perjantai 29. heinäkuuta 2016

Oma tyyli - itseilmaisua vai roolileikkiä?

Viimeisten parin viikon aikana olen käyttänyt paljon aikaa vaatekaappini penkomiseen ja vaatevarastoni uudelleenarviointiin. Tämä on palauttanut mieleen myös monenlaisia vaate- ja tyylimuistoja vuosien varrelta ja herättänyt kiinnostavia keskusteluja tyylin syvimmästä olemuksesta. Yläaste- ja lukioaikoina ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin olin varsin kokeilunhaluinen pukeutuja, jonka tavoite oli ennen kaikkea ilmaista itseään vaatteilla, erottua massasta ja herättää huomiota. Sittemmin tyylini on muuttunut paljon tavanomaisemmaksi (mahdollisesti jonkun mielestä tylsemmäksikin), mutta edelleen omistan joitakin loistavasti räväyttämistarkoitukseen soveltuvia vaatekappaleita - joista osa kuuluu myös käytetyimpiin lempivaatteisiini. 

Yleisen eetoksen mukaisesti olen taipunut aina ajattelemaan, että omaperäinen tai sellaiseksi mielletty pukeutuminen on ennen kaikkea tapa ilmaista omaa persoonallisuutta, jopa elämäntapaa tai arvoja. Kukapa ihan äkkiä muuta väittäisikään, onhan tällainen puhetapa hyvin yleinen käytännössä kaikissa naisille suunnatuissa medioissa ja sen myötä myös keskusteluissamme. Poikaystäväni kanssa keskustellessa teimme kuitenkin sellaisen huomion, että usein erikoisimmin pukeutuvat ihmiset ovat jollain tavalla epävarmoja ja joskus hyvinkin arkoja ihmisiä, jotka herättävät huomiota ulkoisella olemuksellaan mutta eivät useinkaan paljasta itsestään keskustelussa kovinkaan paljoa. Jäimme pohtimaan, mistä tässä ilmiössä on kyse. Miksi epävarma tai ujo ihminen haluaisi erottua massasta niin räikeästi? Eikö pikemminkin voisi luulla, että räikeimmin ja mielikuvituksellisimmin pukeutuvat ovat mitään pelkäämättömiä ekstrovertteja, jotka ottavat avosylin vastaan saamansa huomion? Voisiko sittenkin olla, että korostetun poikkeava pukeutumistyyli onkin rooliasu, jonka taakse voi piiloutua, niin että huomio kohdistuu tyyliin eikä ihmiseen itseensä? 




Itse olin nuorempana melko ujo ja epävarma erityisesti ulkonäöstäni. Toki olin ja olen myös visuaalinen ja esteettisyyttä janoava olento, mutta näin jälkiviisaudella voin aika varmasti sanoa, että omalla kohdallani iso osa vaatteilla kikkailusta oli nimenomaan roolileikkiä - sellaisen kuoren luomista, jonka taakse voisin piilottaa epävarmuuteni ja sen, kuka ja millainen todella olen. Pidin itseäni rumana tai vähintään mitäänsanomattomana enkä halunnut kenenkään kiinnittävän huomiota kasvoihini, joten tuntui turvalliselta pukeutua vaatteisiin, joihin ihmisten katseet helposti kääntyivät pois kasvoistani tai ylipäätään siitä, kuka näihin vaatteisiin pukeutui. Tai siltä se ainakin tuntui, ja jollain tavalla se myös auttoi pääsemään pahimmasta epävarmuudesta eroon. Tietysti tyylileikeissä oli mukana myös aimo annos erikoisuudentavoittelua ja oman ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteiden ilmentämistä: kun teini-iän angstin ja hybriksen vallassa koki olevansa outolintu, jota kukaan ei ymmärrä mutta joka itse ymmärtää maailmaa paremmin kuin keskinkertaisuudet, halusi totta kai myös muiden huomaavan, että tässä nyt ei olla ihan taviksia. 



En tarkoita väheksyä tai ylitulkita kenenkään tyyliä, ja ymmärrän erittäin hyvin sen, että pukeutuminen on mainio mahdollisuus visuaaliseen leikittelyyn ja luovuuteen: kun joudumme joka tapauksessa käyttämään vaatteita päivittäin, miksi ne eivät voisi olla myös kauniita, hauskoja tai jollain tavalla mielenkiintoisia? Muoti on kiinnostava ilmiö ja myös omanlaisensa taiteenlaji, ja edelleen ihailen mielelläni tyylikkäästi ja persoonallisesti pukeutuvia ihmisiä. Oma pukeutumiseni on kuitenkin lähes vaivihkaa muuttunut viime vuosina paljon aiempaa yksinkertaisemmaksi: vaikka kaapistani löytyy yhä värejä ja printtejä, huomaan viihtyväni parhaiten hyvin istuvissa neutraalin värisissä ja malleiltaan simppeleissä vaatteissa. Kun pukeudun yksinkertaiseen mustaan mekkoon tai farkkuhin ja valkoiseen t-paitaan, tulee mukavasti sellainen olo, että en enää ihmisenä jää vaatteideni varjoon, vaan persoonallisuudelleni ja itseilmaisulleni jää itse asiassa paljon enemmän tilaa. Erikoisissa vaatteissa on se huono puoli, että ne herättävät kanssaihmisissä automaattisesti milloin minkäkinlaisia mielikuvia. Niihin emme tietenkään voi itse vaikuttaa, mutta joissakin tilanteissa tunnen oloni paremmaksi neutraaleissa vaatteissa, joiden perusteella ihmiset eivät osaa olettaa minusta kovinkaan paljoa. En haluaisi ajatella, että olisi tärkeää pyrkiä neutraaliuteen ja tylsään pukeutumiseen, joka ei vahingossakaan ärsytä ketään, mutta joskus - esimerkiksi ihmisten kanssa työskennellessä - sitä voi tietoisesti käyttää hyödykseen. Niin kuin toki voi myös huomiotaherättäviä vaatteita! Kaikki eivät ehkä viehäty pukeutumisella taktikoinnista, varsinkaan jos pitävät tyyliä vahvasti itseilmaisullisena elementtinä, mutta suosittelen silti muistamaan, että pukeutuminen viestii aina väistämättä jotain - ja mitä tietoisemmaksi tästä tulemme, sitä tehokkaammin voimme viestiä tai olla viestimättä vaatteillamme. 

Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia aihe teissä herättää! :) 

kuvat pinterest-kokoelmistani

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Lujasti lempeä

Taannoin ostin itselleni synttärilahjaksi Maaret Kallion kirjan nimeltä Lujasti lempeä. Ajattelin tarinoida siitä hieman teillekin, sillä pidin kirjasta paljon. Psykoterapeutti Maaret Kallio lienee monille tuttu esimerkiksi Ensitreffit alttarille -sarjasta ja suositusta blogistaan, jonka juttuihin itsekin olen väkisin törmännyt, kun joka toinen facebook-kaverini tuntuu niitä innostuneena linkittävän. Ja mikäs siinä, ihan asiaa Kallio kirjoittaa mukavan lempeällä tyylillään. 

Vaikka kirjassa korostetaan paikoin sen eroa self help -kirjallisuuteen, en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään muuhunkin genreen: sillä eikö tämä juurikin sitä ole, kun takakansitekstinkin mukaan kirjassa "ohjataan hyväksymään elämän epätäydellisyys"? Ehkäpä Kallio itse vierastaa self help -sanaa, niin kuin jossain määrin minäkin, mutta uskoisin tämän kirjan vaikuttavan ainakin joihinkin lukijoihin tismalleen samalla tavalla kuin muutkin tasokkaat saman genren opukset. Lujasti lempeä -kirjassa ei kuitenkaan tarjota yksinkertaisia poppakonsteja ongelmien ratkaisuun tai vastauksia elämän suurimpiin kysymyksiin - niiden sijaan Kallio kannustaa lukijaansa havainnoimaan itseään ja olemaan itselleen hyväksyvä ja lempeä mutta silti sopivissa määrin vaativa. 



"Tunne muuttuu tunteella, ei järjellä."

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten paljon Kallio korostaa ihmissuhteissa olemisen ja vuorovaikutuksen merkitystä hyvän elämän ja psyyken muotoutumisen kannalta. Oman kokemukseni mukaan self help -kirjallisuudessa keskitytään aivan liikaa siihen, että avaimet onneen löytyvät itsestä, vaikka kaikki tutkimustieto viittaa siihen, että ihmisen koko minuus muotoutuu suhteessa toisiin, merkityksellisiin ihmisiin. Kallio nostaa esiin tärkeän ajatuksen siitä, että pelkkä järki, tieto ja uudet ajatukset eivät välttämättä muuta elämää: "vaikka kuinka lukisin ja ääneen toistelisit olevasi hyvän arvoinen, muttet ole koskaan saanut sitä riittävästi kokea, ei tieto juurru sydämesi juurille kuten elämäsi kohtaamiset ovat juurtuneet." Yleisen myytin mukaan on osattava rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita, mutta itse uskon aika vahvasti siihen, että asia on nimenomaan päinvastoin. Rakkautta, läheisyyttä ja turvallista kiintymystä on vaikea "osata", jos niitä ei ole koskaan saanut kokea. Juuri tämän takia Kallio korostaa sitä, ettei pelkällä kirjan lukemisella ja pohdiskelulla pääse kovin pitkälle, vaan paremman ja merkityksellisemmän elämän toivossa on uskallettava antautua vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa ja luoda suhteita heihin. 

Toinen juttu, mikä kiinnitti myönteisessä mielessä huomioni, oli terveen vaativuuden tai lujuuden korostaminen lempeyden, myötätunnon ja hyväksynnän rinnalla. Rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tunteen lisäksi meille ihmisille on tärkeää myös saada kokea itsemme hyödyllisiksi, pystyviksi ja päteviksi: tarvitsemme siis mielekkäitä ja innostavia haasteita voidaksemme hyvin. Pelkkä yliymmärtävä lempeys ei riitä, vaan meidän on toisinaan potkittava itseämme eteenpäin tavoitteitamme kohti silloinkin, kun se tarkoittaa epämukavuusalueelle kurottamista. Olennaista on siis luja lempeys itseä kohtaan - ja lisäksi niiden ihmisten löytäminen ja heistä kiinni pitäminen, jotka  ovat lempeitä ja täynnä rakkautta ja samaan aikaan hellästi potkivat meitä kohti uusia haasteita ja kokemuksia. 

Kallion kirjoitustyyli on miellyttävän nopealukuista ja jutustelevaa, vaikka siinä paikoitellen onkin havaittavissa pientä kömpelyyttä. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin kirjasta kovasti, ja se tarjosi paljon ajateltavaa - tai ehkä ennen kaikkea vahvistusta monille jo aiemmin muodostuneille käsityksilleni. Harvinaista kyllä, tätä kirjaa lukiessa ei tullut juuri lainkaan vastalauseita tai kriittisiä kysymyksiä mieleen, vaan pikemminkin hymistelin mielessäni, että näinhän tämä asia tosiaan taitaakin mennä :D  Voin kuvitella, että kirja ei ehkä vetoa kaikkiin esimerkiksi siitä syystä, että Kallio ei kovin tarkkaan esittele ajatustensa tieteellistä pohjaa. Tämä on toki vahvasti makuasia, eikä moni tämäntyylisiä kirjoja lukeva varmasti kaipaakaan perusteellista selontekoa tutkimuksesta ajatusten taustalla, mutta toki meitäkin löytyy, jotka sellaista arvostavat. Onneksi kirjan lopusta  sentään löytyy kirjallisuusluettelo, josta itsekin sain pari kiinnostavan kuuloista lukuvinkkiä. 
Voin lämpimästi suositella Lujasti lempeä -kirjaa kaikille, joita hyvän elämän pohdiskelu kiinnostaa :) 

Oletteko lukeneet? Ja jos olette, mitä piditte? 

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Mietteitä minimalismista

Mitä jos omistaisi vain sellaisia asioita, joita todella tarvitsee tai rakastaa? Mitä jos ei tarvitsisikaan juuri käyttää aikaa kodin, kaappien ja käsilaukun järjestelyyn vaan voisi keskittyä siihen, millä on todella merkitystä ja mikä saa sielun tutisemaan innostuksesta? 

Minimalismi tuntuu nykyään olevan aika monille kova sana: koteja ja vaatekaappeja raivataan milloin kenenkin gurun oppien mukaan, elämästä karsitaan turhuuksia, ihmissuhteista valikoidaan  ne parhaat ja mielekkäimmät, ehkäpä lautasen sisältökin valitaan tiukkapipoisesti harkiten. Minimalistisesta elämäntavasta on saanut lukea ja kuulla jos jonkinlaista tarinaa jo useamman viime vuoden ajan, ja se on herättänyt minussa monenlaisia tunteita innostuksesta ärtymykseen. Mitä ilmeisimmin elämme - tai siis jotkut meistä elävät - sellaisessa yltäkylläisyydessä, että tavaran karsimisesta on tullut hyvin toimeentulevien ihmisten lempiharrastus. Äitini muistelee usein ääneen keskiluokkaista lapsuuttaan 50-60-luvuilla, jolloin vaatteiden ostaminen oli suorastaan ylellisyyttä, eikä samaa tarkoitusta palvelevaa tuotetta todellakaan ostettu useampaa erilaista. Paljonpa ovat ajat muuttuneet puolessa vuosisadassa, kun nykyään tavaran haaliminen tuntuu olevan aika tavallista lähes kaikilla tulotasoilla. Raivaaminen ja vähentäminen ovat toki kannatettavia asioita, mutta ei tunnu kovin mieltäylentävältä, että olemme ylipäätään päätyneet siihen pisteeseen, jossa kotimme pursuilevat tavaroita, joita emme tarvitse tai edes halua. 

Itsekin olen jo jonkin aikaa tuntenut vetoa pelkistetympään elämään. Teot sellaisen saavuttamiseksi ovat kuitenkin jääneet melko vähäisiksi - tosin ehkä kevään kestänyttä pikkukaupunkielämääni voi jonkinlaiseksi yksinkertaisemman elämän kokeiluksi nimittää, sillä mukanani oli siellä vain pari matkalaukullista materiaa. Nuorempana olin innokas shoppailija, eikä se piirre ole kadonnut minusta vieläkään kokonaan: on yksinkertaisesti kivaa kierrellä vaatekaupoissa ja kirppiksillä ja varsinkin tehdä ihania löytöjä, jotka ostohetkellä tuntuvat pelastukselta kaikkiin tuleviin vaatekriiseihin (mutta joista osa jää loppujen lopuksi aivan liian vähälle käytölle). Nykyisin tosin olen tullut niin nirsoksi vaatteille, että hamstraaminen on vaihtunut enemmänkin kirjoihin - joista valtaosaa ei kaiken järjen mukaan tarvitsisi alun perinkään omistaa itse, kun kirjastokin on keksitty. Liiallisessa tavaramäärässä on käytännössä se ikävä puoli, että sen hallitsemiseen menee aikaa ja energiaa. Vaikka kotini on yhdelle ihmiselle oikein mukavan kokoinen ja säilytystilaa on runsain mitoin, tavarat valtaavat silti toisinaan tuolit ja pöytätilat (eivät sentään lattioita, joku raja tässäkin on oltava), ja jatkuva järjestelemisen tarve yksinkertaisesti ärsyttää - olisi nimittäin aika monta mielekkäämpää tekemistä, johon senkin ajan käyttäisi!

Innokkaimmat minimalistit puhuvat usein siitä, miten pelkistetty elämä ja ympäristö jättävät tilaa olennaiselle: ihmissuhteille, intohimoille, mielekkäälle tekemiselle (oli kyse sitten töistä tai harrastuksista), läsnäololle ja hyvinvoinnista huolehtimiselle. Tätä en epäile, ja juuri tämän takia pelkistetympi koti ja elämä houkuttelevat minuakin. Olen ailahteleva ja tekemisestä toiseen poukkoileva touhottaja, jonka vahvuuksiin rautainen keskittymiskyky tai tyyni mielenlaatu eivät valitettavasti kuulu. Nuo piirteet ovat varmasti jossain määrin osa persoonallisuuttani, enkä ole niin naiivi, että uskoisin minimalismin tarjoavan kaikenkattavan pelastuksen. Elämässä on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta onneksi tavaramäärä ja oma rahan- ja ajankäyttö eivät ole niitä. Miksi en siis kokeilisi tehdä muutoksia niihin, jos kaipaan elämääni jotain uutta, selkeämpää ja rauhoittavampaa? 

Innostuksenpuuskassani aloitin itse asiassa jo tänään raivaamaan vaatekaappiani ja erinäisiä epämääräisiä laatikoita, joissa olen säilönyt kaikkea mahdollista aina vanhoista leffa- ja konserttilipuista vuosia sitten maksettuihin laskuihin. Kaikkea kummaa sitä nurkista löytyykin - ja jotain täytyy olla ihmisessä vialla, kun täysin tarpeetonta roinaa kertyy varsinkin noihin laatikoihin, vaikka niitä siivoaisikin säännöllisesti! Ehkä minimalistinen elämäntapani voisi alkaa siitä, että raaskisin heittää edes mainokset ja luetut lehdet pois? En nimittäin taida pitkään aikaan olla ihan siinä vaiheessa yksinkertaistamisen tiellä, että kaikki vaatteeni mahtuisivat yhteen matkalaukkuun... Tosin en muutenkaan ole ääripäiden ihminen, enkä näe välttämättä tarvetta viedä minimalismiakaan aivan äärimmäisyyksiin :) Onneksi toimivien vaikutteiden omaksumista voi sentään aina kokeilla.