lauantai 21. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Outolintu, erilainen

Sain vihdoin ja viimein luettua Sylvi-Sanni Mannisen kirjan Outolintu, erilainen: Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa, joka käsittelee yhtä lempiaiheistani eli herkkyyttä. Olin jo etukäteen kuullut kirjaan viitattavan useita kertoja nykyään niin "trendikkäästä" erityisherkkyydestä puhuttaessa, joten olin tietysti utelias lukemaan tämän hämmentävän kuuloisen teoksen, jossa herkistä puhutaan "väri-ihmisinä" (mitä kummaa sekin tarkoittaa?). Ennakkoluulojakin löytyi, sillä kirjan nimi kuulosti korviini hitusen epätieteelliseltä, ja epäilin sisällön olevan samaa luokkaa. Aivan näin ei voi toki sanoa, sillä Sylvi-Sanni Manninen (1914-2009) oli kansainvälisen tutkijanuran tehnyt psykologian tohtori (itse asiassa kuulemma ensimmäinen psykologiasta väitellyt nainen Suomessa), jonka elämäntyönä oli nimenomaan herkkien ihmisten tutkiminen ja tukeminen. Mannisen tutkijanura ei koti-Suomessa oikein lähtenyt lentoon, vaan keskeisimmät tutkimuksensa hän teki Lontoon, Harvardin ja Brandeisin yliopistoissa. Myöhemmin Suomeen palattuaan hän toimi 1970-luvulla Joensuun korkeakoulussa taidepsykologian dosenttina ja opetti psykologiaa. 

Outolintu, erilainen oli lukukokemuksena suoraan sanottuna hämmentävä, sillä tekstissä kietoutuvat jatkuvasti yhteen tutkimustulokset ja niihin liittyvä pohdinta sekä vahvat, suorastaan kärjistävät (ja monin paikoin koomisetkin) kannanotot. Manninen esittelee tunnistamaansa erityisen herkkää ihmistyyppiä, väri-ihmisiä, jotka ovat "liian usein syyttä musertuneet lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin". Hän kuvailee, että väri-ihmisiä erottaa ympäristöstään vain ohut raja, kun taas muotoihmisillä tämä raja on paksumpi: väri-ihmiset siis reagoivat voimakkaasti sellaisiinkin ympäristön ärsykkeisiin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa. Manninen kehitti herkkien ihmisten tunnistamiseen "objektiivisen" havaintotestin, jossa hän havaitsi herkkien ihmisten reagoivan voimakkaammin väreihin kuin muotoihin. Aiemmin Manninen oli närkästynyt siitä, miten perinteisen Rorschach-musteläiskätestin tulkinnoissa voimakasta väreihin reagoimista pidettiin tasapainottomuuden merkkinä, ja ilmeisesti hänen tavoitteenaan oli luoda musteläiskiä parempi persoonallisuustesti. 


"Jos haluamme elämäämme sulokkuutta eikä vain arkista raatamista, väri-ihmiset ovat tarpeen."

Mannisen maalailema kuva väri-ihmisistä on suorastaan romanttinen: he ovat omalaatuisia edelläkävijöitä, taiteilijasieluja, joiden ainutlaatuisuuden jäykkien ja asiallisten muoto-ihmisten hallitsema yhteiskunta pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan. He ovat rauhantekijöitä, parantajia ja ihmissuhdetyön taitureita, älykkäitä runollisia, kaikin puolin kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä tallaajia. Lapsena he ovat usein ujoja, estyneitä ja yksin viihtyviä. He hurmioituvat kauneudesta mutta musertuvat herkästi kaltoinkohtelun tai maailmantuskan alle. Manninen jopa väittää, että herkän väri-ihmisen tunnistaa helposti ja melko luotettavasti kasvopiirteistä - ja jopa äänestä, joka kuulemma herkillä ihmisillä on sointuva, kun taas "tavanomaisilla" muotoihmisillä karhea tai nariseva! Mannisen mukaan herkät ihmiset myös tarvitsevat herkkiä ärsykkeitä: rokkareilta "on kadonnut kauneuden ja herkkyyden taju", eikä väri-ihmisille tulisi soittaa "melumusiikkia" vaan klassista musiikkia tai keskiaikaista pyhää musiikkia. Manninen puhuu paljon henkisyydestä ja niin sanotuista kosmisista ulottuvuuksista ja mystistä lähentelevistä huippukokemuksista, joille herkät ihmiset ovat alttiita.

Manninen ei kirjassaan pelkästään tyydy selostamaan havaintojaan herkkyydestä, vaan myös intoutuu kiihkeään yhteiskuntakritiikkiin. Erityisesti mielisairaaloiden ja psykoanalyysin kammottavuutta hän esittelee kirjassa perusteellisesti. Psykoanalyysia vastaan Manninen hyökkää niin hulvattomin sanakääntein, että olin kyseistä lukua lukiessani paikoitellen naurukohtauksen partaalla.  Hänen kertomuksensa menneiden vuosikymmenten mielisairaaloista ovat kieltämättä kammottavia ja havahduttivat ainakin meikäläisen taas kerran siihen, miten hurjaa edistystä psykiatrisessa hoidossa on varsin lyhyessä ajassa tapahtunut (siitä huolimatta, että hoitoa edelleen kritisoidaan usein). Manninen esittelee monia mielenkiintoisia tapausesimerkkejä väri-ihmisistä, joiden herkkyyttä ei ole psykiatrisessa hoidossa ymmärretty vaan jotka ovat siellä suorastaan tuhoutuneet. Hän peräänkuuluttaa persoonallisuuskeskeistä terapiaa ja herkkien ihmisten kannustamista itsensä toteuttamiseen: "terapian ydin on yksilön auttaminen sellaiseksi, miksi luonto on hänet tarkoittanut". Myös pelkkä toisen väri-ihmisen läsnäolo parantaa, ja Mannisen mukaan väri-ihmiset löytävätkin sielunkumppaninsa nimenomaan kaltaisistaan. Henkiset kokemukset taiteen ja luonnon äärellä ovat herkille tärkeitä, ja he tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa. 

Outolintu, erilainen oli todella kiehtova lukukokemus varsinkin tuoreempiin Elaine Aronin kirjoihin verrattuna, sillä Mannisen tutkimukset ovat jo varsin muinaisia, joten häntä ei voi olla pitämättä herkkyystutkimuksen edelläkävijänä. Itseäni kuitenkin ärsytti ja toisaalta huvittikin kirjassa Mannisen julistava tyyli laukoa mielipiteitä milloin mistäkin asiasta, joista osa tuntui todella kaukaa haetuilta. Yhteiskuntakritiikille on toki paikkansa, ja tavallaan on virkistävää, että jotkut sanoa pamauttavat mielipiteensä suoraan, mutta joskus se menee jo naurettavuuden puolelle. Toki täytyy muistaa, että ajatukset on hyvä suhteuttaa omaan aikaansa, ja kuten sanottu, psykiatria ja psykologia ovat muuttuneet huomattavan paljon niistä ajoista, kun Manninen julkaisi ensimmäiset tutkimuksensa väri-ihmisistä. En pysty täysin hyväksymään sitä, miten kirjassa väri-ihmiset esitetään monella tapaa parempina kuin arkipäiväisemmät muotoihmiset - tosin se käy onneksi selville, että Mannisen testienkin mukaan osa ihmisistä sijoittuu jonnekin ääripäiden välille, eli moni ei ole puhtaasti väri- tai muotoihminen. Itse testimenetelmä jäi jonkin sortin selostuksesta huolimatta minulle hyvin epäselväksi, mikä vähän harmitti, sillä Manninen jauhaa läpi kirjan siitä, miten hienoksi ja toimivaksi hänen testinsä osoittautui. Teoria siitä, että herkät ihmiset reagoisivat väreihin ja ei-niin-herkät muotoihin, tuntuu jollain tavalla erittäin hämmentävältä ja kaukaa haetulta - onkohan siitä muuten mitään myöhempää tutkimusta? 

Takakansitekstin mukaan "kirjan tarkoitus on auttaa yliherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan". Herkkien voimaannuttamiseen kirja varmasti onkin omiaan, ja epäilemättä moni herkkyytensä kanssa tuskaileva on saanut siitä lohtua ja aineksia paremman itseymmärryksen luomiseen. Mannisen tieteellisen tutkimuksen luonne jäi hieman askarruttamaan ja tosiaan julistava sävy vaivasi, mutta kuten tämän postauksen pituudestakin varmaan huomaa, ajatuksia tämä ainakin herätti! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti