maanantai 25. tammikuuta 2016

Pieniä paljastuksia

Koska listat ovat kivoja (ja oli hippusen tylsää):

3 asiaa joita odotan

- viikonloppu (kuten nykyään aina, kun asun kaupungissa, josta en tunne ketään muuta kuin työkaverit)
- valoisat illat
- että lumet sulaisivat, sillä kaipaan ulkona juoksemista

3 asiaa joita pelkään

- ampiaiset
- katkeroituminen
- hylätyksi tuleminen

3 asiaa joista tykkään

- ihmisten katseleminen
- kahvilat
- onnistumisen tunne


3 asiaa joista en tykkää

- pimeät aamut
- keitetyt kananmunat (paistetut ovat ok)
- pahvimukista juotu kahvi

3 asiaa joita haluan

- päästä taas tanssitunneille
- sopeutua muutoksiin helpommin
- oppia seisomaan käsilläni

3 asiaa mitä minun pitäisi tehdä

- lopettaa kahvinjuonti (ei muuten sovi ihmiselle, joka on muutenkin nukkunut huonosti melkein koko elämänsä)
- vakiinnuttaa säännöllinen vuorokausirytmi
- päästä eroon puhelinkammosta


3 asiaa mitä osaan

- kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, jotka monilta jäävät huomaamatta
- lukea asiatekstiä tosi nopeasti
- piirtää ihmisiä

3 asiaa mitä en osaa

- viheltää
- suhtautua kevyesti itseeni kohdistuvaan kritiikkiin
- askarrella

3 asiaa jotka minulla on mielen päällä

- ikävä erästä rakasta
- parin asiakkaan ongelmat
- tulispa jo kevät


3 asiaa joista puhun usein

- omat ahdistukseni ja itsetutkiskeluni (valitettavasti, ei taida olla läheisillekään mukavaa)
- sää (olen huono small talkissa, joten joudun aina välillä turvautumaan näin tylsään aiheeseen...)
- taide

3 asiaa joita toivon itselleni

- täydellisesti istuvia, kestäviä t-paitoja
- rohkeutta
- rakkautta niin paljon kuin vain sielu sietää

3 asiaa jotka rauhoittavat minua

- hömppäsarjojen tai -leffojen katsominen
- kävelylenkit kauniissa maisemissa
- jonkun mukavan ihmisen halaaminen


3 asiaa jotka stressaavat minua

- tulevaisuus
- epätäsmällisyys
- yhtäkkiset muutokset

3 asiaa jotka olen tehnyt tämän viikon aikana

- ollut töissä
- joogannut
- syönyt suklaata

3 asiaa jotka aion tehdä viikonloppuna

- käydä syömässä tätini kanssa
- kahvitella kaverin kanssa
- nukkua pitkät ja toivottavasti rauhalliset yöunet

perjantai 22. tammikuuta 2016

Joogakuulumisia

Vuoden alussa päätin alkaa taas harrastamaan joogaa aktiivisemmin. Syksyllä kävin satunnaisesti ilmajoogassa, jota rakastin, ja juuri nyt harmittelen kovasti, ettei sitä (tietääkseni?) ole mahdollista harrastaa tämänhetkisessä asuinkaupungissani Kokkolassa. Muuten joogaharjoittelu jäi melko satunnaiseksi kotitreeniksi, ja minähän en ole koskaan ollut kovin hyvä treenaamaan säännöllisesti kotona - liikaa muita virikkeitä ilmeisesti. Minulle sopii parhaiten se, että liikkumiselle on tietty aika ja paikka, muuten se jää helposti välistä, jos sattuu vähän väsyttämään tai laiskottamaan. Kokkolassa harrastusmahdollisuudet ovat kuitenkin valitettavan rajalliset, ja niistäkin harvoista asun vähän syrjässä, joten lopputalven ajan olen päättänyt liikehtiä ennen kaikkea kotona. Lumien sulamista ja lenkkeilykautta odotan jo innolla, mutta koska siihen taitaa olla vielä hetki aikaa, keskityn nyt kotitreeneihin. Jumppakuminauhakin lojuu nurkissa, vielä toistaiseksi käyttämättömänä, mutta joogahetkien makuun olen päässyt mukavasti jokin aika sitten aloittamani Yoogaia-kokeilun ja Youtubesta löytyvien joogavideoiden avulla. 

Olen harrastanut joogaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo vuosikaudet, joten itsenäisesti harjoitteleminenkin onnistuu, mutta silloin tulee helposti mentyä sieltä, missä aita on matalin. Kärsivällisyys tai pitkäjänteisyys eivät taida olla meikäläisen ydinvahvuuksia, ja joogatunneillakin olen usein turhautunut siihen, jos en ole osannut tai pystynyt tekemään jotain uutta liikettä tai asentoa heti ensimmäisellä yrityksellä. Kuitenkin oppimisen ilo on mieletön tunne, kunhan vain jaksaa harjoitella - ja sitä paitsi monesti hankalilta ja ikäviltä tuntuvat liikkeet ovat juuri niitä, joita kroppa eniten kaipaa. Kaipaan siis hieman ulkopuolista apua motivoidakseni itseäni monipuolisempaan harjoitteluun. Ilmajoogainnostukseeni vaikutti varmasti osaltaan sekin, että tunneilla oli sen verran vähän porukkaa, että opettaja ehti auttaa ja neuvoa jokaista erikseen, joten oma osaaminen ja ennen kaikkea uskaltaminen kehittyivät hurjasti jo muutamassa tunnissa. Kaikkein mieluiten kävisin säännöllisesti tuollaisilla tunneilla, mutta toki videotreenitkin ovat astetta mukavampia kuin pelkkä yksin harjoitteleminen - ja niiden parissa voi todella jättää aivot narikkaan, kun ei tarvitse itse suunnitella mitä tekee. 


Jooga on laji, joka jostain syystä saa aina välillä mielenkiintoisia tunteita pintaan. Vuosi sitten syksyllä kävin muutamia kuukausia säännöllisesti kundaliinijoogassa, joka oli ehkä vähän turhan hörhöä minun makuuni, mutta toisaalta se oli erityisen hyvää harjoitusta epämukavuuden sietämiseen. Voin nimittäin kertoa, etten todellakaan ole sellainen ihminen, jolle on helppoa istua edes vartti paikallaan meditoimassa, saati sitten tehdä sitä hankalassa asennossa, jossa aina joku kohta kropasta puutuu. Eilen päätin pitkästä aikaa kokeilla kundaliinijoogaa, ja teinkin noin tunnin mittaisen Yoogaiasta löytyneen harjoitukseen - ja ai että, miten kamalaa ja ihanaa se oli! Toisaalta on hieno tunne haastaa itsensä ja kurkottaa kauas pois omalta mukavuusalueelta, mutta toisaalta jooga saa välillä minussa aikaan sellaista henkistä vastarintaa ja kiukkua, että sen käsittely ja sietäminen nousee toisinaan harjoituksen tärkeimmäksi anniksi. On suorastaan ihmeellistä, miten joogaharjoitusten parissa koen välillä sellaista kiukun ja vitutuksen tunnetta, mitä ilmenee muussa elämässäni todella harvoin. En ole helposti kimpaantuvaa sorttia vaan pikemminkin aika rauhallinen ja ristiriitatilanteissakin asiallinen, enkä juuri koskaan esimerkiksi korota ääntäni (tai tunne edes halua siihen). Usein puhutaan siitä, miten jokaisella on sisällään enemmän tai vähemmän myös vihan tunteita, jotka täytyy jollain tavalla käsitellä. Omalla kohdallani olen kummastellut sitä, miten vaikea minun on saada kosketusta noihin tunteisiin itsessäni - itse asiassa olen joskus jopa kuvitellut, että en osaisi olla vihainen tai edes kiukkuinen, sillä usein harmittavissa tilanteissa koen enemmänkin surun, pettymyksen tai epäonnistumisen tunteita. En keksi syytä, mutta selvästi varsinkin (henkisesti) haastavammissa joogaharjoituksissa on jotain, mikä yllättäen saakin nämä kadoksissa olleet vitutukset pintaan. Ja hyvä niin, sillä mielestäni on hyvin tärkeää olla kosketuksissa itseensä ja tunteisiinsa. Parempi käydä ne tavalla tai toisella läpi kuin antaa niiden muhia jossain taustalla tiedostamattoman mielen sopukoissa, mistä ne kuitenkin omalla tavallaan vaikuttavat. 

Joogan ja muidenkin liikuntaharrastusteni myötä olen miettinyt paljon myös kehon ja mielen yhteistyötä ja tasapainoa. Juuri tasapainon löytäminen tuntuu olevan joskus vaikeaa: jotkut, ehkä varsinkin älyllistä työtä tekevät, elävät ennen kaikkea mielessään, ja jotkut toiset taas keskittyvät hyväkuntoisen kehon ylläpitämiseen ja unohtavat samalla pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistaan. Psyykkiset ongelmat heijastuvat lähes aina jollain tavalla myös fyysisen kehon toimintaan, mutta valitettavasti kehollisuuden huomioiminen jää ainakin oman tietoni mukaan psykiatrisessa hoidossa yleensä olemattoman vähäiseksi. Ja toisessa ääripäässä taas jotkut ajattelevat, että kehon treenaaminen ja terveellinen ruokavalio ratkaisevat kuin ohimennen myös psyykkiset pulmat. Itse näen molemmat lähestymistavat aika ongelmallisina, ja harjoittelussakin olen tullut jo parin viikon sisään monta kertaa miettineeksi, miten kehollisuuden huomioon ottaminen sitten pitäisi toteuttaa psyykkisten ongelmien hoidossa. Toki tämän näkökulman huomioivia hoitomenetelmiä on olemassa, mutta tietoisuutta niistä olisi varmasti varaa lisätä - pakko on nimittäin esimerkiksi todeta, että omissa psykologian opinnoissani kaikki kehollisuuteen viittaavat teemat ovat jääneet puuttumaan lähes täysin. 

Millaisia kokemuksia teillä on joogasta? :) 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Miksi juuri psykologia?

Opintoni tuntuvat olevan aihe, joka monia niin täällä blogin puolella kuin tosielämässäkin kiinnostaa, joten nyt niiden ollessa loppusuoralla ajattelin koota tänne muutaman postauksen verran ajatuksiani psykologian pariin päätymisestä ja itse opinnoista. Muistutan jo heti alkuun siitä, että niin opintojen sisällössä kuin pääsykokeissakin on huomattavia eroja eri yliopistojen välillä, joten jos harkitsee psykologian opintoihin hakeutumista, kannattanee tutustua eri yliopistojen tarjontaan - ainakin, jos on jo selviä intressejä tiettyyn suuntaan. Itsehän tosin en tehnyt näin, vaan hain vain Helsinkiin ja Tampereelle, koska en voinut kuvitellakaan muuttavani muualle (psykaa voi opiskella myös Turussa, Jyväskylässä ja Joensuussa) :D Toki kaikista paikoista valmistuu ihan samalla tavalla psykologiksi, mutta koulutuksissa on silti jonkin verran painotuseroja. Opintojeni sisällöstä kuitenkin vähän myöhemmin, sillä tänään ajattelin kertoa ennen kaikkea siitä, miten ja miksi päädyin opiskelemaan juuri psykologiaa.

Olen tavannut monia psykologian opiskelijoita, jotka ovat tienneet haluavansa juuri psykologiksi vähintään lukion ensimmäisestä psykan kurssista lähtien. Joillekin psykologia tuntuu olevan suorastaan kutsumusala, vaikka toisaalta alanvaihtajia ja pohdiskelijoitakin riittää. Minulle opiskelualan valinta ei ollut lainkaan itsestäänselvää: opiskelin kyllä innoissani kaikki lukion psykan kurssit ja kirjoitin aineen yo-kirjoituksissa erinomaisin tuloksin, mutta olin kiinnostunut myös hyvin monesta muusta asiasta, ja päädyin lukion jälkeen opiskelemaan viestintää Helsingin yliopistoon (tai päädyin ja päädyin, juuri sinne nimittäin halusinkin). Minusta piti tulla toimittaja, mutta uteliaana ja tiedonjanoisena kävin yliopistolla monen muunkin oppiaineen kursseja, joista sosiaalipsykologia ja psykologia osoittautuivat erityisen kiinnostaviksi samaan aikaan kun hieman petyin viestinnän opintoihini. Pienoisen opiskelukriisin keskellä aloin miettiä uusiksi, mikä minua kaikista eniten kiinnostaa, ja tajusin, että suurin osa kiinnostuksenkohteistani liittyy tavalla tai toisella ihmismielen toimintaan. Toimittajaksikin halusin ennen kaikkea siksi, että toivoin oppivani ymmärtämään paremmin maailmaa ja muita ihmisiä. Ja toki sekin on myönnettävä, että myös työllistymismahdollisuuksilla oli merkitystä: psykologia on niitä harvoja aloja yliopistossa, mistä valmistuu tiettyyn ammattiin, ja töitä on tarjolla kohtalaisen hyvin verrattuna moneen muuhun itseäni kiinnostavaan alaan (jos työllistymistä ei tarvitsisi miettiä lainkaan, voisin ihan mielelläni opiskella vaikka filosofiaa tai erinäisiä kuolleita kieliä). 

Psykologin ammatissa ihmisten auttaminen on tietysti keskeistä ja monelle tärkeä motivoiva tekijä alan valinnassa. Toki itsekin koen auttamisen ja tukemisen mielekkäänä ja todella tärkeänä juttuja alallani, mutta joudun silti tunnustamaan, että minua psykologiassa kiehtoo kaikista eniten juuri ymmärtäminen, sen selvittäminen, miksi toimimme niin kuin toimimme. Tietenkin ainakin jonkin tasoinen ymmärtäminen on hyvin olennaista auttamistyössä, ja toisaalta halu auttaa motivoi ottamaan asioista selvää, joten onneksi tässä ei varsinaisesti ristiriitaa olekaan. Psykologian opintoihin hakeutumista miettiessäni olin vuorenvarma, että haluan työskennellä aikuisten tai nuorten mielenterveyden parissa ja opiskella myöhemmin psykoterapeutiksi. Siinä vaiheessa käsitykseni psykologin työnkuvasta oli itse asiassa aika suppea: en esimerkiksi tiennyt, miten isossa roolissa psykologisten tutkimuksien tekeminen on hyvin monien, ehkä useimpien, psykologian työssä. Myöskään neuropsykologiasta en tiennyt hölkäsen pöläystä, mutta siinä en liene ainoa, sillä varmasti useimmille tulee psykologin työstä mieleen nimenomaan mielenterveyden tukeminen. 

Nyt valmistuminen häämöttää lähitulevaisuudessa ja olen päässyt aika hyvin myös työharjoittelun makuun, ja koen edelleen olevani oikealla alalla - ja edelleen minua motivoivat aivan samat asiat kuin silloin, kun vasta harkitsin, mitä haluaisin opiskella. Ihmismielen ymmärtäminen ja sen ihmeellisyyksien selvittäminen kiehtoo päivä päivältä enemmän, ja luonnollisesti siihen on opintojen myötä tullut rutkasti uusia näkökulmia ja syvyyttä. Edelleen voin nähdä itseni työskentelemässä tulevaisuudessa mielenterveyspulmien parissa, mutta toisaalta myös kiinnostus tieteellistä tutkimusta kohtaan on kasvanut paljon opintojen ja erityisesti opinnäytetöiden tekemisen myötä. Viime aikoina olen miettinyt paljon, haluaisinko keskittyä kliiniseen työhön vai tutkimukseen, eikä vastaus ole ainakaan vielä muotoutunut valmiiksi. Onneksi on kuitenkin hyvin mahdollista tehdä molempia (mikä on itse asiassa varsin tavallista), ja muutenkin psykologian alalta löytyy niin monenlaista kiehtovaa puuhaa, että työuraan voi ainakin teoriassa mahduttaa vaikka ja mitä. Toki myös sattumalla ja tietysti kokemuksilla on suuri rooli näissä asioissa, ja on hyvin mahdollista, että kymmenen vai viidentoista vuoden päästä teenkin jotain, mitä en nyt osaisi edes kuvitella tekeväni :D 

Tulevia postauksia ajatellen: tuleeko teillä mieleen jotain, mitä haluaisitte tietää psykologian opiskelusta?