maanantai 28. joulukuuta 2015

Vuodet viimeiset

Muutaman päivän kuluttua eletään jo uutta vuotta, joka tuo ainakin minun elämääni suuria muutoksia: parin viikon kuluttua aloitan viiden kuukauden mittaisen työharjoittelun, jonka jälkeen valmistun psykologian maisteriksi. Edelleen harvinaisen hämmentävä ajatus - arvatkaa, tuntuuko yhtään siltä, että olisin millään tavalla "valmis"! Pikemminkin taivun ajattelemaan, että eihän kukaan meistä koskaan ole täysin valmis, sillä kaikeksi onneksi elämään voi ja mielestäni myös kannattaa suhtautua jatkuvana oppimis- ja kehittymisprosessina. Oli kyse sitten urasta ja työelämästä, ihmissuhteista tai ihan vain oman itsen kanssa toimeen tulemisesta (joka luonnollisesti on aikas tärkeää myös työn ja suhteiden näkökulmasta).



Viime päivinä on tullut ajateltua paljon paitsi kulunutta vuotta, myös kaikkia näitä vuosia (tähän mennessä viisi ja puoli) lukiosta valmistumisen ja nykyhetken välillä. Ei sellaista muutosta oikein voi sanoittaa - ja silti koen loppujen lopuksi olevani ihan se sama ihminen, joka idealistisena ja innokkaana lukiolaisena alkoi kaivautua vähitellen ulos kuorestaan, uskaltaa yhä enemmän ja luottaa itseensä vähän vakaammin. En ole valmis, sekin prosessi on yhä kesken, vaikka se onkin muuttanut vuosien varrella muotoaan: avoimuuden ja uskalluksen lisäksi olen alkanut arvostaa ja tavoitella myötätuntoa yhä enemmän. Rohkeus vailla myötätuntoa ja halua ymmärtää muita kun on hippusen pelottavaa.


Joulu ja sen jälkeiset välipäivät ovat monille tietyllä tavalla pysähtymisen aikaa. Itse koen tämän ajanjakson toisaalta ihanana ja rentouttavana mutta toisaalta myös ahdistavana: jo ala-asteiässä pahimmat eksistentiaaliset kriisit tuppasivat aina iskemään juuri joululomalla, kun kaikki ympärillä tuntui pysähtyneen ja oli liikaa aikaa ajatella syntyjä syviä. Vuodenvaihteen lähestyessä tuntuu suorastaan pakolliselta käydä mielessään läpi kulunutta vuotta ja toisaalta miettiä, mitäköhän tuleva vuosi tuo tullessaan. Uudenvuodenlupauksia en tälläkään kertaa aio tehdä (ainakaan julkisesti - myönnettäköön, että omassa pienessä mielessäni saatan silti punoa jonkinlaisia suunnitelmia...), mutta tämän hyvin tapahtumarikkaan ja tunteikkaan vuoden jälkeen tuntuu aika huimaavalta ajatella, millainen ensi vuodesta muotoutuu. Niin paljon kuin myrskyistä pidänkin, toivoisin hieman enemmän tyyneyttä ja selkeyttä. Ja taitoa olla huolehtimatta liikaa tulevasta, uskallusta luottaa ja rakastaa epäilyksittä, kykyä heittäytyä sielu apposen auki kohti uutta ja jännittävää.


Näissä sekalaisissa mietteissä jatkan vielä hetken leppoisaa lomaa perheen luona pohjoisessa ennen uusiin kuvioihin sukeltamista. Ja vaikka en kovin talvi-ihminen olekaan, täytyy myöntää, että kyllähän tuo vähän lumisempi maisema näyttää ihan miellyttävältä pitkän harmauden jälkeen.

Mukavia vuoden viimeisiä päiviä teille, sekä iloa ja onnea uuteen vuoteen! :) 

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Leppoisaa joulua!

Tänään aamulenkillä törmäsin tuttuun yksinäiseen cityjoutseneen. Enkeleihin en usko, mutta tämä oli kyllä aika lähellä. Niin jumalaisen kaunis olento, että melkein itku tuli sen liikkeitä seuraillessa.




Joulunpyhien ajan ajattelin viettää jonkinlaista lomaa myös somesta ja keskittyä muihin, tärkeämpiin asioihin. Suosittelen lämpimästi muillekin ;)

Ihanaa ja rauhallista joulua kaikille!

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mitä annettavaa minulla on?

Viime aikoina toisten blogeja lueskellessa ja omia postausideoita miettiessä olen tullut ajatelleeksi paljon sitä, miten nykyisin erilaisia neuvoja ja mielipiteitä puskee tajuntaan joka puolelta - ainakin, jos vähänkään seuraa sosiaalista tai ylipäätään mitään mediaa. Varsinkin hyvinvointia ja terveellistä elämäntapaa käsittelevät blogit ja aikakauslehdet pursuilevat erilaisia neuvoja paremman ja onnellisemman elämän saavuttamiseen. Ei liene yllätys, että useimpiin neuvoihin ei sisälly mitään uutta tai yllätyksellistä. Toki muistutuksista ja kertauksesta ei meille itsekurittomille reppanoille ole haittaa, mutta silti välillä käy mielessä, mitä tarkoitusta kaikki tämä neuvova itseilmaisu loppujen lopuksi palvelee. Moni varmasti bloggaa osittain vain omaksi ilokseen ja kirjoittelee ylös ennen kaikkea omia oivalluksiaan ja ajatuksiaan miettimättä hirveästi sitä, ovatko ne erityisen kekseliäitä tai uutta luovia - eikä siinä tietenkään ole mitään väärää. Jonkun mielestä itsestäänselviltä tuntuvat neuvot voivat kolahtaa jollekin toiselle juuri sillä hetkellä, ja samoin eri kirjoittajien tyylit vetoavat eri tavalla eri lukijoihin. 

Henkilökohtaisesti olen oikeastaan aika kyllästynyt bloggaamaan hyvinvointiin liittyvistä aiheista.  Psyykkinen hyvinvointi toki jää usein vähemmälle huomiolle hyvinvointiblogeissa, ja siksi olen halunnut tuoda esiin siihen liittyviä aihepiirejä, mutta silti aina löytyy joku paljon asiantuntevampi tyyppi, joka on ilmaissut aika lailla samat ajatukset paremmin. Monet arkiset henkiseen hyvinvointiin liittyvät aiheet tuntuvat kertakaikkisen kuluneilta, ja usein päällimmäinen fiilis on se, että onko minulla tästä oikeasti mitään uutta tai erityisen omakohtaista (muttei liian henkilökohtaista) sanottavaa. Psyykkisestä hyvinvoinnista kirjoittaminen niin, ettei teksti lipsahtaisi liian henkilökohtaiseksi eikä toisaalta jäisi puisevan tieteelliseksi, on oikeastaan todella haastavaa. Varsinkin, kun en ole niitä bloggaajia, jotka haluaisivat avata omaa elämäänsä ja kipukohtiaan julkisesti kovinkaan paljon. Ehkä kaikki eivät ajattele näin, mutta itse en koe kovin motivoivana jaaritella asioista, joista ”kaikki muutkin” kirjoittavat - ellen sitten koe, että oma näkökulmani poikkeaa toisista sen verran, että sen esiin tuominen voi herättää uusia ajatuksia muissakin. Olen vähentänyt myös erityisesti hyvinvointiblogien lukemista melko lailla viime aikoina, sillä olen kyllästynyt lukemaan käytännössä aina samoja ajatuksia vähän eri paketissa. Valitsenkin lukemani blogit ennen kaikkea bloggaajan kiinnostavan persoonallisuuden tai mielenkiintoisen itseilmaisun, en juttujen aiheiden perusteella. 

Vaikka psykologia, ihmisen toiminta ja terveys ovatkin todella kiinnostavia aihepiirejä ja koen tällä hetkellä olevani oikealla alalla, tämä ei missään nimessä ole se yksi ja ainoa intohimoni. Monille psykologia tai muut ihmisten auttamiseen ja hyvinvoinnin tukemiseen liittyvät ammatit tuntuvat olevan jonkinlainen kutsumus, mutta omalla kohdallani näin ei taida olla: olisin aivan hyvin voinut päätyä jollekin toiselle alalle, enkä itse asiassa ole ollenkaan varma siitä, mitä vaikkapa kymmenen vuoden päästä teen (edes ammatillisessa mielessä siis). Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en välttämättä halua käyttää ainakaan kovin paljon vapaa-ajastani hyvinvoinnista höpöttämiseen, kun joka tapauksessa olen tekemisissä psyykkisen hyvinvoinnin kanssa päivät pitkät varsinkin tammikuusta eteenpäin, kun aloitan kokopäiväisen työharjoittelun. Maailmassa on niin huikean paljon muutakin kiinnostavaa: juuri nyt olen aika hurahtanut erityisesti historiaan ja antiikin kirjallisuuteen, joihin perehtyminen ja joista kirjoittaminen tuntuvat paljon mielekkäämmiltä kuin lattean hyvinvointipuheen tuottaminen. En aio ainakaan vielä hylätä tätä blogia tai muuttaa sen suuntaa täysin, mutta ajattelinpa vain kertoa, että inspiraatio blogin ydinaiheista kirjoittamiseen on aika vähissä. Kulttuurista ja taiteesta kirjoittaminen sen sijaan kutkuttaa parhaillaan huomattavasti enemmän, joten jos ne jutut kiinnostavat, paasaan niistä Kulttuuripläjäys-blogini puolella :) Hyvinvointihöpinöistä taidan kuitenkin pitää ainakin pientä joululomaa ja keskittyä imemään itseeni inspiraatiota ja sivistystä muilta elämänalueilta. 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Stressitöntä joulunaikaa

Tein tänään ajattelemattoman virheen: lähdin lauantaina, alle kaksi viikkoa ennen joulua, kaupungille kiertelemään ihan huvin vuoksi. Oma käsitykseni viikonpäivistä on tällä hetkellä hitusen hatara, sillä minulla ei ole näin opintojen loppumetreillä ollut säännöllistä viikkorytmiä. Aina välillä pääsee siis unohtumaan, että keskustan kauppojen välttely lauantai-iltapäivisin voisi säästää hermoja aika lailla. Näin joulun lähestyessä olen taas kerran päässyt ihmettelemään sivusta monien kanssaihmisten joulustressiä ja -hössötystä - ymmärtämättä vieläkään täysin, mistä se oikein kumpuaa. Siitäkö, että kaikki halutaan tehdä viimeisen päälle itse ja silti valmistelut jätetään viime tippaan? Ehkä siitä, että otetaan hirveät paineet Täydellisen Joulun luomisesta? Jonkinlaisesta lahjahysteriasta, halusta ostaa koko suvulle ja ystäväpiirille (tietenkin viime hetkellä) kaikenlaista tarpeellista ja ennen kaikkea tarpeetonta?


Minulle joulusta sressaaminen tuntuu todella vieraalta: omalla kohdallani kyseessä on juhla, jonka ideana on ennen kaikkea viettää leppoisaa ja näin kaukana kotikotoa asuvalle harvinaista laatuaikaa perheen ja läheisten kanssa ja nauttia rauhoittuvalla tavalla pysähtyneestä tunnelmasta. Luultavasti olen oppinut lupsakan suhtautumisen vanhemmiltani, sillä meillä on aina vietetty joulua pienellä porukalla ilman sen kummempia paineita. Joka ikistä ruokalajia ei ole pakko tehdä alusta asti itse (eikä jouluruokaakaan ole pakko syödä - itse olen nauttinut jo monta vuotta jouluaterialla jotain ihan muuta, sillä en erityisemmin pidä perinteisistä jouluruuista riisipuuroa lukuun ottamatta), ja lahjojakin on yleensä hankittu pitkin vuotta viime hetken hätäostostelun sijasta. Tietysti stressiä voisi kertyä helpommin, jos esimerkiksi viettäisi joulua kovin isossa porukassa tai "joutuisi" juhlapyhien aikaan ramppaamaan monessa eri paikassa kyläilemässä (mikä sekin muuten on valintakysymys, ei pakko), mutta minulla on silti aika vahvat epäilykseni siitä, että joulustressin välttäminen on ennen kaikkea asenne- ja järjestelykysymys.


Uskon, että joulustressin taustalla on usein se, että odotetuille juhlapyhille kasataan helposti paljon paineita siitä, että kaiken pitäisi sujua ikimuistoisesti tai ainakin täydellisesti tietyn kaavan mukaan. Jouluperinteet ovat monille niin rakkaita, että niiden toteuttamisesta saatetaan pitää kiinni kynsin ja hampain. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta toisaalta on aika surullista, jos jonkun joulu on pilalla siksi, että ruokapöydästä ei löydykään juuri sitä omaa lempilaatikkoa tai että suklaakonvehdit pääsevät loppumaan kesken. Tietysti myös kaupallinen jouluhössötys voi omalta osaltaan lisätä paineita, erityisesti mitä tulee lahjoihin. Itse olen viime aikoina pyrkinyt vähentämään huomattavasti shoppailua ja turhan tavaran haalimista, ja tämän myötä olen alkanut suhtautua myös joulun kaupallisuuteen kriittisemmin. En tosin tyrmää sitä täysin, sillä myönnän, että minusta on edelleen varsin tunnelmallista kierrellä keskustassa viime hetken hulinoita ihmettelemässä joulunaluspäivinä...


Minulle joulussa tärkeintä on tunnelma, joka koostuu monista pienistä palasista: talvisesta tai ainakin pimeästä säästä (lumikaan ei ole pakollista, vaikkakin toivottavaa), kynttilänvalosta, musiikista, tuoksuista, kiireettömyydestä, huomionosoituksista (lahjat mukaan lukien, mutta ajatus on tärkein, ja pelkkä vilpitön ja iloinen hyvän joulun toivotus puolitutulta saa aina hymyn huulilleni), koristeista ja valoista, ulkoilusta pakkassäässä (vielä on hyvä elää siinä toivossa, että edes pohjoiseen tulisi kunnon pakkasjoulu) ja tilaisuudesta keskustella henkeviä läheisten kanssa oikein ajan kanssa. Olen jouluihminen mutta en hössöttäjä, ja tätä kirjoittaessakin tuli muuten ihanan lämmin olo, kun tajusin, että jo muutaman päivän päästä lähden viettämään joulua kotikotiin oikein pitkän kaavan mukaan! Sillä minulle joulu ei tarkoita vain niitä muutamaa pyhäpäivää vaan pikemminkin koko joulunaikaa - varsinkin nyt aikuisiällä, kun joulu tarkoittaa myös mahdollisuutta piipahtaa vähän pitempi tovi kotikaupungissani, jossa välimatkan vuoksi tulee käytyä valitettavan harvoin.

Mukavaa ja stressitöntä joulunodotusta teillekin! :) 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Hengenravinnosta

Olen sellaista helposti tylsistyttävää sorttia, jonka on todella vaikea vain olla - tai esimerkiksi viettää koko päivä kotona leffoja tai muuta viihdykettä katsellen. Itse asiassa harrastan sellaista vain pakon edessä eli silloin kun olen niin kipeä, etten jaksa tehdä muuta. Nuorempana pystyin kevyesti kuluttamaan koko päivän hyvän kirjan parissa, mutta nykyään luenkin mieluummin vähän lyhyemmissä pätkissä ja teen välillä jotain muuta. Aika harvoin keskityn yhteen tekemiseen tuntia pidempään: kouluhommien välissäkin tauot ovat äärimmäisen tärkeitä, muuten alkaa keskittyminen herpaantua. Pätkittäistä työskentelytapaani on toisinaan kummasteltu, mutta itse koen sen mahdollistavan tehokkaan työskentelyn - ja aika harva loppujen lopuksi pystyy keskittymään tiiviisti varsinkaan johonkin älylliseen hommaan tuntikausien ajan. Kahdehdin niitä, jotka pystyvät.

En oikein osaa nauttia laiskottelusta. Kaikkein pahimmalta siinä tuntuu jokin, jota älylliseksi tylsistymiseksikin voisi nimittää: mukavaa puuhastelua ehkä riittää, mutta jos en päiväkausiin tee mitään inspiroivaa tai haastavaa, kaikki mielikuvitus ja älyllinen uteliaisuus tuntuvat katoavan päästä ja korvautuvan tasaisella tylsistymisellä, johon ei mikä tahansa liikunta, kotona puuhastelu tai keskinkertaisten elokuvien katsominen auta. Fyysisesti laiskottelu kyllä hoituu, mutta jos vaikka kipeänä ollessani olen löllynyt pari päivää kotona lähinnä katsoen leffoja, selaillen jo kertaalleen luettuja kirjoja pystymättä keskittymään tai kitisten lähimmäisille ankeaa oloani, ahdistun aika helposti siitä, että ajatukset tuntuvat junnaavan paikoillaan. Silloin tiedän, että on aika ihan huvin vuoksi googletella jotain kiehtovaa aihetta, johon en vielä ole ehtinyt tai viitsinyt perehtyä, tai kaivaa internetin syövereistä jokin jännittävä ja ajatuksia herättävä dokumentti (tai heittäytyä henkevään keskusteluun jonkun kanssa, mutta se ei valitettavasti aina onnistu juuri sillä hetkellä, kun itsestä tuntuisi siltä). 

Nykyään fyysiseen hyvinvointiin liittyvät teemat ovat todella näkyvästi esillä niin valtamedioissa kuin somessa ja monien ihmisten arkikeskusteluissakin. Toki henkisestä tai psyykkisestä hyvinvoinnistakin puhutaan ja kirjoitetaan, mutta usein valitettavan kapeasta näkökulmasta: stressin hallinta ja tietoinen läsnäolo tuntuvat olevan kovia sanoja. Ei siinä mitään, onhan stressi monia koskettava, elämänlaatua heikentävä ja ties mille sairauksille ja ongelmille altistava juttu, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu tuo taatusti hyvää meidän kaikkien elämään. Henkisessä hyvinvoinnissa on kuitenkin myös toinen puoli: se, joka liittyy innostumiseen, uteliaisuuteen, oppimiseen ja mielekkääseen tekemiseen. Yhtenä hyvän elämän perusteista voidaan pitää sisäistä motivaatiota: sitä, että ihminen pystyy suuntaamaan energiansa sellaiseen tekemiseen, jonka hän kokee itsessään mielekkäänä, ei pelkkänä välineenä jonkin muun hyvän (kuten rahan, terveyden tai sosiaalisen hyväksynnän) takia. Mielekkääseen tekemiseen omistautuminen voi parhaimmillaan tuoda elämään paitsi tyyntä tyytyväisyyttä, myös energistä elinvoimaisuutta ja tarkoituksellisuuden tunnetta. Nämä aktiivisuutta ja omistautumista painottavat näkökulmat unohtuvat helposti, kun hyvinvointijutuissa keskitytään käsittelemään keinoja rauhoittua ja pysähtyä. Joskus sekin on tarpeen, mutta kuten tiedetään, liika on aina liikaa: emme voi elää koko elämäämme pysähdyksissä. En myöskään millään suostu uskomaan, että pelkkä mindfulness-harjoittelu tekisi kovinkaan autuaaksi, vaikka sillä kiistatta myönteisiä vaikutuksia onkin. Elämä on myös tekemistä, ei vain olemista. 

Tylsistymisestä tuskin kukaan nauttii, mutta toki tylsistymisherkkyydessäkin on eroja: jotkut meistä ovat luonnostaan elämyshakuisempia kuin toiset, jotka taas eivät ehkä tylsisty juuri koskaan. Itsekin käytännössä löydän itseni melko harvoin tylsistyneestä tilasta, sillä olen hyvä keksimään itselleni tekemistä (aina riittää lukemattomia kirjoja, jos ei muuta keksi!). Tiedostan kuitenkin aika hyvin sen, että joihinkin muihin verrattuna tarvitsen aika paljon tekemistä ja ajateltavaa pysyäkseni tyytyväisenä ja energisenä. Esimerkiksi erityisherkkien nettikeskusteluja lukiessani olen monta kertaa hämmentynyt siitä, miten moni tuntuu nauttivan pelkästä oleskelusta ja rauhassa ottamisesta pitkiäkin aikoja. Toki varmasti jokainen kaipaa omaa rauhoittumisaikaa kiireen tai ylipäätään erilaisten menojen vastapainoksi, ja helposti kuormittuvat herkät tarvitsevat sitä usein enemmän, mutta omalla kohdallani olen huomannut hyvin tärkeäksi sen, että löysäilyä ei tulisi liikaa. Aina ei ole helppoa olla sekä herkästi kuormittuva että herkästi tylsistyvä ja elämyshakuinen tyyppi - mutta onneksi minulla elämykseksi riittää usein tarpeeksi mielenkiintoinen kirja, älyllisesti haastava keskustelu tai taidenäyttely, ei sen ihmeellisempää :) Joka tapauksessa pidän hirveän tärkeänä sitä, että ravitsemme kehomme lisäksi myös sieluamme.

Millaista hengenravintoa te kaipaatte? Tylsistyttekö helposti?