keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Yksinäisyys on sosiaalisuutta ja toisaalta yksin pärjäämistä korostavassa kulttuurissamme surullisen vaiettu aihe, vaikka se koskettaa hyvin monia meistä ainakin jossain elämän vaiheessa. Sen lisäksi, että yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus huonontaa elämänlaatua, se myös altistaa monille muille ongelmille, kuten masennukselle tai todellisuuden pakenemiselle päihteiden avulla. Joskus voi olla vaikeaa jopa myöntää itselleen olevansa yksinäinen, saati sitten puhua siitä julkisesti. Tämän takia Laura Honkasalon melko vastikään ilmestynyt kirja Pöytä yhdelle (Kirjapaja, 2016) herätti kiinnostukseni ja myös kolahti minuun - tästä aiheesta on nimittäin todellakin tarpeen puhua. 

Pöytä yhdelle on yhdistelmä Honkasalon henkilökohtaisia muisteloita, toisten tarinoita ja esseemäistä pohdiskelua satuttavan yksinäisyyden mutta toisaalta myös luovuutta ruokkivan, tervehdyttävän yksinolon olemuksesta. Aihetta koskevaan runsaaseen tutkimustietoon kirjassa ei kovin perusteellisesti kajota, vaan pääpaino on yksinäisyyskokemusten esiin tuomisessa ja lukijan herättelemisessä siihen, miltä yksinäisyys voi tuntua ja millaisia kehityskulkuja sen taustalla voi olla. Honkasalo tuo koskettavasti ja samastuttavasti esiin omia kokemuksiaan siitä, miltä yksinäisyys on tuntunut lapsena, aikuisena yllättävän eron jälkeen, ja miten hän toisaalta pitää yksinoloa ja itsenäistä puuhastelua tärkeänä luovan työskentelyn edellyttäjänä. Tämä ero yksinäisyyden ja yksinolon välillä onkin todella tärkeä ja valitettavan usein unohdettu - yksinolo aika ajoin tekee taatusti hyvää kenelle tahansa, mutta yksinäisyyttä sen sijaan en toivo kenellekään. Me kaikki tiedämme, että ihmisten välillä on eroja siinä, kuinka paljon sosiaalista kanssakäymistä tarvitsee tai sietää, ja sen myötä yksinolon tarvekin vaihtelee. Kuitenkin tarve yhteyden kokemiseen ja kohdatuksi tulemiseen on olennainen osa ihmisyyttä, voisi sanoa että suorastaan elintärkeää, ja ani harva haluaa elää täysin erakkona. 



Kirjassa tuodaan mielestäni mukavasti esille se, että yksinäisyyttä on monenlaista: on totaaliyksinäisiä, joilla ei ole käytännössä lainkaan ihmissuhteita, mutta on myös ulospäin reippailta ja sosiaalisilta vaikuttavia tyyppejä, jotka saattavat viettää ihan mukavasti aikaa toisten seurassa mutta silti kokea, että eivät koskaan tule todella kohdatuiksi ja nähdyiksi. Meillä Suomessa puhutaan melko paljon vanhusten yksinäisyydestä, mutta lasten, nuorten ja nuorten aikuisten yksinäisyys jää usein surullisen vähälle huomiolle. Honkasalo käsittelee kirjassaan ennen kaikkea näiden ikäryhmien yksinäisyyttä sekä omien että muiden kokemusten kautta, ja tämä näkökulma on mielestäni todella tärkeä. Varsinkin yksinäinen nuori tai aikuistumassa oleva opiskelija voi kokea olevansa todella outo lintu siksi, ettei hänellä ole vaikkapa sellaisia läheisiä ystävyyssuhteita tai vilkasta sosiaalista elämää, mitä sen ikäisillä automaattisesti oletetaan olevan. Minua on suorastaan satuttanut lukea esimerkiksi kehityspsykologian kirjoja, joissa on esitetty itsestäänselvänä totuutena, että nuoruusiässä ihminen kääntyy enemmän kavereiden kuin vanhempien puoleen, on seurustelu- ja seksikokeiluja ja kaikenmoista omien ja perheen rajojen testaamista. Usein toki näin, mutta entäs ne, joilla kavereita ei kerta kaikkiaan ole? Eipä sekään nimittäin kovin harvinaista ole, ja paljon on myös niitä, joilla seurustelukokemukset jäävät teinivuosina kaukaisiksi haaveiksi. En suostu ajattelemaan, että nämä yksinäiset ja ulkopuoliset olisivat epänormaaleja tai viallisia, mutta sellaiseen tulkintaan on valitettavan helppo päätyä alan kirjallisuutta lukiessa. 

Kuten tässäkin kirjassa tuodaan esille, yksinäisyyteen suhtaudutaan usein melko ikävästi: kehotetaan vaikkapa kokeilemaan nettideittailua, aloittamaan uusia harrastuksia, menemään vieraiden ihmisten juttusille kahviloissa. Usein ajatellaan, että yksinäisyys on ainakin jossain määrin oma vika, että kyse on puutteellisista sosiaalisista taidoista, kyvyttömyydestä olla aidosti läsnä tai päästää muita ihmisiä lähelle, mitä näitä nyt on. Totta kai näilläkin asioilla on oma roolinsa, mutta koko totuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen: lapsuuden kasvuympäristöstä omaksutuilla tottumuksilla, taidoilla ja asenteilla sekä myös myöhemmillä mahdollisesti vaikeilla ja traumaattisillakin kokemuksilla on taatusti merkitystä. Myös ihmisen biologiset ominaisuudet voivat altistaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksille (vaikka eivät niitä suoranaisesti aiheutakaan): esimerkiksi erityisherkkyys ja introvertti persoonallisuus liittynevät vahvasti asiaan, kuten Honkasalokin tuo esiin. 

Yksinäisyys on minullekin omakohtainen ja läheinen aihe. Minulla on aina ollut ystäviä kavereita ja sosiaalisia suhteita, mutta toisaalta myös ulkopuolisuuden tunne on minulle valitettavan tuttu: joskus yksinäisyys iskeekin voimakkaimmin porukassa, jos ei koe olevansa yhtään samalla aaltopituudella toisten kanssa. Nuorempana olen ollut varsin ujo ja arka, mutta nykyään minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja jutustella kevyestikin menemättä saman tien sellaisiin syvällisyyksiin, jotka minua ehkä enemmän kiinnostaisivat. Kuitenkaan koskaan ei ole helppoa löytää kaltaisiaan, sellaisia joiden kanssa on luontevaa ja helppoa olla, ja jotka haluavat todella nähdä minut. Onneksi elämässäni on muutamia sellaisia, ja ilokseni ja melkein yllätyksekseni voin sanoa, etten tällä hetkellä koe olevani yksinäinen. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen siinä mielessä itsenäinen, ettei minulle tuota vaikeuksia tehdä asioita yksin - itse asiassa nautin siitä välillä todella paljon. Vaikka seurustelen ja minulla on monia ihania ystäviä ja kavereita, lähden toisinaan mieluummin yksin kuin seurassa vaikkapa elokuviin, konserttiin tai ulkoilemaan. Muistan, miten muutamia vuosia sitten kävin ensimmäistä kertaa yksin "oikeassa" ravintolassa (ei siis pikaruokapaikassa tai kahvilassa) syömässä - se oli suorastaan voimaannuttava kokemus, kun sen lopulta uskalsi toteuttaa! Vaikka olen seurallinen enkä viihdy pitkiä aikoja itsekseni, olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi oppia viettämään aikaa myös itsensä kanssa. Kuten Honkasalo kirjoittaa, "jos ei osaa tehdä asioita yksin ja käydä paikoissa omassa seurassaan, paljon kivaa saattaa jäädä kokematta". Kyllä näin on. Silti sekään ei pidä paikkaansa, että pitäisi osata rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Ihmissuhteissa me kasvamme ja elämme aina ensi hetkistämme lähtien, ja koko persoonallisuutemme ja olemisen tapamme kehittyy suhteessa muihin. 

Mietteitä aiheen tiimoilta näköjään riittäisi, mutta kai joskus on osattava lopettaakin (tai ainakin katkaista juttu niin, että siihen voi palata joskus myöhemmässä vaiheessa). Voin suositella Pöytä yhdelle -kirjaa oikeastaan ihan kenelle tahansa - ja ehkä varsinkin niille, joille yksinäisyys ei ole tuttua ja jotka ehkä vieroksuvat sitä eivätkä halua nähdä sitä. 

Mielelläni kuulisin teidänkin mietteitänne tai kokemuksianne yksinäisyydestä!

P.S. Kirja saatu ilmaiseksi blogin kautta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti