keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Hyvän mielen vaatekaappi

Sain lopultakin luettua Rinna Saramäen vuonna 2014 julkaistun kirjan nimeltä Hyvän mielen vaatekaappi, joka oli lukuisten myönteisten arvostelujen ja tietenkin kiinnostavan aiheen ansiosta kiinnostanut minua jo ties kuinka pitkän aikaa. Nyt bongasin kirjan ihan sattumalta kirjastossa haahuillessani, ja se tulikin luettua läpi parissa päivässä (mikä on siis nykyisellä lukutahdillani aika hyvin...).

"Hyvän mielen vaatekaappi luo hyvää mieltä monella tavalla: se huomioi paitsi käyttäjän myös muun maailman tarpeet. Pukeutumispulmat ratkeavat, vaatteita on sopivasti ja ne ovat juuri sellaisia kuin tarvitsetkin. Oma hyvinvointisi on hyvän mielen vaatekaapin perusta. Mutta vaatevarastoa koostaessa tulisi ottaa huomioon myös lukuisia ekologisia ja eettisiä seikkoja. Sinun ja maailman vaatehuolet ratkeavat samoilla yksinkertaisilla keinoilla: vähemmän, parempaa, harkiten ja paneutuen."



Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä, Pahan mielen vaatekaapissa, esitellään perusteellisesti mutta ilahduttavan yleistajuisesti vaateteollisuuden eettisiä ja ekologisia ongelmia ja sitä, mitä yksittäinen maailmanparannusintoinen kuluttaja voi tehdä. Toisessa, selvästi pitemmässä osassa edetään kohti hyvän mielen vaatekaappia, joka sisältää vain sellaisia vaatteita, joita oikeasti tarvitset, joista pidät, jotka sopivat tyyliisi ja jotka ovat lisäksi laadukkaita ja kestäviä.  Omalla kohdallani nimenomaan tyyliin sopivuus on osoittautunut erityisen tärkeäksi huomioitavaksi, sillä minulla on taipumusta ihastua kaupassa sellaisiin vaatteisiin, jotka kyllä näyttävät todella kivoilta ja toimivilta mutta jotka eivät oikeastaan sovi tyyliini tai yhteen muiden vaatteideni kanssa.
Täydellisen ja toimivan vaatekaapin luominen alkaa omien mieltymysten selvittämisestä ja sen kartoittamisesta, millaisiin käyttötilanteisiin vaatteita oikeasti tarvitsee: jos esimerkiksi käy juhlimassa pari kertaa vuodessa, ei mitä todennäköisimmin tarvitse kahtakymmentä bilemekkoa, ja vaikkapa työvaatteiden tarpeeseen vaikuttaa huomattavasti se, millaista pukeutumista oma työnkuva vaatii. Mitä vaatteiden määrään tulee, Saramäki kannustaa ainakin jonkin asteiseen minimalismiin, josta toimii hyvänä esimerkkinä alun perin amerikkalaisten keksimä vaatteidenhallintaoperaatio Project 33. Sen idea on valita omasta vaatekaapistaan 33 vaatetta ja pukeutua vain niihin kolmen kuukauden ajan, ja loput vaatteet viedään varastoon pois näkyvistä. Projekti kuulemma auttaa keskittymään olennaiseen ja rakastamaan ja kunnioittamaan omia vaatteitaan. Ensimmäinen ajatukseni tästä ideasta oli, että olisi muuten taatusti paljon helpompi toteuttaa tasaisessa ilmastossa kuin täällä Suomessa, missä säätila ehtii muutamassa kuukaudessa vaihdella hyvinkin paljon ja joutuu usein turvautumaan kerrospukeutumiseen... Mutta epäilemättä mieltä avartava ja arkea helpottava projekti, kun valinnanvaran vähäisyydestä johtuen tuskin tulee kovinkaan paljon vaatekriisejä :)

"Muoti voi olla harrastus. Shoppailu ei."

"Varmista, että olet ostamassa vaatetta, etkä huvitusta, ahdistuksenpoistajaa, sosiaalista asemaa tai muuta asiaankuulumatonta."

Kirjassa annetaan tietysti vinkkejä paitsi vaatevaraston karsimiseen, myös uusien (tarpeellisten) vaatteiden hankkimiseen - jonka ei suinkaan tarvitse välttämättä tapahtua kaupassa, vaan esimerkiksi hyvällä ompelijalla teettämällä voi saada juuri omien visioidensa mukaisen vaatteen. Mitä ostamiseen tulee, Saramäki korostaa suunnitelmallisuutta ja harkintaa. Ennen ostopäätöstä olisi syytä miettiä, missä tilanteissa tätä vaatetta käyttäisi, onko näitä tilanteita niin usein, että todella tarvitsisin tätä, ja puuttuuko minulta todella kyseisiin tilanteisiin sopiva vaate. Tällaista lähestymistapaa olen itsekin koittanut kovasti omaksua viime vuosina, ja se on tuottanut tulostakin: en enää esimerkiksi tee "ihan kivoja" mutta tarpeettomia ale- tai kirppisostoksia vain halvan hinnan sokaisemana tai piristääkseni itseäni huonona päivänä. Lisäksi Saramäki antaa konkreettisia neuvoja laadukkaan ja kestävän materiaalin tunnistamiseen, mitä itsekin pidän todella tärkeänä - ei ihme, että tulee shoppailtua jatkuvasti, jos päätyy aina ostamaan heti ensimmäisessä pesussa kulahtavia rääsyjä (kokemusta on).

Hyvän mielen vaatekaappi oli todella kiinnostava ja inspiroiva kirja, joka vahvisti entisestään viimeaikaisia ajatuksiani vaatteista ja kuluttamisesta. Vaatebisneksen toiminnasta ja ongelmakohdista kirja sisälsi paljon minulle uutta ja kiinnostavaa tietoa (ja saattoipa käydä niinkin, että tieto niistä varjopuolista hieman lisäsi tuskaa), ja neuvot täydellisen vaatevaraston kokoamista ja ostostelua koskien olivat hyvinkin tarpeellinen muistutus näin joulusesongin ja talven alennusmyyntien lähestyessä. Pidin kirjassa myös humoristisesta ja omakohtaisesta otteesta: faktojen lisäksi Saramäki kertoo paljon myös omista kokemuksistaan ja pohdinnoistaan. Varmasti moni teistäkin on jo lukenut tämän kirjan, mutta jos joku ei ole, niin suosittelen lämpimästi (ainakin kaikille vaatteista kiinnostuneille!) :)

lauantai 21. marraskuuta 2015

Onnelliset - dokumentti onnen etsimisestä

Kävin tänään katsomassa Wille Hyvösen tuoreen dokumentin nimeltä Onnelliset. Elokuvan alussa Hyvönen esittelee itsensä onnellisena miehenä, jonka tavoitteena oli haastaa kaikenkarvaiset onnellisuus- ja elämäntaidonvalmentajat olemalla itse onnellisempi kuin nämä onnen ammattilaiset. Käy kuitenkin niin köpelösti, että ohjaaja masentuu ja syöksyy itsetutkiskelun syövereihin tyttöystävänsä lähdettyä Lontooseen opiskelemaan. Tämän myötä hän päätyykin tavoittelemaan kadonnutta hyvinvointiaan turvautumalla onnellisuusvalmentajien apuun. Heti alussa Hyvösellä menee sukset ristiin erään valmentajan kanssa, jonka jälkeen hän osallistuu kahteen erilaiseen valmennukseen, joista toisessa haeskellaan "kokonaisvaltaista hyvinvointia" mm. terveysruokien avulla ja toisessa meditoidaan ja tehdään erilaisia aika rajunkin oloisia hengitysharjoituksia. Sivuhenkilöinä dokumentissa ovat valmentajien ja kurssitoverien lisäksi ohjaajan tyttöystävä (joka suhtautuu koko onnellisuusprojektiin hieman epäillen), isä ja muutamat ystävät, joiden kanssa hän projektin edetessä pohtii onnellisuuden olemusta.

Onnelliset pyrkii selvästi olemaan henkilökohtainen kasvukertomus: dokumentissa keskitytään huomattavasti enemmän Hyvösen omiin kokemuksiin ja mielenmaisemaan kuin onnellisuusbisnekseen yleisemmällä tasolla. Nyt-liitteen arviossa dokumenttia nimitetään vaivaannuttavaksi tarinaksi kalliolaishipsterin keskikokoisesta maailmantuskasta, ja valitettavasti tähän mielipiteeseen on minunkin helppo yhtyä. Tavallaan ohjaajan tunteilu kameran edessä oli ihan herttaista ja liikuttavaa, mutta monin paikoin siihen jäätiin vellomaan mielestäni vähän liikaakin. Onnelliset ei onnistunut tarjoamaan minulle juurikaan uusia oivalluksia tai ajatuksia, sillä kiinnostavaa teemaa käsiteltiin niin ulkokohtaisesti, että päällimmäiseksi fiilikseksi jäi lähinnä ärsytys siitä, miten tästä aiheesta olisi taatusti voinut tehdä paljon informatiivisemman ja monipuolisemman dokkarin - koko ajan kasvava onnellisuus- ja hyvinvointibisnes kun on kaikessa kirjavuudessaan hyvin kiehtova ilmiö. Hyvönen toki esittää monia itsellenikin tuttuja ajatuksia siitä, miten nykymaailmassa onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan aikamoinen pakkomielle, mutta ainakaan näitä asioita yhtään pohtineelle tässä tuskin on paljonkaan uutta.

Hyvösen tavoin suhtaudun melko kriittisesti sekalaiseen hyvinvointibisnekseen, jota ei säädellä samalla tavalla kuin perinteistä terveydenhuoltoa vaan jossa käytännössä kuka tahansa voi ryhtyä ties minkä sortin valmentajaksi, jonka pätevyyden ja osaamisen arviointi jää asiakkaan vastuulle. Pahimmillaan nämä puoskarit voivat saada aikaan enemmän huonoa kuin hyvää, mutta toisaalta Onnelliset antaa muutaman esimerkin perusteella varsin yksipuolisen ja kielteisen kuvan koko alasta, jonne taatusti mahtuu ihan tolkullisiakin toimijoita. Olisikin kiinnostavampaa, jos joku saisi tästä aiheesta aikaan hieman kattavamman ja monipuolisemman selvityksen, jossa ei jäätäisi junnaamaan ohjaajan omakohtaisessa maailmantuskassa. Tämän tyyppiseen dokkariin tietty määrä henkilökohtaisuutta tietysti sopii hyvin, mutta sen tasapainoksi toivoisin kyllä jotain muutakin - sillä jos kasvutarinaa kaipaa, niitä löytyy kyllä fiktionkin puolelta huomattavasti vaikuttavampina versioina.


Onko joku muu katsonut kyseistä dokkaria? Mitä mieltä olitte?

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Mikä avuksi palelemiseen?

Olen niitä ihmisiä, jotka palelevat lähes aina, kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen plusasteen - eli Suomessa käytännössä ympäri vuoden. Kaulahuivi pysyy kaulassa usein kesälläkin, ilman pipoa ulkoilua ei voi harkitakaan alle kymmenen asteen keleillä, ja vähänkin kylmemmällä ilmalla on puettava sukkahousut farkkujenkin alle. Ihmettelen ja kadehdin niitä onnekkaita, jotka tarkenevat tepastella kotonaan paljain jaloin tai t-paita päällä talvellakin. Minun asunnossani on tälläkin hetkellä mukavat päälle parikymmentä astetta lämmintä, mutta kirjoitan tätä silti villasukat jalassa ja neuletakki päällä. Olen ollut aina viluinen, ja ilmeisesti kyseessä on jonkin sortin sukuvika: äitini nimittäin on, jos mahdollista, vielä meikäläistäkin herkempi hytisemään. Jotkut ihmiset kestävät hyvin paleluakin, mutta minulle tulee liian kylmässä suorastaan huono ja vähintäänkin tuskainen olo. Kärsin kylmästä ihan yhtä intensiivisesti kuin monet muut kuumasta, ja jos saan valita, valitsen aina mieluummin hieman liian kuuman kuin kylmän lämpötilan. Monesti on tuntunut siltä, että olen syntynyt väärään maahan, kun Suomessa ei ole minun makuuni juuri koskaan tarpeeksi lämmintä edes kesällä... Nuorempana vähän naureskelin ihmisille, jotka matkustivat ulkomaille ihan vain pelkän lämmön takia, mutta ymmärrän heitä koko ajan paremmin. Viime kesänä vietin päälle viikon helteisessä Milanossa ja muistan vieläkin elävästi sen, miten kertakaikkisen hyvä olo oli, kun ei tarvinnut päiväkausiin palella tai raahata kaulahuivia ja muita lämpimämpiä vaatteita laukussa kaiken varalta (kuten Suomen kesässä usein täytyy).

Ihaninta olisi päästä kokonaan eroon palelusta. En vaan tiedä, onko se mahdollista (ei ole äitimuorillakaan onnistunut). Jotkut selittelevät paleluani sillä, että olen turhan laihassa kunnossa, mutta syön kyllä riittävästi ja monipuolisesti enkä tiettävästi enää ole juurikaan alipainoinen. Kilpirauhasen vajaatoiminta toki aiheuttaa monilla viluisuutta, mutta omalla kohdallani paleleminen ei ole lääkityksen myötä hävinnyt yhtään minnekään. Avantouintia ja kylmiä suihkuja on suositeltu verenkierron virkistämiseksi, mutta kylmään pulahtaminen tuntuu ajatuksena edelleen vähän liian äärimmäiseltä - ja äkkinäisten lämpötilanvaihteluiden terveellisyyskin vähän mietityttää, varsinkin kun olen niin herkästi reagoivaa sorttia. Tähän asti olen onnistunut torjumaan palelua lähinnä pukeutumalla paksuihin (mutta hieman ahdistaviin) vaatekerroksiin ja juomalla teetä tai kahvia useita kertoja päivässä.


Viime aikoina olen keksinyt yhden hetkellisen avun paleluun. Se kuulostaa tietysti niin ilmeiseltä, ettei siinä ole varmasti kenellekään mitään uutta: kyseessä on nimittäin saunominen. Olen siinä mielessä epätyypillinen suomalainen, etten ole todellakaan aina ollut mikään himosaunoja. Lapsena pidin siitä, mutta sen jälkeen ehti olla varmaan lähemmäs vuosikymmenen mittainen kausi, jolloin en juuri viihtynyt saunassa, sillä liian kuumassa tuli hyvin äkkiä huono ja hutera olo. Viime vuosina olen käynyt saunassa lähinnä mökillä muutaman kerran vuodessa - siitä huolimatta, että asunnossani on oma sauna. Kyllä, aika noloa myöntää, että pitkän aikaa se toimitti lähinnä siivousvälinevaraston virkaa. Jossain vaiheessa kuitenkin hoksasin niinkin yksinkertaisen seikan, että eihän sitä saunaa tarvitse lämmittää niin kuumaksi kuin tapana on! Joku saattaisi vähän naureskella sille, että lämmittelen oikein mielelläni noin 50-asteisessa saunassa, mutta minulle se sopii paljon paremmin kuin kovin kuumat löylyt: ei palele mutta ei tule myöskään ahdistavan kuuma, ja saunassa voi pelkän istua töljöttämisen sijasta hoitaa kroppaa yksinkertaisilla venyttely- ja joogaliikkeillä. Lämpö rentouttaa kehon ja auttaa myös mielen rauhoittamisessa, ja alkusyksystä huomasin, että pieni saunahetki illalla voi auttaa myös nukahtamisvaikeuksien selättämisessä.

Valitettavasti vaan sieltä saunasta ja kodin lämmöstä on joskus poistuttava ulkomaailmaan hytisemään. Tavallaan pidän talvesta, varsinkin lumi on oikein kaunista ja tunnelmallista, mutta kylmästä vuodenajasta nauttimista häiritseee aika tavalla se, että melkein aina on palelun takia vähintäänkin hieman epämiellyttävä olo - tai sitten tukalan kuuma, kun esimerkiksi menee kauppaan toppatakissa ja muutenkin hirmuisissä vällyissä. Kunpa tarkenisi edes sisällä pelkkä normaali pitkähihainen paita päällä... neuleet ovat toki ihania, mutta yleensä olen kyllästynyt niihin jo viimeistään jouluun mennessä, kun ilmankaan ei tarkene :D

Löytyykö lukijoiden joukosta vilukissoja? Ja jos joku on löytänyt tehokkaan avun palelemiseen, niin kuulisin mielelläni!

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Parasta marraskuussa

Yleisessä kielenkäytössä marraskuu tuntuu olevan suorastaan synonyymi ankeudelle ja kamaluudelle. En ole aivan samaa mieltä: oikeastaan pidän todella paljon loppusyksystä - ainakin ensimmäisiin loskakeleihin saakka, mutta tänä vuonna niitä ei ole onneksi vielä näkynyt. Toki lisääntyvä pimeys väsyttää ja edessä odottava kuukausien mittainen talvi ei herätä kovin innostuneita tuntemuksia, mutta toisaalta marraskuussa on paljon ihaniakin puolia, kuten:

Jouluvalot, kauppoihin vähitellen ilmestyvä joulukrääsä, ensimmäiset joululaulut ja ylipäätään joulun odotuksen vielä hiukan varovainen fiilistely (myönnän, olen niitä ärsyttäviä jouluihmisiä). Sumuiset aamut ja päivät; sumussa on turvallinen ja rauhallinen olo, ikään kuin kaupungin äänetkin hieman vaimenisivat. Lehdettömien puiden selkeän kauniit hahmot. Kaikki harmaan ja pimeän sävyt. Pilvettöminä iltoina tähtitaivas. Kynttilät, erityisesti niiden tuoksu. Kukaan ei painosta olemaan aktiivinen ja pirtsakka, joten sitä voi halutessaan olla tai olla olematta - ensimmäinen on muille vain positiivinen yllätys, jälkimmäinen on pelkästään oletusarvoista. Kun ulkoilu ei huvita, tulee harrastettua enemmän kotijuttuja, kuten lukemista, piirtämistä ja pianonsoittoa. Mutta oikeastaan iltalenkit pimeydessä ovat nekin ihan miellyttäviä ja rauhoittavia. Kahvilassa istuminen lämpimän juoman äärellä iltapäivän hämärtyessä. Villakangastakki on juuri sopivan lämmin, eikä paksuihin vaatteisiin ole vielä ehtinyt kyllästyä. Aurinkoiset päivät, koska marraskuun valossa on jotain aivan ihmeellistä (silloin kun se suvaitsee näyttäytyä).




Mistä te pidätte marraskuussa?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Kuinka löytää oikea tapa kuunnella kehoaan?

Oman kropan ja ylipäätään itsensä kuunteleminen on nykyään aika kova sana, ja sitä sovelletaan iloisesti vähän mihin tahansa tekemiseen. Ihan syystäkin, onhan itsetuntemuksesta ja kyvystä havainnoida omaa oloa ja tarpeita paljonkin hyötyä itselle sopivan toiminnan ja toimintatapojen löytämisessä. Joskus itsensä kuunteleminen voi kuitenkin johtaa harhaan, ja jos omia ajatuksia ja tuntemuksia alkaa pitää liian tosina ja vakavasti otettavina, voivat seuraukset olla hyvinvoinnin kannalta kielteisiäkin. Moni varmasti tietää sen tunteen, kun keho ja mieli tuntuvat kaipaavan epäterveellisiä herkkuja ja laiskottelua. Tietysti lepo onkin välillä tarpeen, ja varsinkin ylirasittuneena kehon sen suuntaisia viestejä kannattaa ehdottomasti kuunnella - mutta toisaalta löysäilystäkin tulee valitettavan helposti tapa, jolloin saatamme kaivata sitä yhä enemmän. Sama pätee luonnollisesti myös herkutteluun: emmeköhän me kaikki (tai ainakin useimmat) tiedä, miten helppo siihen on jäädä koukkuun. Ne, jotka sanovat kuuntelevansa kehonsa tarpeita, vannovat usein terveellisen ruoan ja säännöllisen treenaamiseen nimiin ja väittävät kivenkovaan, että heidän kroppansa kerta kaikkiaan vaatii vihermehuja ja salitreeniä. Ehkä vaatiikin, miksei, jos niihin on ensin onnistunut tottumaan. Veikkaan silti, että moni meistä rennosti ja vähän huolettomasti syövistä taviksista ei onnistu ihan täysillä samastumaan...

Kuten ehkä olen aiemminkin maininnut, en ole mikään tiukkapipo ruoka- ja treeniasioissa: olen sitä mieltä, että tasapainoiseen ruokavalioon mahtuu kyllä herkkujakin, eikä treenaamisenkaan kanssa tarvitse mennä liiallisuuksiin, varsinkin jos jonkinlaista hyötyliikuntaa joka tapauksessa mahtuu arkeen. Parin viime vuoden ajan liikuin todella aktiivisesti useita kertoja viikossa, mutta tänä syksynä (tai oikeastaan jo kesällä) tottumukseni ovat hieman muuttuneet - paljolti sen myötä, että olen taas aktivoitunut hieman enemmän taide- ja kulttuuriharrastusten parissa ja priorisoinut läheiset ihmiset liikunnan edelle. Harrastettuani pari vuotta aktiivisesti salitreeniä kyllästyin siihen ihan totaalisesti, ja kesällä liikuin mieluiten lenkkeilemällä ja pyöräilemällä ulkoilmassa. Kuuntelin kehoani, ja se tuntui kaipaavan juuri sitä: vähän rennompaa ja hauskempaa puuhastelua mielestäni hieman tylsän ja totisen salilla äheltämisen tilalle. Loppukesästä erinäisten vastoinkäymisten myötä tuli kuitenkin parin viikon täydellinen stoppi liikunnalle, ja sen jälkeen onkin ollut psyykkisessä mielessä harvinaisen nihkeää päästä kiinni rutiineihin - tai oikeastaan ne on pitänyt muotoilla aika lailla uusiksi.



Alkusyksystä koin, että kehoni ja mieleni kaipaavat nyt jotain muuta kuin tiukkaa treenaamista, joten päätin olla palaamatta salitreenin pariin ja keskityin tanssimiseen ja joogaan. Ne tuntuivat ja tuntuvat edelleen olevan juuri sitä, mitä tässä hieman stressaavassa ja muutoksia täynnä olevassa (mutta oikeastaan aika onnellisessa, muutokset kun ovat kuitenkin pääasiassa positiivisia) elämänvaiheessa kaipaan - ongelma vain on siinä, että olen lipsahtanut niin kovin armolliseksi tai pikemminkin lepsuksi, että olen alkanut jättää liikkumisen väliin milloin mistäkin syystä. Olen ehkä hyvä kuuntelemaan kehoni ja mieleni viestejä, mutta minulla on myös taipumusta ottaa ne liian tosissani eli jättää esimerkiksi toistuvasti treenejä väliin siksi, että vähän väsyttää tai juuri nyt ei satu oikein huvittamaan. Toisaalta en haluaisi myöskään olla sellainen tyyppi, jolla on tarkka treeniohjelma, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta ja huonoa omaatuntoa - sellainen kurinalaisuus ehkä sopii joillekin, mutta minun juttuni ei ole.



Motivaation horjuessa ja elämänrytmin ollessa jokseenkin epäsäännöllinen on kuitenkin toisinaan vaikeaa löytää tasapainoa kehon kuuntelun ja armollisen joustavuuden sekä säännöllisten rutiinien noudattamisen välillä. Varsinkin, kun yhtälöön on vielä lisättävä kaikki muu elämä, kuten ystävät ja muut läheiset, jotka minulla menevät aina liikkumisenkin edelle, jos valinta täytyy tehdä. Ajan puutteestahan minun kohdallani ei tällä hetkellä ole kyse, sillä minulla on todella vähän opiskeluhommia jäljellä enää ennen joulua, joten tosiasiassa mikään ei estäisi liikkumasta omin avuin mihin kellonaikaan tahansa. Jokin siinä kuitenkin tökkii, varsinkin kun kylmässä ja pimeässä lenkkeily ei ole koskaan huvittanut. Tanssitunneilla olen kyllä käynyt kerran tai pari viikossa, joogassa satunnaisesti, mutta joinakin viikkoina liikuntasaldo on ollut jokseenkin olematon. Kotijoogakin on jäänyt nyt loppusyksystä surullisen satunnaiseksi, vaikka se vielä pari kuukautta sitten innosti kovastikin. On aika surullista huomata, että monen vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen kunto on tainnut hieman rapistua, kun liikunnan määrä on varmaan ainakin puolittunut entisestä. Onneksi sentään joudun kävelemään joka paikkaan, joten käytännössä jonkinlaista liikehtimistä tulee helposti vähintään tunti päivässä. Joka tapauksessa viime viikkoina on alkanut tuntua vähän siltä, että nyt tämä liiallinen omien olojen tarkkailu ja kuunteleminen saa riittää ja on aika palata säännölliseen liikuntarytmiin. Ei tavoitteelliseen urheiluun tai sinne salillekaan, mutta kuitenkin siihen arkeen, johon liikunta (jokin muukin kuin kävely ja telkkarin edessä venyttely) useita kertoja viikossa itsestäänselvästi kuuluu.

Löytyisikö teiltä vinkkejä kadonneen liikuntamotivaation palauttamiseen? Ja millaisia ajatuksia itsensä ja kehonsa kuunteleminen teissä herättää? 

tiistai 3. marraskuuta 2015

Mietteitä järkevästä rahankäytöstä

Raha on siitä mielenkiintoinen aihe, että käytännössä kaikki todennäköisesti ajattelevat sitä toisinaan tai melko useinkin, mutta siitä puhuminen tuntuu olevan monelle hyvin arka aihe. Kyllähän me tiedämme: esimerkiksi toisen palkasta tai toimeentulosta kysymistä ei pidetä kovin hyväksyttävänä, vaikka kyseessä olisi varsin läheinenkin ystävä tai tuttava. Rahankäytöstä ja "tuhlaamisesta" puhuminen herättää helposti närää muissa ihmisissä, sillä se koetaan helposti omilla tuloilla elvistelynä. Taloudellisista vaikeuksista puhuminen sentään tuntuu nykypäivänä olevan vähän sallitumpaa, vaikka toki moni saattaa nolouspäissään jättää senkin melko vähälle. Kuitenkin varsinkin opiskelijoiden ja muiden pienituloisten keskuudessa rahan puutteesta nillittäminen ei tunnu olevan kovinkaan harvinainen aihe - ja oman kokemukseni perusteella opiskelijoiden keskuudessa on ihan okei jopa kysyä jonkun osa-aikatyön palkasta ja vuokran kaltaisista perusmenoista. Itse olen kokenut tämän jopa hieman hämmentävänä, sillä olen ilmeisesti sisäistänyt kotoa aika perinteisen käsityksen siitä, millä tasolla taloudellisista asioista on sopivaa puhua. Niinpä en aio täällä blogissakaan jaaritella aiheesta kuin melko yleisellä tasolla. Aihe on kuitenkin niin tärkeä ja kiinnostava, etten malttanut kokonaan jättää sitä rauhaan :)

Hävettää tunnustaa, mutta olen aina ollut sellainen ihminen, jolla rahaa kuluu niin paljon kuin sitä on. Kykenen kyllä säästämiseenkin, jos se tähtää johonkin tiettyyn tarkoitukseen, mutta säästäminen niin sanotusti pahan päivän varalle ja yllättäviä menoja varten tuntuu vaikealta - niin kuin käsittääkseni todella monille muillekin. Tietysti asiaan vaikuttaa se, että olen vielä opiskelija, eikä minulla ole koskaan tähän mennessä ollut kovin suuria säännöllisiä tuloja. Nyt valmistumisen häämöttäessä olen aika paljon pohtinut sitä, että taitaa olla aika järkevöityä ja aikuistua toden teolla myös raha-asioiden suhteen. Minulle tämä tarkoittaa ennen kaikkea suunnitelmallisuutta, jota yleensäkin pidetään tärkeänä juttuna taloudenpidossa. Satunnaisiin pieniin heräteostoksiin kuluu helposti ja melkein huomaamatta viikossa tai kuukaudessa aika paljonkin rahaa, vaikka ne tuntuisivat ostohetkellä varsin harmittomilta. Muutamaan otteeseen olen pitänyt säännöllisesti kirjaa kaikista menoistani ja yllättynyt (suorastaan vähän järkyttynyt) siitä, miten paljon olen onnistunut kuluttamaan sellaisiin pikkujuttuihin kuin kahvitteluun ja välipaloihin, isommista heräteostoksista puhumattakaan. Vaateshoppailutottumuksiani olen tosin onnistunut muuttamaan viime vuosina aiempaa järkevämmiksi: en enää juuri koskaan kiertele kaupoissa vain huvin vuoksi (paitsi matkoilla), ja ostan vain sellaisia juttuja, joita oikeasti tarvitsen tai rakastan. Silti parantamisen varaa varmasti olisi, sillä monista karsintakierroksista huolimatta vaatekaapistani löytyisi päällepantavaa itseni lisäksi parille muullekin naisihmiselle...

Tällä hetkellä merkittävin taloudellinen paheeni taitaa olla kahvittelu ja ulkona syöminen, jotka ovat vähän salamyhkäisesti lisääntyneet sen myötä, kun olen vähentänyt vaatteiden ja kosmetiikan ostamista. Toisaalta kahvittelu ja satunnainen ravintolassa syöminen ovat mitä ihanimpia piristyksiä arjen keskellä ja tietysti myös miellyttävää sosiaalista toimintaa, mutta silti välillä käy mielessä, miten paljon onnistuisi säästämään, jos jättäisi tuollaiset jutut kokonaan välistä - jos en vaikkapa vuoteen kävisi ollenkaan kahvilla tai ulkona syömässä, säästäisin varmasti helpostikin yhden mukavan matkan verran. Sitä pidän kuitenkin todella arveluttavana, että joillakin ihmisillä on niin suuri into puuttua toisten rahankäyttöön ja valintoihin: onko oikeasti yhtään sen huonompi vaihtoehto sijoittaa hedonistisiin elämyksiin tai vaikkapa kulttuurinautintoihin kuin säästää uutta autoa tai asuntoa varten?

Toki kaikille yhteisiä, yleisiä ohjeitakin voi antaa (kuten se, että ei parane elää jatkuvasti yli varojensa, ja että on viisasta olla edes vähän säästössä sen kuuluisan pahan päivän varalle), mutta rahankäytössä on paljon kyse myös arvovalinnoista, jotka jokaisen täytyy tehdä ihan itse. Mitkä asiat ovat sellaisia, joihin ehkä kuluu paljon rahaa, mutta jotka myös parantavat elämänlaatuasi niin paljon, että et pidä mielekkäänä niistä luopumista? Mistä taas voisit nipistää hieman ilman, että hyvinvointisi ja mielenrauhasi kärsisi siitä merkittävästi? Näitä kysymyksiä lienee hyvä pohtia aina silloin tällöin. Itse esimerkiksi olen tullut siihen lopputulokseen, että kulttuuriharrastuksista en halua säästää, ellei ole aivan pakko, kun taas muutama take away -kahvi vähemmän viikon aikana tuskin vaikuttaa elämänlaatuuni kovinkaan paljon. Ajattelen, että omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin kannattaa aina panostaa, sillä pitemmän päälle se säästää niin rahaa kuin muita omia rajallisia resursseja. Uskoisin, että moni on samaa mieltä vaikkapa siitä, että liikuntaharrastukseen tai terveelliseen ruokaan panostaminen on parempi idea kuin se, että elää mahdollisimman halvalla mutta päästää itsensä niin pahasti hunningolle, että siitä koituu huomattavia henkisiä, fyysisiä ja taloudellisia kustannuksia myöhemmin.

Millaisia ajatuksia teillä on järkevästä rahankäytöstä? Oletteko itse pihistelijöitä vai tuhlailijoita?