tiistai 27. lokakuuta 2015

Aamuavautuminen

Tänä aamuna heräsin siihen, että teki ihan kauheasti mieli kirjoittaa. Sellaisia haluja on toteltava (varsinkin, jos on koko syksyn elänyt niin vahvasti hetkessä ja toisaalta hetkittäin myös tulevaisuushuolissa ja menneisyysmurheissa, ettei kirjoittamisesta ole tullut oikein mitään), vaikka ei oikeastaan edes olisi mitään tähdellistä sanottavaa. Tai ehkä jotain onkin - ehkä joskus täytyy vain kirjoittaa kirjoittamisen ilosta eikä siksi, että haluaisi välittää potentiaalisille lukijoille jonkin kauniisti jäsennellyn viestin? Nuorempana (herranen aika, niistä ajoista taitaa olla jo kymmenisen vuotta!) kirjoitin paljon tarinoita ja novelleja, hieman vanhempana runoja, mutta viime vuosina luova kirjoittaminen on jäänyt täysin akateemisen kirjoittamisen ja kohtuullisen asiapitoisen bloggaamisen jalkoihin. Iloa nekin tuottavat, sillä jollain kierolla tavalla saan aikamoista tyydytystä siitä, jos saan ilmaistua jonkin monimutkaisen asian järkevästi ja ymmärrettävästi, ja taustatiedon kerääminen ja muu kirjoittamiseen liittyvä älyllinen puuhastelu on kovin inspiroivaa. Siitä huolimatta olen alkanut tuntea hieman vetoa luovemman kirjoittamisen suuntaan - en vain oikein tiedä, mitä se tarkalleen ottaen omalla kohdallani olisi.



Lähes kaikkien lukutoukkien tapaan minäkin olen haaveillut romaanin kirjoittamisesta, mutta tällä hetkellä se ei oikeastaan tunnu kovin houkuttelevalta (eikä minulla kyllä mitään ideaakaan olisi), liian pitkä ja pitkäjänteisyyttä vaativa projekti tähän elämänvaiheeseen. En oikeastaan edes koe olevani fiktiivisten tarinoiden kertoja; pikemminkin haluaisin kirjoittaa todellisesta elämästä, ajatuksista ja tunteista. Runoja siis ehkäpä? Tai ihan vain jotain tekstiä, jota ei tarvitse sovittaa mihinkään tiettyyn muotoon? Olen ehkä hieman kaavoihin kangistunut, joten voisi tehdä hyvää vain kirjoittaa ylös kaikki, mitä vähänkään tekisi mieli kirjoittaa, vaikka saisikin aikaiseksi vain irrallisia lauseita, listoja tai teennäisiä pikku ajatelmia. Kaverini kertoi kirjoittavansa kalenteriinsa joka ilta yhden kulunutta päivää ja sen fiiliksiä kuvaavan lauseen, mikä oli minulle uusi mutta aika mahtavan kuuloinen idea. Sitä taidan kokeilla seuraavaksi. Ja eihän se haittaa, vaikka lauseet vähitellen lisääntyisivätkin.



Opiskelu on ollut tänä syksynä kiinnostavampaa ja mielekkäämpää kuin koskaan, ja odotan tällä hetkellä oikeastaan aika hyvillä mielin tulevaa työharjoittelua, valmistumista ja työelämään siirtymistä. Toisaalta olen pohdiskellut paljon myös sitä, miltä "tavallinen" psykologin työ (joo, tiedetään, mahdollisuuksia on monenlaisia totta kai) pitemmän päälle tuntuisi, ja jäänkö kuitenkin kaipaamaan jotain muuta. Ihmisten auttaminen ja tukeminen on tietenkin erittäin mielekästä ja parhaimmillaan todella palkitsevaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin myös luoda jotain uutta - ei välttämättä mitään huikeaa taidetta (vähemmän huikeaa ehkä harrastuksena kuitenkin), vaan ehkä jotain asiapitoisempaa, josta voisi olla myös apua, hyötyä ja iloa jollekin. Paitsi että sitähän tässä koko ajan puuhastellaan bloggaamisen muodossa, aika pienessä mittakaavassa tosin. Tuntuu toisinaan hieman huvittavalta, että on hirmuisen vahva tarve kertoa jotain, vaikkei oikeastaan olisi mitään kovinkaan kummoista kerrottavaa...

Tämä syksy on tähän asti ollut aivan omanlaisensa, monella tavalla jumalaisen kaunis mutta hieman hämmentävä, koska ilmassa on niin paljon muutoksen tuntua. Olen elänyt kovin eri tavalla kuin viime vuosina: liikkunut selvästi vähemmän mutta vain niillä tavoilla, joista todella pidän, syönyt aika usein ulkona vain laiskuuden vuoksi, jättänyt treenejä välistä siksi, että olen mieluummin viettänyt aikaa ystävän kanssa. En edelleenkään ole kovin hyvä ottamaan rennosti, mutta olen kovasti yrittänyt opetella - ja luulisin, että hetkessä elämisen taidot ovat edes hieman vahvistuneet, ja ainakin niistä kuuluisista elämän pienistä iloista on tullut nautittua antaumuksella. Hetkeen tarrautuminen on toisaalta tuntunut myös jossain määrin selviytymiskeinolta tulevaisuuden epävarmuuden edessä, mutta eiköhän niitä huonompiakin stressinkäsittelykeinoja ole.



Tuntuipa jännittävältä pullauttaa päästä ulos ajatuksia tänne ilman sen kummempia suunnitelmia tai aihetta. Olen aina vähän kadehtinut bloggaajia, jotka taitavat hyvin tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen, koska itselleni vapaamuotoinen kuulumisista höpöttely tuntuu paljon vaikeammalta kuin jostain rajatusta aihepiiristä kirjoittaminen :D

lauantai 17. lokakuuta 2015

Kirjavinkki: Musiikki, henkisyys ja hyvinvointi

Sen lisäksi, että suhtaudun musiikin kuuntelemiseen ja soittamiseen varsin intohimoisesti, olen hyvin kiinnostunut myös musiikin vaikutuksista hyvinvointiin ja ylipäätään musiikkikokemuksen psykologiasta. Olen lueskellut jonkin verran musiikkitieteeseen ja -psykologiaan (siinäpä muuten vasta kiinnostava tieteenala...) liittyviä kirjoja, ja kun viime Helsingin reissulla bongasin Akateemisesta erittäin kiehtovan kuuloisen aihetta käsittelevän opuksen, se oli tietysti ostettava mukaan. Kyseessä on siis Erkki Lehtirannan kirja nimeltä Musiikki, henkisyys ja hyvinvinti - kuinka musiikki voi muuttaa elämäsi (2015, Basam Books). Nimi lupaa kovin paljon, ja muutenkin kirjassa korostetaan jopa minun mielestäni ehkä vähän liikaa musiikin elämäämullistavia vaikutuksia, mutta kiinnostavaa luettavaa tämä joka tapauksessa oli. 

Kirja on paikoin vähän hämmentäväkin yhdistelmä tieteellistä tutkimustietoa ja melko kritiikittömän tuntuista henkisten perinteiden esittelyä. Siinä käsitellään musiikin lisäksi laajemminkin äänen olemusta ja vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin, aina siitä alkaen, miten ääni värähtelee kehossa. Itse asiassa läpi kirjan mukana kulki kiehtova ja oikeastaan aika havainnollinen ajatus siitä, että musiikki (ja muutkin itsen ulkopuolelta tulevat äänet) "soittaa" ihmistä. Chakroista ja energiavirtauksista puhuminen meni kyllä mielestäni vähän yli, mutta toisaalta oli mielenkiintoista lukea tutkimustiedon lisäksi siitä, miten musiikin ja äänen on ajateltu vaikuttavan ihmiseen, sillä etukäteen asetetut odotukset taatusti vaikuttavat hyvin paljon musiikkikokemukseen ja musiikin vaikutukseen (onhan lumelääkkeilläkin oma "vaikutuksensa"). 

Kirjassa esitellään myös länsimaisen musiikkifilosofian juuria aina muinaisesta Egyptistä ja antiikista lähtien, ja tämä historiallinen katsaus taisi olla kirjan kiinnostavimpia osuuksia. Oli ajatuksista samaa mieltä tai ei, antiikin musiikkifilosofiassa on mielestäni paljon inspiroivia piirteitä. Esimerkiksi Pythagoraan teoria siitä, että matemaattisille suhteille rakentuva musiikki on maailmanjärjestyksen symboli, joka yhdistää toisiinsa klassiset peruselementit (maan, veden, tulen ja ilman), ihmisen ja koko maailmankaikkeuden planeettoineen päivineen, on loppujen lopuksi aika kaunis. Pelkkä ajatuskin siitä, että koko maailmankaikkeudella on oma musiikkinsa, vetoaa helpostikin kaltaiseeni musiikki-intoilijaan, vaikka muuten en olekaan erityisen taipuvainen mystiikkaan tai henkisyyteen sellaisena kuin se usein mielletään. 

Toinen erityisen kiinnostava aihepiiri kirjassa oli tietysti se, miten musiikin peruspiirteet - rytmi, melodia ja harmonia - vaikuttavat ihmiseen. Lehtiranta esittää ajatuksen, että musiikki olisi verrattavissa fyysiseen ravintoon, ja että hengenravintoakin olisi syytä nauttia monipuolisesti, koska eri musiikki palvelee eri tarpeita. Tätä ei ainakaan minun ole vaikea hyväksyä, sillä varmasti aika monelle on tuttua se, miten omaa lempimusiikkia voi käyttää psyykkisen itsesäätelyn apuna. Kuitenkin kirjassa mennään niin pitkälle, että lopusta löytyy pitkä lista musiikkisuosituksia eri tarpeisiin (tai "tarpeisiin"): mietiskelyyn, "henkisiin löytöretkiin", "chakratyöskentelyyn", "hienokehojen kunnostamiseen", keskittymiseen, masennuksen hoitoon, jne. Vaikka toki pystyn hyväksymään ajatuksen siitä, että tietyt musiikin piirteet vaikuttavat fysiologisiin prosesseihin tietyllä tavalla, ajattelen silti, että musiikkiin liitetyillä yksilöllisillä assosiaatioilla on vähintään yhtä suuri merkitys - mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että sama musiikki ei toimi kaikilla, ja jokaisen täytyy löytää oma voimamusiikkinsa itse. Ei suosituksista varmasti haittaakaan ole, mutta itse esimerkiksi ärsyynnyn rankasti perinteisestä rentoutusmusiikista... 

Vaikka itse suosin tieteellisempää ja vähemmän mystifioivaa lähestymistapaa myös musiikkiin, voin kyllä suositella tätä kirjaa kaikille musiikin ja hyvinvoinnin yhteyksistä kiinnostuneille. Harvoinpa sitä lukiessa nieleekään ihan kaikkia esitettyjä ideoita ja teorioita (ainakaan pureksimatta, eikä aina silloinkaan), mutta onneksi ne epäilyttävän tuntuisetkin jutut saattavat vauhdittaa omaa ajatteluprosessia ja inspiroida ottamaan asioista selvää jatkossakin :) 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Todellisuustarkistus vailla vertaa

Kuten ehkä bloggaamislaiskuudestakin näkyy, olen ollut viime viikkoina aika kiireinen - enimmäkseen onneksi hyvällä tavalla, sillä monet illat mielenkiintoisten opintojen jälkeen ovat kuluneet harrastusten ja mukavien ihmisten parissa. Pieni stressi vaanii kuitenkin taustalla koko ajan, sillä parhaillaan agendalla on mm. työharjoittelupaikan metsästäminen (vielä ei ole lykästänyt, pitäkää peukkuja!). Stressaantuneena, masentuneena tai ahdistuneena on kovin tavallista, että ajatukset pyörivät tavallistakin enemmän oman navan ympärillä, jolloin tilanteeseen auttaa usein yksinkertaisesti huomion siirtäminen pois itsestä ja omista murheista, vaikka johonkin itselle mieluiseen tekemiseen, johon on helppo uppoutua täysillä. Aina ei kuitenkaan tarvita niinkään suurta viitseliäisyyttä.

Tänään joogatunnilta kotiin kävellessäni huomasin lähes hurmioituneena asian, jota en kumma kyllä (asuttuani samassa paikassa jo kolme vuotta...) ollut vielä koskaan ennen kunnolla tajunnut: minun kotipihaani ja varsinkin tuohon ihan lähellä olevaan rantaan näkyy aikas mahtava tähtitaivas! Keskustakerrostalossa koko ikäni asuneena ja varsin vähän maaseudulla talviaikaan liikkuneena en todellakaan ole tottunut näkemään juuri lainkaan tähtiä, ja olenkin harmitellut sitä usein. Nyt olenkin tästä havahtumisesta ihan innoissani ja ehkä vähän haaveilen kaukoputkesta, jolla pääsisi tuijottelemaan tähtiä vielä tarkemmin... Mutta oli kaukoputkea tai ei, tähtitaivaan katsominen on ehdottomasti yksi parhaista todellisuustarkistuksista mitä on: kun suuntaa huomionsa taivaan äärettömyyteen, on harvinaisen helppo irrottautua kaikesta siitä, mitä tavallisesti pienessä mielessään pyörittelee ja muistuttaa itseään maailmakaikkeuden laajuudesta ja siitä, miten pieniä asioita arkipäiväiset murheemme isossa mittakaavassa ovat.

Jos ja kun jo maanpäällinen luonto usein saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi mutta samalla myös kokemaan yhteyttä jonkin meitä suuremman kanssa, avaruuteen katsominen tekee sen ehkä vielä tehokkaammin. Onhan se pelottavaa ja hämmentävääkin, huimaavaa suorastaan, ja altistaa toisinaan myös eksistentiaalisille kriiseille. Joskus nekin kuitenkin tuntuvat mielekkäämmiltä kuin työtehtävien vatvominen, siivoamisen tietoinen välttely, aikatauluista stressaaminen tai siitä hössöttäminen, missä välissä ehtii käydä kaupassa.

Lyhyesti siis: jos (kun) sinusta joskus tuntuu siltä, että kaikki kaatuu juuri sinun niskaasi ja että suorastaan koko universumi tai jokin suurempi voima on sinua vastaan, suuntaa katseesi tähtiin (tai tietysti merelle, mutta kohtahan on talvi ja useimmat rannat jäätyvät). Niitä ei voisi vähempää kiinnostaa.