidinkielen tunneilla aina hävetti, kun opettaja luki ääneen minun kirjoituksiani. Kuvataiteellisia tuotoksia oli vaikeampi piilotella, sillä koulun kuvistunneilla ja taidekoulussa vieressä työskentelevät kaverit näkivät ne joka tapauksessa, ja näyttelyitäkin tietysti oli. Vapaa-ajalla piirsin kuitenkin vain itselleni ja nolostelin jopa sitä, jos vanhemmat sattuivat näkemään piirustuksiani (vaikka niiden sisällössä ei siis ollut mitään erityisen arveluttavaa). En ollut koskaan mikään innokas esiintyjä, vaan pidin ajatukset ja ideat mieluiten itselläni tai vaihtoehtoisesti toin niitä esille vain nimettömästi tai ihan lähimmille ystäville (enkä yläasteiässä heillekään, kun tyypillisen teinin tavoin kuvittelin, että kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää). Jopa Facebookkiin liittymisen kanssa jahkailin pitkään, sillä itsensä esittely niin julkisesti tuntui vähän epäilyttävältä.

Jossain vaiheessa itsekritiikki alkoi kuitenkin hieman hellittää - tai sitten itseilmaisun tarve ylitti sen, vaikea oikeastaan sanoa, kummasta oli enemmän kyse. Ensimmäisen oman blogin aloittaminen yli neljä vuotta sitten (ai kauhistus, joko siitäkin on niin kauan!) tuntui oudolla tavalla kutkuttavalta ja vähän nololtakin: miksi minun ajatukseni olisivat niin tärkeitä, että jopa joku tuntematon tyyppi haluaisi lukea niitä? Tosielämän tutuille en "tietenkään" edes kertonut bloggaavani (vähän noloa myöntää, mutta moni ei edelleenkään tiedä - olisikohan vihdoin aika tulla lopullisesti kaapista ulos bloggaamisen suhteen?). No, muutama tyyppi niitäkin juttuja luki, vaikkei niissä näin jälkeenpäin ajateltuna paljon kehumista ollut, ja sain jopa aika ajoin kannustavaa palautettakin, mikä auttoi pääsemään pahimmasta itsekritiikistä jossain määrin yli. Näin muutamaa vuotta myöhemmin ajattelen, että kirjoittamisen suhteen pahin itsekritiikki on hellittänyt sen myötä, kun olen opiskellut ja oppinut lisää ja ennen kaikkea kirjoittanut paljon, myös julkisesti täällä blogissa, ja saanut jatkuvasti palautetta ja itsevarmuutta oman osaamisen suhteen. Miten hauskaa, että pitkään nolostelin tekstejäni ilman mitään järkevää syytä, ja kuitenkin nimenomaan ihmisiltä saatu palaute on auttanut pääsemään turhasta häpeästä eroon! On havahduttavaa huomata, että usein olemme itse itsemme ankarimpia kriitikoita, eivätkä muut välttämättä edes huomaa niitä vikoja, joita itsessämme tai tuotoksissamme olemme näkevinämme. Ehkä he ovat liian keskittyneitä havainnoimaan omia vikojaan ja puutteitaan...

Kirjoittamisen suhteen itsekritiikki on siis hellittänyt, mutta toisin on monen muun asian laita: olen edelleen joskus esimerkiksi piilottanut tekemiäni maalauksia pois näkyviltä, kun on tullut kavereita kylään. Kouluaikoina olin hulluna kuvataiteeseen, piirsin käytännössä päivittäin, ja se oli silloin minulle kaikista rakkain ja vapauttavin itseilmaisun muoto - joka kuitenkin on vuosien kuluessa surullisesti melkein unohtunut. Aina voi toki selitellä, että olen keskittynyt muihin asioihin ja kokenut kaikenlaista, mikä on vienyt ajatukset pois luovasta puuhastelusta, mutta fakta on, että aika ajoin huomaan kaipaavani luovempia aikoja ja säännöllistä aktiivista taideharrastusta hirmuisesti. Kuvallinen ilmaisu palvelee usein hieman eri tarpeita kuin kirjallinen, sillä kuten klisee kuuluu, joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja esimerkiksi tunnelman vangitseminen valokuvaan onnistuu usein paljon paremmin kuin saman hetken kuvaileminen kirjallisessa muodossa. Instagramiin liittymisen (täällä ollaan) myötä olen innostunut taas arjen kuvaamisesta, ja viime aikoina olen yrittänyt elvyttää myös piirtämis- ja maalaamisharrastustani. Itsekritiikki nostaa kuitenkin väistämättä päätään, sillä on aika surullista huomata, että omat piirustustaidot ovat hiljaiselon myötä taantuneet kovasti. Siihen ei tietenkään taida auttaa muu kuin harjoittelu. Voin kertoa, että tuntuu hieman hassulta kadehtia muutaman vuoden takaista itseään ja muistaa, että nyt ihailemani tuherrukset olivat aikoinaan muka niin noloja, ettei niitä tehnyt mieli näyttää kenellekään. Niinpä jaoin niistä nyt jälkikäteen kuvan Facebookissa ja nyt täälläkin - mitäpä siinä menettäisikään nimittäin!

Itsensä "esittelemisestä" sosiaalisessa mediassa voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni siinä on se hyvä puoli, että se tarjoaa mainion väylän itseilmaisuun - ja eiköhän useimmilla meistä ole jonkinlaista intoa siihen, vaikka itsekritiikki usein ikävästi tukkiikin tien. Itseilmaisun tapoja on luonnollisesti lukuisia erilaisia, ja kaikki eivät välttämättä sovi kaikille. Toisaalta joskus voi olla hauskaa myös kokeilla jotain alkuun ihan oudon tuntuista luovaa revittelyä, eipä sitä aina tiedä etukäteen mistä innostuu! Totta kai jonkinlaista tervettä itsesensuuria on hyvä olla, ettei päädy tarpeettomasti loukkaamaan muita, mutta omien tuotosten häpeilystä kannattaa ehdottomasti pyristellä irti. Se nimittäin tuntuu aika vapauttavalta.


Miten te mieluiten ilmaisette itseänne? Vaivaako liian ankara itsekritiikki?

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Liikuntaihmettelyä

Liikunta-asiat herättävät monenlaisia kysymyksiä ja mielipiteitä meissä kaikissa, ja koska itse en väitä missään nimessä olevani minkään sortin treeniasiantuntija, jätän tarkemmat pohdinnat ja varsinkin neuvojen jakelemisen aiheesta mielelläni muille. Liikunta on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen aihe, että täytyyhän minunkin päästä toisinaan aukomaan päätäni siitä(kin). Viime päivinä olen nimittäin miettinyt mm. näitä elämän suuria kysymyksiä:

- Miksi nykyään ihmiset sanovat usein menevänsä jumpalle eikä jumppaan? Onko jompi kumpi taivutusmuodoista oikea ja toinen väärä, vai ovatko molemmat ihan okei? Onko taivutuksessa kenties paikallisia eroja tai jopa jonkinlaisia sävyeroja merkityksessä? Itse olen tosiaan aina tottunut menemään jumppaan, ja hätkähdän joka kerta sitä, kun joku sanoo tai kirjoittaakin menevänsä jumpalle. Osaisiko joku viisas valaista, mistä tässä on kyse?

- Miksi joidenkin mielestä on ihan normaalia ja hyväksyttävää treenata salilla paljain jaloin? Tähän en vaan keksi muuta sanottavaa kuin yäk. Muutenkin salilla tulee ainakin tällaisen bakteerikammoisen välillä mietittyä vähän liikaakin sitä, miten iloisesti siellä kaikki mahdolliset pöpöt leviävät...

- Eikö ihmisillä tule pää kipeäksi tai huono olo, jos lukee lehteä/kirjaa crosstraineria polkiessa tai juoksumatolla juostessa? Kokeilin kerran, enkä muuten ihan äkkiä kokeile toiste.

- Aina silloin tällöin näkee jonkun riuhtovan liian isoilla painoilla ja/tai surkealla tekniikalla siihen malliin, että sivustakatsojaa hirvittää heidän terveytensä puolesta. Kehtaisinko mennä neuvomaan vai en? Tähän mennessä en ole kehdannut, varsinkin kun en ole liikunta-alan ammattilainen enkä mikään salikonkari itsekään, mutta on kamalaa katsoa sivusta ihmisten tekevän jotain, mikä alkaa näyttää jo suorastaan vaaralliselta.



sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Etäisyyttä arkitodellisuuteen

Olen löytänyt taas yhden uuden lempipaikan Tampereelta lisää - ja vieläpä sellaisen, josta näkee kerralla koko kaupungin ja vähän kauemmaskin. Olen aina rakastanut erilaisia näköalapaikkoja, sillä kauas katsellessa mieli rauhoittuu ja on hämmentävän helppo ottaa etäisyyttä kaikkeen, mitä kaukana alapuolella on. Ja totta kai tuttujen paikkojen bongailu uudesta perspektiivistä on aina hauskaa myös. Jos siis liikutte täällä päin, käykää kurkkaamassa uudehkon tornihotellin Moro Sky Bar ja maisematerassi, ihan huikeat maisemat (ja viihtyisä paikka muutenkin)! Nyt tiedän, minne suuntaan, jos kaipaan hetkellistä irtiottoa oikeasta elämästä.