maanantai 31. lokakuuta 2016

Kun ääni ei kulje

Tämän vuoden aikana olen kärsinyt muutamaan otteeseen yllättävästä ja todella paljon arkeen ja elämänlaatuun vaikuttavasta ongelmasta: siitä, että ääni on kadoksissa, pätkii tai käheytyy. Toki joskus aikaisemminkin olen saanut melko heiveröisen ääneni käheäksi flunssan seurauksena tai puhumalla liikaa meluisassa ympäristössä, mutta tämän vuoden keväällä sain ensimmäistä kertaa kokea, miltä tuntuu menettää ääni hetkeksi kokonaan. Ja voin kertoa, että varsinkin kaltaiselleni sosiaalisesti aktiiviselle kälkättäjälle se oli yllättävän kuormittava kokemus - ja stressaavaa siinäkin mielessä, että jouduin äänettömyyden takia olemaan puolitoista viikkoa poissa töistä, olin nimittäin silloin harjoittelussa, ja psykologin töitä on hiukan haasteellista tehdä mykkänä. Tuolloin ravasin muutamaankin kertaan lääkärissä eikä ääniongelmille tai karmivalle yskälle löytynyt sen kummempaa syytä, joten ei auttanut kuin odotella sen katoamista. Kyllähän se ääni sieltä palautui, mutta hitaasti: ääneni pätki ja tuntui käheältä vielä monta viikkoa senkin jälkeen, kun olin kyennyt palaamaan töihin ja normaaliin elämään. En olisi osannut edes kuvitella, miten stressaavaa olisi joka aamu jännittää sitä, millainen kähinä kurkusta tänään lähtee. 

Vaikka ääni lopulta tulikin takaisin ihan normaalina, aloin tuon kokemuksen myötä miettiä enemmänkin omaa äänenkäyttöäni ja ääneni hyvinvointia. Minulle on joitakin kertoja huomauteltu siitä, että ääneni kuulostaa hennolta tai narisevalta, ja itsekin olen jo pitkään ollut tietoinen siitä, että jos puhun vähänkään kuuluvammalla äänellä, saati sitten huudan tai yritän laulaa (mitä en siis osaa ollenkaan), ääneni rasittuu helposti. Kun ensimmäisinä opiskeluvuosina kävin joskus meluisissa bileissä, oli ääni lähes joka kerta painuksissa seuraavana päivänä - ja sama seuraus on ollut myös liian keskusteluilla sellaisten kovaäänisten ihmisten kanssa, joilta ei meinaa saada suunvuoroa. Ihailen ja kadehdin ihmisiä, joilla on kaunis, pehmeä ja kuuluva ääni. Olen myös ollut huolissani siitä, miten ääneni kestää, jos päädyn tekemään sellaista työtä, jossa joudun puhumaan paljon - aika ankeaa nimittäin sekin, jos äänen kestävyydestä saa aikaiseksi ylimääräistä stressiä ja murhetta!  



Kun olen valitellut ääntäni, minulle on toisinaan suositeltu äänenhuoltoharjoituksia ja laulamista. Olen suhtautunut ideaan hieman epäluuloisesti, sillä olen aina ajatellut, että olen harvinaisen surkea laulaja: vaikka rakastan musiikkia ja soitan pianoa, minulla ei ole kovinkaan kummoista sävelkorvaa, enkä osaa laulaa nuotilleen edes yksinkertaisimpia melodioita. Joskus, kun kuuntelen musiikkia yksin ollessani, saatan intoutua laulamaan tai hyräilemään mukana, ja silloin saan huomata laulutaidon olemattomuuden lisäksi myös sen, että ääni ei kerta kaikkiaan kestä: jos hoilotan mukana yhdenkin kokonaisen biisin ajan, alkaa kurkussa tuntua epämukavalta ja ääni tuntuu katkeavan. Olen harkinnut puolivakavissani osallistumista laulutaidottomien laulukurssille, sillä olisi varmasti itsetuntoa kohottavaa yrittää etsiä omaa ääntä, sellaisen heittäytymisen harjoitteleminen on aina vähän jäänyt, ihan vain uskalluksen ja leikkimielisyyden puutteen takia. Vähitellen alan kuitenkin taipua sille kannalle, että äänenkäytön harjoittelu olisi minulle tarpeen: eihän siihen laulutaitoa tarvita, ja toisaalta sanotaanhan sitäkin, että kuka tahansa voi oppia laulamaan ainakin jollain tavalla, ja väitetäänpä sellaistakin, että yksinkertainen lauluharjoittelu auttaisi myös puheääneen liittyvissä ongelmissa. Laulukurssille en ole vielä uskaltautunut, mutta pari viikkoa sitten aloin vihdoin tehdä erilaisia Internetin syövereistä löytämiäni helppoja äänenhuoltoharjoituksia. Vielä en ole huomannut mitään sen kummempia vaikutuksia, mutta suunnitelmissa on jatkaa iltapuhteina hengitysharjoituksia, hymisemistä ja alkeellista lauleskelua - jos se vaikka jossain vaiheessa tuottaisi tulosta. 

Ääniongelmien myötä olen myös pohdiskellut ihmisäänen merkitystä yleisemmällä tasolla - miten välittömästi se onkaan yhteydessä tunteisiin, ja miten suuri rooli äänenkäytöllä on sosiaalisessa kanssakäymisessä. Se, miten ihminen ääntään käyttää, saattaa vaikuttaa vuorovaikutukseen jopa enemmän kuin se, mitä äänellään sanoo. Itse oopperan ystävänä olen myös miettinyt usein sitä, miten huikean monipuolinen ja tunteisiin vetoava instrumentti ihmisääni musiikissa on: oma täysin subjektiivinen mielipiteeni on, että se on instrumenteista monipuolisin ja parhaimmillaan ehdottomasti kaunein, ja vaikka laulun sanoista ei ymmärtäisi mitään, kaunis laulu saattaa koskettaa meitä jollain melko alkukantaisella tavalla, jota emme tietoisella tasolla ymmärrä. Äänenkäyttö on myös iso osa sitä vaikutelmaa, jonka annamme itsestämme muille - ja itse en välttämättä haluaisi tulla tunnetuksi hentoäänisenä narisijana, jos sen voi jotenkin välttää. Oman äänen löytämisestä puhutaan usein myös vertauskuvana esimerkiksi omaehtoiselle luovalle toiminnalle, mikä muistuttaa minua väistämättä myös sen ihan konkreettisen äänen löytymisestä. Ääni on varmasti monelle asia, jota ei koskaan tule sen kummemmin mietittyä, ellei sen kanssa ole ongelmia. Ja jos on, asiaa on hyvin vaikea olla miettimättä.

Löytyisikö lukijoilta vinkkejä äänenhuoltoon? Onko teillä kokemuksia ääniongelmista? 

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mitä kuuluu joogaharrastukselleni?

Mitä harrastuksiin tulee, en ole enää aikuisiällä ollut erityisen sitoutuvaa sorttia. Olen kyllä aktiivisesti harrastellut kaikenlaista niin liikuntaan kuin luoviin touhuihin liittyen, mutta harrastamiseni on ollut melko kausiluontoista ja fiilispohjaista. Lapsena tilanne oli toinen: kävin pianotunneilla, kuvataidekoulussa ja ratsastamassa valtaosan koko peruskoulu- ja lukioajastani ja nautin siitä, miten huomasin taitojeni kehittyvän. Ja juuri sitä oppimisen ja onnistumisen tunnetta pitkäjänteisistä harrastuksista kaipaan, ja totta kai rutiinia, sillä kun harrastuksesta tulee erottamaton osa elämää, ei sen tekemistä tarvitse koskaan sen kummemmin miettiä. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut: olen käynyt jumpissa, tanssitunneilla, joogassa ja lyhyillä piirustus- ja maalauskursseilla hyvin vaihtelevalla intensiteetillä. On ollut antoisaa kokeilla uusia juttuja erityisesti liikunnan saralla, mutta toisaalta vaihtelunhalu on kostautunut siinä, että harrastuksista ei ole päässyt muodostumaan rutiineja, ja ne helposti jäävät aina välillä unholaan muiden touhujen keskellä. Näin on käynyt erityisesti joogan kohdalla.

Kokeilin joogaa ensimmäistä kertaa joskus lukioaikoina omatoimisesti kotona luettuani kirjoista ohjeita. Jokin lajissa kiehtoi jo silloin, mutta kotinurkissa en koskaan päässyt siihen kovin hyvin sisälle - mitä en ihmettele ollenkaan, sillä minulle innostavilla opettajilla ja ohjaajilla on aina ollut tärkeä merkitys, ja kun perusteet on oppinut jonkun ohjauksessa, on myös omatoiminen harjoittelu huomattavasti helpompaa. Aloitettuani opiskelut hankkiuduinkin onneksi yliopistoliikunnan tarjoamille sekalaisille joogatunneille, joilla kävin säännöllisen epäsäännöllisesti. Toisaalta pidin joogasta ja sen tuomasta hyvästä ja notkeasta olosta, mutta joidenkin joogaopettajien ylitsepursuavaa henkisyyttä vieroksuin (ja hieman vieroksun edelleen). Tampereelle muutettuani jooga jäi pariksi vuodeksi, sillä aloitin baletin ja hurahdin hetkeksi salitreeniin ja muuhun lihaskuntoharjoitteluun sekä lenkkeilyyn. Aina välillä huomasin kuitenkin kaipaavani joogaa, sillä mikään muu liikuntamuoto (paitsi ehkä luonnossa kävely) ei rauhoittanut ja selkiyttänyt möyryävää mieltäni yhtä tehokkaasti. Tein satunnaisesti joogaharjoituksia kotona, mutta olen aika onneton kotijumppaaja - treeni vaan tulee huomattavasti todennäköisemmin tehtyä, jos sitä varten täytyy lähteä jonnekin tiettyyn aikaan. 



En ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt mitään tiettyä joogalajia, johon olisin erityisesti hurahtanut. Olen kokeillut monenlaista: pari vuotta sitten elvytin harrastusta käymällä muutamien kuukausien ajan kundaliinijoogassa, vuosi sitten aloitin epäsäännöllisen ilmajoogaharrastuksen, ja tietysti nämä tavalliset astangat, hathat ja yin-joogat on myöskin testattu moneen otteeseen. En tiedä, missä mättää - hyvin harvoin olen poistunut joogatunnilta huonon fiiliksen vallassa, useimmiten kokemus on vähintään ihan kiva, mutta silti omaa juttua ei ole löytynyt. Tietenkään sitä ei tarvitsisi ajatella kielteisen kautta: eihän ole mikään pakko sitoutua vain yhteen juttuun, ei mikään estä harjoittelemasta monipuolisesti, onhan siinä paljon hyviäkin puolia. Vaihtelunhalu tuppaa meikäläisellä kuitenkin johtamaan siihen, että käyn kokeilemassa milloin mitäkin tunteja silloin tällöin, mutta en osaa päättää, hankkiako kausikorttia jonnekin vai ei, ja jos, niin minne. Tänä syksynä olen joogannut pitkästä aikaa melko aktiivisesti kokeillen vähän eri juttuja, pääasiassa ilmajoogaa, johon kyllä olen aivan rakastunut, ja astangaa, joka on alkanut viime aikoina kiinnostaa taas enemmän. Olen monta kertaa uhonnut, että kyllä nyt varmasti alan joogailemaan myös kotona joka aamu, tai edes muutaman kerran viikossa, mutta valitettavasti se on jäänyt aika satunnaiseksi. 

Olen jo pitkään kokenut, että jooga todella tekee hyvää sekä keholleni että mielelleni, se ei tunnu juuri koskaan väkinäiseltä tai ärsyttävältä vaan vahvasti yhdeltä omista lajeistani, mutta silti jokin tökkii. Kaipaisin siis hieman vertaistukea ja tsemppiä! Olisiko teillä vinkkejä, miten joogatouhuihin (tai mihin tahansa muuhun harrastukseen, taitaa olla aika yleispäteviä juttuja) saisi paremman rutiinin? Onko teillä omaa suosikkijoogalajia, johon olisitte hurahtaneet, vai oletteko enemmän kaltaisiani kokeilijoita? 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Havaintoja pyhyydestä

En ole uskonnollinen tai omasta mielestäni edes kovin henkinen ihminen - tai ehkä sittenkin jossain määrin, sillä olen aina ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja eritoten siitä, mistä uskonnollisissa tai henkisissä kokemuksissa on kyse. Olen jopa kadehtinut ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain "yliluonnollista" tai "pyhää", miten näitä käsitteitä nyt haluaakaan käyttää, sillä itse en voi kuvitellakaan, miltä joidenkin kuvailema tunne jonkin korkeamman voiman läsnäolosta tuntuu. Toisinaan olen kuitenkin törmännyt ajatukseen, että pyhyyden tunteen ei välttämättä ole pakko liittyä minkään sortin jumalaan tai muuhun henkimaailman olentoon, vaan samantyyppisiä tuntemuksia voi kokea myös esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä. En väitä, että kyse olisi samasta asiasta, varmasti moni uskova osaa paremmin kuvailla, mitä eroa on pyhyyden ja arkisemman haltioitumisen kokemuksilla. Tällaiset kokemukset vaikuttaisivat kuitenkin olevan monille ihmisille tärkeitä ilon, lohdun ja mielekkyyden tuojia arjen ja juhlan keskellä, ja siksipä aloinkin miettiä, mitä pyhyys minulle, tapauskonnottomalle tieteellisen maailmankuvan vangille mutta uteliaalle romantikolle, voisi olla. 

(Tosin mainittakoon vielä se, että pyhä on ylipäätään hirveän kiinnostava ja moniulotteinen käsite: uskontotieteen kirjallisuudessa se määritellään tietyillä tavoin, mutta toisaalta yksittäiset ihmiset saattavat kokea sen hieman eri tavalla värittyneenä. Lisäksi meikäläistä hämmentää kovasti se, miten pyhyys suhtautuu estetiikasta tuttuun ylevän käsitteeseen, johon myös liittyy oman pienuuden kokemusta jonkin itseä suuremman ja kunnioitusta herättävän äärellä. Itse en miellä pyhää tiukasti uskonnollisena vaan enemmänkin yleisinhimillisenä, lähestulkoon esteettisenä käsitteenä, ja toivon, että myös uskova lukija pitäisi sen mielessään tätä lukiessa, tarkoitukseni ei ole loukata kenenkään vakaumuksia.)

Oli miten oli, minulle pyhyys on:

Tähtitaivaassa ja siinä tunteessa, missä sekoittuu oman mitättömyyden tunnustaminen ja sen ymmärtäminen, että on on osa valtavaa kokonaisuutta, jota ei voi millään ymmärtää täysin.

Ihmisten (varsinkin yllättävässä) myötätunnossa.

Hiljaisessa metsässä keväällä ja syksyllä, kun muutos on käsillä ja elämän ikuinen kiertokulku silmin nähtävissä.



Myrskyävässä meressä.

Rakkaan ihmisen kosketuksessa ja katseessa, jossa näkee pelkkää hyvää.

Universaaleissa tarinoissa ja myyteissä, jotka eivät ehkä ole objektiivisesti totta, mutta jotka puhuttelevat ihmisiä kaikkialla kaikkina aikoina ja jotka ovat toimivia vertauskuvia sisäisille ja sosiaalisille kokemuksillemme. 

Musiikissa ja taiteessa (parhaimmillaan).



Vanhoissa kirkoissa, joissa ihmiset ovat vuosisatojen saatossa tunteneet jotain selittämätöntä, saaneet lohtua ja edes hetkellisen tunteen siitä, että ehkä tässä kaikessa onkin jotain järkeä, ja ennen kaikkea olleet osa sitä yhteisöllistä jatkumoa, joka on tehnyt paikasta heille pyhän.

Siinä kun katsoo fossiilia tai tuhansia vuosia vanhaa arkeologista löytöä ja tajuaa miten vanha se on, ja miten nuori koko nykyinen kulttuurimme on siihen verrattuna (myös siinä, kun miettii kivien ikää).

Matematiikan kauneudessa ja säännönmukaisuudessa (vaikken siitä juuri mitään oikeasti ymmärräkään).

Luonnossa ja siinä, miten se toimii omien lakiensa mukaan vailla varsinaista päämäärää. 


Siis kaikenlaisissa ihmeellisissä hetkissä, joita maailma saattaa eteemme heittää, ja asioissa, joita haluaisi ymmärtää mutta joihin joko oma kapasiteetti ei riitä tai joihin ei ole (ainakaan vielä) vastausta olemassa. Eri asia sitten onkin, mitä asioita itse kukin pitää pyhinä, tärkeimpinä arvoina ja periaatteina, ja niihin en tällä kertaa ajatellut kajota lainkaan. 

Mitä pyhyys teille merkitsee ja millainen rooli sillä on elämässänne? Millaisia ajatuksia teillä ylipäätään herää aiheesta? 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Valonöörit - sisäisen motivaation käsikirja

Aika harvoin tulee vastaan elämäntaito-oppaiksi luokiteltavissa olevia opuksia, joista voisin allekirjoittaa ihan kaiken. Nyt sellainen kuitenkin löytyi, joten täytyyhän siitä täälläkin vinkata. Kyseessä on siis filosofi Frank Martelan teos nimeltä Valonöörit - sisäisen motivaation käsikirja (ilmestynyt 2015), joka käsittelee vankasti empiiriseen tutkimustietoon pohjautuen hyvän ja merkityksellisen elämän aineksia. Asian ytimessä on nimenomaan merkitys: tutkimusten mukaan onnellisuuden tavoittelu itse asiassa tekee meistä vähemmän onnellisia, kun taas jos keskitymme tavoittelemaan merkityksellistä elämää, onnikin tulee usein siinä sivussa. Tämä on mielestäni äärimmäisen tärkeä pointti, sillä olen ollut jo pitkään huolissani siitä, mitä jatkuva onnellisuudesta hoilottaminen ja sen tavoittelu hampaat irvessä tekee varsinkin niille, jotka eivät juuri nyt koe olevansa onnellisia. Olen itsekin välillä ahdistunut siitä, miten "en osaa olla onnellinen, vaikka kaikki onkin hyvin", ja yleensä onnellisuusjuttujen lukeminen ei ole mainittavasti auttanut, pikemminkin päinvastoin.

Martelan mukaan hyvässä elämässä on kaksi peruspalikkaa: elämänhallinta ja elämänarvostus. Elämänhallinta on kykyä saada asioita aikaan, kun taas elämänarvostus on kykyä tavoitella oikeita asioita - sellaisia, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Juuri tämän jälkimmäisen sortin asioihin kirjassa pureudutaan selvitellen erään teoreettisen viitekehyksen ja empiirisen tutkimustiedon valossa sitä, millaisia asioita meidän kannattaisi tavoitella elääksemme hyvää elämää. Martela jakaa ihmiset hauskasti mutta havainnollisesti neljään luokkaan elämänhallinnan ja -arvostuksen mukaan. Hipit tietävät, mihin uskovat ja mitä haluaisivat tehdä, mutta eivät hallinnan puutteen takia saa sitä tehtyä. Suorittajilla puolestaan on rautainen itsekuri ja he saavat paljonkin aikaan, mutta eivät koe toimintaansa merkitykselliseksi. Onnettomilta taas puuttuvat sekä elämänhallinta että -arvostus. Neljäs ryhmä ovat kukoistavat valonöörit, jotka ovat vahvoilla molemmilla osa-alueilla: he loistavat sisäistä valoa tietäen, mikä heille on elämässä tärkeää, ja kykenevät myös käytännössä elämään elämäänsä sen ohjaamana - ja siten kokevat elämänsä rikkaana ja merkityksellisenä. Kukapa ei haluaisi kuulua tähän joukkoon?

"Elämän merkitys syntyy siitä, että että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja tekee itsensä merkitykselliseksi toisille ihmisille.

Valonööriyden ytimessä on sisäisen motivaation ohjaamana toimiminen. Sisäinen motivaatio tarkoittaa, että tekeminen itsessään on palkitsevaa, ja motivaatio on lähtöisin ihmisen omista kiinnostuksen, innostuksen ja arvostuksen kohteista. Sisäisen motivaatio lisäksi ihmistä liikuttavat myös sosiaalisen hyväksynnän hakeminen, turvallisuuden ylläpitäminen sekä resurssien turvaaminen, mutta pelkästään näiden ulkoisten motiivien varassa toimiminen ei tämän näkemyksen mukaan riitä hyvään elämään. Martelan tässä kirjassa esittämät näkemykset pohjautuvat pitkälti itseohjautuvuusteoriaan, johon hän on perehtynyt teorian kehittäjien johdolla ja tehnyt myös itse aiheesta empiiristä tutkimusta. Itsekin olen perehtynyt teoriaan jo aiemmin ja suorastaan innostunut siitä, sillä se vaikuttaa tarjoavan hienon tiivistyksen hyvän ja mielekkään elämän perusteista. Alkuperäisen teorian ydinajatus on siinä, että sisäinen motivaatio kohdistuu asioihin, jotka tyydyttävät ihmisen kolmea psykologista perustarvetta. Ne ovat läheisyys, vapaaehtoisuus ja kyvykkyys. Martela lisää luetteloon tutkimustensa pohjalta myös hyväntekemisen, joka tosin on tiiviisti yhteydessä läheisyyteen. Voimme hyvin ja koemme elämämme merkitykselliseksi, kun teemme asioita, jotka itse koemme tärkeiksi ja kiinnostaviksi, joiden parissa voimme oppia jatkuvasti uutta ja saada onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistavat yhteyttämme toisiin ihmisiin ja joista on hyötyä muillekin kuin itsellemme. Simppeliä, eikö vain? Teoriassa toki, mutta käytännössä tiedämme kyllä, että oman jutun löytäminen voi olla haastavaa, ja vaikka tietäisimme, mitä kaikista eniten haluamme tehdä, se ei välttämättä niin sanoakseni tuo leipää pöytään. Meillä kaikilla on kuitenkin mahdollisuus tutkiskella itseämme ja löydösten perusteella lisätä elämäämme ainakin joitakin sisäisesti motivoivia asioita. 

"Miten elää?

Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi."

Pakko on sanoa, että ihailen Martelan taitoa tiivistää - ja uskallusta tarttua näin suuriin teemoihin sortumatta naiiviuteen tai kauniisiin lauseisiin, jotka ovat sisältä tyhjiä (tosin filosofilta jos keneltä tämän pitäisikin luonnistua). Kirjassa tarjoillaan paitsi lukuisia tutkimusesimerkkejä (ja ilokseni lähdeluettelokin on kunnossa, mitä ei elämäntaitokirjoista läheskään aina voi sanoa, onhan niiden tieteellisyys muutenkin välillä aika hataralla pohjalla...), myös käytännön harjoituksia oman sisäisen motivaation kaivelemiseen, eikä haasteitakaan onneksi sivuuteta. Valonöörit on viihdyttävästi kirjoitettu ja ainakin allekirjoittanutta itsetutkiskeluun innostava ja motivoiva kirja, jonka suurin vahvuus on siinä, että se perustuu ajankohtaisen ja koetellun tutkimustiedon sekä filosofian yhdistelmään. Ja se toimii - kun aiheena on hyvä ja merkityksellinen elämä, tarvitsemme  mielestäni ehdottomasti sekä psykologiaa että filosofiaa. 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Ihmisten kauneimmat puolet

Viime päivinä olen lueskellut erästä erittäin inspiroivaa kirjaa (siitä lisää myöhemmin, kunhan olen päässyt loppuun asti) ja käynyt melko syväluotaavia keskusteluja elämäni ykkösihmisen kanssa, joten on tullut pohdiskeltua paljon omia tavoitteita, arvoja ja ihanteita. Tänään haluan jakaa kanssanne muutaman ajatuksen siitä, millaisia piirteitä ihailen ja kunnioitan toisissa ihmisissä - ja niistä monia haluaisin tietysti kehittää ja vaalia myös itsessäni. 

Ihailen ihmisiä, jotka:

Näkevät aina toisissa ihmisissä jotain hyvää 

mutta tietävät ja hyväksyvät sen, että jokaisella on myös heikkoutensa ja huonot puolensa

Saavat toisten itkun muuttumaan nauruksi

Osaavat ilmaista tunteensa avoimesti silloin, kun se on tarpeen, ja pitää ne sisällään (tai säästää niiden ilmaisemisen myöhemmäksi) silloin, kun siitä olisi enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia



Ovat samaan aikaan kurinalaisia, voimakastahtoisia ja lempeitä

Osaavat vaatia itseltään ja muilta riittävästi, jotta kehitystä ja kasvua tapahtuisi,

mutta jotka eivät vaadi liikaa ja rakastavat ehdoitta

Ovat löytäneet oman kutsumuksensa, jossa he pääsevät toteuttamaan intohimoaan ja osaamistaan ja olemaan samalla hyödyksi laajemassa mittakaavassa (ja parhaassa tapauksessa joku vielä maksaa heille siitä)

Tuntevat lujasti eivätkä pelkää tai häpeä omia tunteitaan



Saavat aina suunsa auki silloin, kun on aika antaa tunnustusta toisille

Eivät projisoi omia kielteisiä tunteitaan muihin tai ainakin tunnistavat, jos niin pääsee käymään, sillä sattuuhan sitä

Tekevät rakastamiaan asioita, vaikka se pelottaisi (sillä suurin rohkeus on pelosta huolimatta toimimista, ei pelottomuutta)

Sitoutuvat päämääriinsä 

mutta hyväksyvät myös sen, että joskus niitä on arvioitava uudelleen, ja mieltään saa muuttaa

Auttavat lujasti mutta rakkaudella muita ihmisiä muuttumaan paremmiksi versioiksi itsestään



Osaavat antaa anteeksi 

mutta myös tunnistavat sen, jos heitä kohtaan on toimittu väärin,

eivätkä syyllistä siitä itseään 

Tulevat toimeen oman pimeän puolensa kanssa vaipumatta itsesääliin

Rakastavat rutiineja ja pitävät niistä sujuvasti kiinni

Osaavat tiivistää suuren ajatukseen muutamaan sanaan tai lauseeseen

Näkevät kauneuden ja mahdollisuudet


Millaisia ihmisiä te ihailette? 




perjantai 14. lokakuuta 2016

Erityisherkän ihmisen harjoituskirja

Hankin ja suurimmaksi osaksi luinkin erityisherkkyysguru Elaine N. Aronin Erityisherkän ihmisen harjoituskirjan (2016, englanniksi julkaistu jo 1999) jo keväällä hyvin pian sen ilmestyttyä suomeksi, mutta jotenkin pääsi käymään niin, että kirja unohtui useammaksi kuukaudeksi kaiken muun touhun ja lukemisen alle, joten luin sen loppuun vasta nyt syksyllä. Koska kirja koostuu pääasiassa harjoituksista, tein totta kai myös niitä - en tosin kaikkia, vaan valikoin joukosta mielekkäimmän tuntuiset, sellaiset joista koin olevan juuri minulle jotain hyötyä juuri tämänhetkisessä ymmärryksessäni ja elämäntilanteessani. Erityisherkkyys ei suinkaan ole minulle uusi tai tuntematon asia, olenhan kirjoittanut siitä täällä blogissanikin monta juttua muutamien viime vuosien varrella. Asiaa on siis pureskeltu sen verran, ettei siitä aivan joka päivä löydy uutta analysoitavaa.



"Tämän harjoituskirjan avulla mennään syvälle itseen. Sen on kirjoittanut syvyyspsykologi. Minulle syvyyspsykologia tarkoittaa, että tavoitteeni on auttaa sinua kunnioittamaan sellaisia osia itsestäsi, jotka on sivuutettu, laiminlyöty tai jopa halveksittu."

Näin juhlallinen ja kunnianhimoinen on kirjan lähtökohta: Aron haluaa auttaa lukijaa palauttamaan osan tukahdutetuista minuuden puolista ja sitä myötä vapauttamaan tukahduttamiseen kuluvia voimavaroja. Lähtökohtana on, että herkkyys on usein jäänyt ymmärtämättä, ja kirjassa onkin kautta linjan läsnä tavoite menneisyyden uudelleentulkinnasta erityisherkkyyden näkökulmasta. Harjoituskirjassa aloitetaan perusteista eli erityisherkkyyden määrittelystä ja omaan herkkyyteen tutustumisesta. Kirjaan voi siis tarttua sellainenkin herkkyydestä kiinnostunut, joka ei ole perehtynyt aiheeseen aiemmin (esimerkiksi lukemalla Aronin lukuisia kirjoja). Herkkyyteen ja omaan itseen tutustumisen jälkeen edetään sen pohtimiseen, miten herkästä minästä voi huolehtia ja miten voi pitää yllä itselle sopivaa virittyneisyystasoa. Tämä luku sisältääkin paljon hyvin käytännönläheisiä harjoituksia, joista moni vielä omaa olemisen tapaan etsivä erityisherkkä varmasti hyötyy (ellei jo kokeilujen kautta osaa säädellä omaa virittyneisyystasoaan hyvin). Käytännön seikoista edetään sen selvittelyyn, miten herkkyys on vaikuttanut omaan lapsuuteen, ja miten varsinkin kielteisiä lapsuusmuistoja voisi tulkita uudelleen sen valossa, että myöhemmällä iällä on oivaltanut olevansa erityisherkkä. Itse en ole koskaan kokenut yhtäkkistä oivallusta herkkyydestäni, vaan olen tavallaan aina tiennyt olevani tällainen, vaikkei minulla nuorempana ollutkaan sille täsmällistä määritelmää - enkä edelleenkään tykkää tukeutua määritelmiin, onhan ihminen aina moninainen olio. Veikkaisinkin, että menneisyyden uudelleentulkinta herkkyysominaisuuden kautta voi toimia erityisesti niillä ihmisillä, jotka ovat pitkään kieltäneet herkkyyden itsessään tai vasta aikuisena ymmärtäneet olevansa herkkiä.

Seuraavat kirjan luvut käsittelevät erityisherkkyyttä sosiaalisissa tilanteissa ja työelämässä. Aronin mukaan vain noin kolmasosa erityisherkistä on luonteeltaan ulospäinsuuntautuneita, ja kuten muissakin hänen kirjoissaan, myös tässä keskitytään selvästi enemmän introvertin, "tyypillisen" erityisherkän mielenmaisemaan ja haasteisiin. Työelämää käsittelevässä luvussa pääpaino on ammatin ja itselle sopivan työn valinnassa, mikä ilmeisesti aiheuttaa monella tapaa haasteita meille herkille. Tehtävissä pohditaan omia vahvuuksia ja sitä, miten niitä voisi työelämässä hyödyntää - se tosin jää epäselväksi, miten vahvuuksien tunnistamisesta ja ideoista edetään siihen pisteeseen, että voisi todella elättää itsensä juuri sillä, missä on parhaimmillaan. Ainakin allekirjoittaneella tämä on vielä työn alla, ja veikkaanpa, että monella tässä tulevat muutamat käytännön haasteet vastaan. 

Loppua kohti harjoituskirja etenee yhä syvemmälle ihmismielen syvyyksiin ja yhä korkealentoisempiin ja spekulatiivisempiin mietteisiin: pohditaan erityisherkän rakkaussuhteita ja suhdetta omiin vanhempiin (melko psykoanalyyttisesta näkökulmasta, jota itse valitettavasti melko lailla vierastan), traumojen työstämiseen ja "hengen harjoittamiseen". Tiedän ja hyväksyn kyllä sen, että monet erityisherkät tuntevat vetoa henkisiin ja hengellisiin asioihin, mutta minun on tunnustettava, että unien tulkinta, omien henkisten rituaalien suunnittelu ja oman alitajunnan kanssa keskusteleminen menevät harjoituksina railakkaasti ohi omien kiinnostuksenkohteideni. Kirjan harjoituksiin tutustuessa tunsin välillä itseni harvinaisen mielikuvituksettomaksi, sillä minun on aina ollut ja on yhä vaikea kunnolla eläytyä erilaisiin abstrakteihin mielikuvaharjoituksiin, vaikka pohdiskelevainen ihminen muuten olenkin. Toki se on vain hyväksyttävä, että eri ihmisille sopivat eri lähestymistavat, ja meitä herkkiäkin on moneksi. 

Loppukaneettina Aron antaa tässä kirjassa myös perusteellisia ohjeita erityisherkkien keskusteluryhmien järjestämiseen. Hänen vinkkinsä kuulostivat minusta vähän turhankin strukturoiduilta (vaikka toisaalta, ilmeisesti erityisherkät sitten tarvitsevat struktuuria tapaamisiinsa, sillä kuten olen omankin kokemukseni kautta todennut, vapaamuotoisten tapaamisten järjestämisessä on omat haasteensa...), mutta ajatus jonkinlaisesta henkevästä keskusteluryhmästä jäi kieltämättä vähän kutkuttamaan. Koen tällä hetkellä, että oman herkkyyden analysointia on tullut harjoitettua jo ehkä enemmänkin kuin tarpeeksi - mutta toisaalta toisten kokemuksia on aina kiinnostavaa kuulla, vertaistuki auttaa monessa tilanteessa ja ehkäpä voisin itsekin jollain tavalla olla avuksi tai siis ainakin tarjota jotain ajateltavaa kanssaherkkiksille. Toki olen tavannutkin paljon toisia erityisherkkiä ja käynyt monia antoisia keskusteluja aiheesta heidän kanssaan, joten ehkä tämänkään ei aina tarvitse olla niin virallista :) 

Kuten näkyy, Erityisherkän ihmisen harjoituskirja siis herätti paljon ajatuksia, niin hyväksyvää nyökyttelyä kuin kritiikkiä ja kysymyksiäkin. En oivaltanut itsestäni varsinaisesti mitään uutta kirjan myötä, mutta uskon, että siitä voi olla hyötyä esimerkiksi niille, jotka ovat vasta "löytäneet" herkkyytensä, jotka painiskelevat sen mukanaan tuomien haasteiden kanssa ja jotka kaipaavat apuvälineitä oman menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tarkasteluun. Mutta niin paljon kuin moni meistä rakastaakin pohdiskelua, haluaisin muistuttaa niin itseäni kuin teitäkin jälleen siitä, että on kuitenkin tärkeämpi elää ja kokea kuin analysoida ja antaa ajatustensa pyöriä oman navan ympärillä. Ihmissuhteistakin oppii vain uskaltautumalla toimimaan niissä, ja samoin elämästä oppii elämällä, vaikka eipä lukemisestakaan usein haittaa ole :) 

perjantai 7. lokakuuta 2016

10 syytä rakastaa syksyä

1. Ruska (ja pudonneiden lehtien keskellä kävely ja ehkä vähän niiden potkiminen ympäriinsä). Ei tarvinne selityksiä. Maailma kauneimmillaan.

2. Sateen pakeneminen kotoisaan kahvilaan kaakaota juomaan ja ohikulkijoita katselemaan.

3. Uudet harrastukset ja uusiutunut motivaatio myös vanhoihin. Tällä hetkellä puhkun intoa uutta harrastustani jazztanssia sekä vanhaa tuttua joogaa kohtaan, ja piirtämistäkin on tullut kokeiltua aina välillä, vaikka siinä masentaakin se, miten huomaa taitojen aina tauon aikana rapistuneen.



4. Syksyn maut: mausteiset teet, itse tehty granola, tumma suklaa, chai latte, omenapiirakka, lämmittävät kasvissosekeitot ja vähän tuhdimmin maustettu ruoka.

5. Pitkät kävelyretket luontoa, kaupunkia, ihmisiä ja mahdollisesti eläimiäkin ihmetellen (tänään bongasin varmaan lähemmäs kymmenen oravaa päiväkävelylläni).

6. Joulun odotus. Ekat jouluvalot bongattu, ja viimeistään marraskuussa on jo ihan ok vähän kuunnella joululaulujakin!


7. Uudet tuttavuudet. Moni törmää sellaisiin koulunpenkillä tai töissä, mutta itse olen saanut erinäisten Facebook-ryhmien ansiosta monia uusia tuttavia ja kavereitakin tänä syksynä. Ja elokuussa aloitettu lukupiirikin on lähtenyt kivasti vauhtiin ja ollut tähän mennessä erittäin positiivinen kokemus.

8. Juuri sopiva yhdistelmä pimeyttä ja valoa, näin alkusyksystä siis. Talven pimeys ja varsinkin pimeät aamut ovat minulle liikaa, mutta rakastan tunnelmallisia pimeitä iltoja - kunhan päivällä sentään riittää valoa. 

9. Kaunis haikeus. Syksyssä on aina jotain hippusen melankolista, kun puut vähitellen kaljuuntuvat ja luonto vetäytyy talviunille, mutta jokin tässä tunnelmassa on aina vedonnut minuun. Ehkä olen sen verran perushaikea ihminen, että pidän siitä, kun luontokin on synkassa oman mielenmaiseman kanssa. 

10. Katoavaisuus: kun syksyn kauneimpina hetkinä muistaa, miten lyhyt ja häviävä tämäkin ilo on (vaikka muistaakin sen toistuvan joka vuosi). 


Mistä te pidätte syksyssä eniten? 

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Yksinäisyys on sosiaalisuutta ja toisaalta yksin pärjäämistä korostavassa kulttuurissamme surullisen vaiettu aihe, vaikka se koskettaa hyvin monia meistä ainakin jossain elämän vaiheessa. Sen lisäksi, että yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus huonontaa elämänlaatua, se myös altistaa monille muille ongelmille, kuten masennukselle tai todellisuuden pakenemiselle päihteiden avulla. Joskus voi olla vaikeaa jopa myöntää itselleen olevansa yksinäinen, saati sitten puhua siitä julkisesti. Tämän takia Laura Honkasalon melko vastikään ilmestynyt kirja Pöytä yhdelle (Kirjapaja, 2016) herätti kiinnostukseni ja myös kolahti minuun - tästä aiheesta on nimittäin todellakin tarpeen puhua. 

Pöytä yhdelle on yhdistelmä Honkasalon henkilökohtaisia muisteloita, toisten tarinoita ja esseemäistä pohdiskelua satuttavan yksinäisyyden mutta toisaalta myös luovuutta ruokkivan, tervehdyttävän yksinolon olemuksesta. Aihetta koskevaan runsaaseen tutkimustietoon kirjassa ei kovin perusteellisesti kajota, vaan pääpaino on yksinäisyyskokemusten esiin tuomisessa ja lukijan herättelemisessä siihen, miltä yksinäisyys voi tuntua ja millaisia kehityskulkuja sen taustalla voi olla. Honkasalo tuo koskettavasti ja samastuttavasti esiin omia kokemuksiaan siitä, miltä yksinäisyys on tuntunut lapsena, aikuisena yllättävän eron jälkeen, ja miten hän toisaalta pitää yksinoloa ja itsenäistä puuhastelua tärkeänä luovan työskentelyn edellyttäjänä. Tämä ero yksinäisyyden ja yksinolon välillä onkin todella tärkeä ja valitettavan usein unohdettu - yksinolo aika ajoin tekee taatusti hyvää kenelle tahansa, mutta yksinäisyyttä sen sijaan en toivo kenellekään. Me kaikki tiedämme, että ihmisten välillä on eroja siinä, kuinka paljon sosiaalista kanssakäymistä tarvitsee tai sietää, ja sen myötä yksinolon tarvekin vaihtelee. Kuitenkin tarve yhteyden kokemiseen ja kohdatuksi tulemiseen on olennainen osa ihmisyyttä, voisi sanoa että suorastaan elintärkeää, ja ani harva haluaa elää täysin erakkona. 



Kirjassa tuodaan mielestäni mukavasti esille se, että yksinäisyyttä on monenlaista: on totaaliyksinäisiä, joilla ei ole käytännössä lainkaan ihmissuhteita, mutta on myös ulospäin reippailta ja sosiaalisilta vaikuttavia tyyppejä, jotka saattavat viettää ihan mukavasti aikaa toisten seurassa mutta silti kokea, että eivät koskaan tule todella kohdatuiksi ja nähdyiksi. Meillä Suomessa puhutaan melko paljon vanhusten yksinäisyydestä, mutta lasten, nuorten ja nuorten aikuisten yksinäisyys jää usein surullisen vähälle huomiolle. Honkasalo käsittelee kirjassaan ennen kaikkea näiden ikäryhmien yksinäisyyttä sekä omien että muiden kokemusten kautta, ja tämä näkökulma on mielestäni todella tärkeä. Varsinkin yksinäinen nuori tai aikuistumassa oleva opiskelija voi kokea olevansa todella outo lintu siksi, ettei hänellä ole vaikkapa sellaisia läheisiä ystävyyssuhteita tai vilkasta sosiaalista elämää, mitä sen ikäisillä automaattisesti oletetaan olevan. Minua on suorastaan satuttanut lukea esimerkiksi kehityspsykologian kirjoja, joissa on esitetty itsestäänselvänä totuutena, että nuoruusiässä ihminen kääntyy enemmän kavereiden kuin vanhempien puoleen, on seurustelu- ja seksikokeiluja ja kaikenmoista omien ja perheen rajojen testaamista. Usein toki näin, mutta entäs ne, joilla kavereita ei kerta kaikkiaan ole? Eipä sekään nimittäin kovin harvinaista ole, ja paljon on myös niitä, joilla seurustelukokemukset jäävät teinivuosina kaukaisiksi haaveiksi. En suostu ajattelemaan, että nämä yksinäiset ja ulkopuoliset olisivat epänormaaleja tai viallisia, mutta sellaiseen tulkintaan on valitettavan helppo päätyä alan kirjallisuutta lukiessa. 

Kuten tässäkin kirjassa tuodaan esille, yksinäisyyteen suhtaudutaan usein melko ikävästi: kehotetaan vaikkapa kokeilemaan nettideittailua, aloittamaan uusia harrastuksia, menemään vieraiden ihmisten juttusille kahviloissa. Usein ajatellaan, että yksinäisyys on ainakin jossain määrin oma vika, että kyse on puutteellisista sosiaalisista taidoista, kyvyttömyydestä olla aidosti läsnä tai päästää muita ihmisiä lähelle, mitä näitä nyt on. Totta kai näilläkin asioilla on oma roolinsa, mutta koko totuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen: lapsuuden kasvuympäristöstä omaksutuilla tottumuksilla, taidoilla ja asenteilla sekä myös myöhemmillä mahdollisesti vaikeilla ja traumaattisillakin kokemuksilla on taatusti merkitystä. Myös ihmisen biologiset ominaisuudet voivat altistaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksille (vaikka eivät niitä suoranaisesti aiheutakaan): esimerkiksi erityisherkkyys ja introvertti persoonallisuus liittynevät vahvasti asiaan, kuten Honkasalokin tuo esiin. 

Yksinäisyys on minullekin omakohtainen ja läheinen aihe. Minulla on aina ollut ystäviä kavereita ja sosiaalisia suhteita, mutta toisaalta myös ulkopuolisuuden tunne on minulle valitettavan tuttu: joskus yksinäisyys iskeekin voimakkaimmin porukassa, jos ei koe olevansa yhtään samalla aaltopituudella toisten kanssa. Nuorempana olen ollut varsin ujo ja arka, mutta nykyään minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja jutustella kevyestikin menemättä saman tien sellaisiin syvällisyyksiin, jotka minua ehkä enemmän kiinnostaisivat. Kuitenkaan koskaan ei ole helppoa löytää kaltaisiaan, sellaisia joiden kanssa on luontevaa ja helppoa olla, ja jotka haluavat todella nähdä minut. Onneksi elämässäni on muutamia sellaisia, ja ilokseni ja melkein yllätyksekseni voin sanoa, etten tällä hetkellä koe olevani yksinäinen. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen siinä mielessä itsenäinen, ettei minulle tuota vaikeuksia tehdä asioita yksin - itse asiassa nautin siitä välillä todella paljon. Vaikka seurustelen ja minulla on monia ihania ystäviä ja kavereita, lähden toisinaan mieluummin yksin kuin seurassa vaikkapa elokuviin, konserttiin tai ulkoilemaan. Muistan, miten muutamia vuosia sitten kävin ensimmäistä kertaa yksin "oikeassa" ravintolassa (ei siis pikaruokapaikassa tai kahvilassa) syömässä - se oli suorastaan voimaannuttava kokemus, kun sen lopulta uskalsi toteuttaa! Vaikka olen seurallinen enkä viihdy pitkiä aikoja itsekseni, olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi oppia viettämään aikaa myös itsensä kanssa. Kuten Honkasalo kirjoittaa, "jos ei osaa tehdä asioita yksin ja käydä paikoissa omassa seurassaan, paljon kivaa saattaa jäädä kokematta". Kyllä näin on. Silti sekään ei pidä paikkaansa, että pitäisi osata rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Ihmissuhteissa me kasvamme ja elämme aina ensi hetkistämme lähtien, ja koko persoonallisuutemme ja olemisen tapamme kehittyy suhteessa muihin. 

Mietteitä aiheen tiimoilta näköjään riittäisi, mutta kai joskus on osattava lopettaakin (tai ainakin katkaista juttu niin, että siihen voi palata joskus myöhemmässä vaiheessa). Voin suositella Pöytä yhdelle -kirjaa oikeastaan ihan kenelle tahansa - ja ehkä varsinkin niille, joille yksinäisyys ei ole tuttua ja jotka ehkä vieroksuvat sitä eivätkä halua nähdä sitä. 

Mielelläni kuulisin teidänkin mietteitänne tai kokemuksianne yksinäisyydestä!

P.S. Kirja saatu ilmaiseksi blogin kautta