tiistai 29. maaliskuuta 2016

Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous

Lukaisin vastikään ruotsalaisen Linus Jonkmanin kirjan Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous (julkaistu 2013), jota olin ehtinytkin selailla kirjakaupassa jo useampaan kertaan. Taisin hieman vieroksua kirjaa nimen perusteella, sillä luulin sen käsittelevän pelkästään introverttien asemaa työelämässä, ja vieläpä introverttiuden ihanuutta korostavasta näkökulmasta. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettavaa ja tarjosi paljon ajatuksenaihetta tutusta teemasta. Paljon kirjassa tietysti oli entuudestaan tuttuakin tietoa, olenhan lueskellut persoonallisuuteen liittyvistä aiheista melko paljon, mutta tieto oli koottu mukavan selkeään pakettiin, jota luki mielellään ihan huvikseen, vaikka suuria uusia oivalluksia ei varsinaisesti tullutkaan. 

Kirjassa käsitellään introversion eri ulottuvuuksia mukavan laaja-alaisesti ottaen huomioon paitsi sosiaalisen kontekstin, myös introverttien tavan käsitellä tietoa, opiskella ja työskennellä. Luonnollisesti liikkeelle lähdetään introversion määritelmästä ja sen vertailusta jatkumon toiseen ääripäähän, ekstroversioon. Kaikeksi onneksi Jonkman muistaa mainita yhden seikan, joka itseäni aina introversiokeskustelussa vaivaa: kaikesta tutkimuksesta huolimatta asiantuntijatkaan eivät ole päässeet yksimielisyyteen introversion määritelmästä. Valtaosa on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että introversioon liittyy keskeisesti kolme piirrettä: itsenäisyys, keskittyminen ja pohdiskelu. Itsenäisyydellä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että introverteilla on vähäisempi sosiaalisen kanssakäymisen tarve kuin ekstroverteilla ja usein myös vähäisempi tarve mukautua ryhmäpaineeseen. Tämän ydinpiirteen lisäksi ajatellaan, että introvertit pystyvät keskittymään yhteen tehtävään pitkään väsähtämättä välillä ja ajattelevat syvällisesti ja perusteellisesti. 



Jonkman kirjoittaa paljon siitä, miten monet meistä ovat oppineet toimimaan ekstrovertilla tavalla, vaikka olisimme pohjimmiltamme introvertteja. Toisaalta aiempina vuosikymmeninä tilanne on ollut  jossain määrin päinvastainen, kun esimerkiksi ihannetyöntekijänä on pidetty hiljaista ja tunnollista puurtajaa sanavalmiin verkostoitujan sijaan. Kirjassa vinkataankin, että oman todellisen persoonallisuustyypin löytämiseksi kannattaa pohtia, mitä tekee silloin kun ei ole pakko tehdä mitään. Introvertti saattaa esimerkiksi käyttäytyä töissä ekstrovertilla tavalla ihan menestyksekkäästi mutta vapaalla nauttia kaikista eniten yksinäisistä kävelyretkistä tai hyvään kirjaan uppoutumisesta. Ekstrovertti taas saattaa joskus joutua hillitsemään sosiaalisuuttaan keskittyäkseen vaikkapa paperitöihin (työkavereiden kanssa lörpöttelyn sijaan) mutta illalla rentoutuu ja virkistyy parhaiten tapaamalla ystäviä. Eri tilanteisiin sopivien roolien omaksumisessa ei ole sinänsä mitään väärää, mutta silti tässäkin kirjassa kannustetaan myös introvertteja olemaan omia itsejään ja ottamaan ominaisuutensa hyvistä puolista kaiken irti. Näin itsekin ajattelen, sillä vaikka itseään voi ja on suotavaakin kehittää, omaa persoonallisuuttaan ei voi kääntää päälaelleen, joten sen kanssa ei auta muu kuin tulla ainakin joten kuten toimeen. 

Pidin kirjassa siitä, miten siinä korostetaan moneen otteeseen, että monet ihmiset eivät ole puhtaasti joko introvertteja tai ekstrovertteja, vaan on myös ambivertteja eli ihmisiä, jotka ovat jotain siltä väliltä. Itse olen aina hieman vieroksunut jyrkkää introvertti-ekstrovertti-jaottelua ihan henkilökohtaisistakin syistä, sillä en ole osannut koskaan sijoittaa itseäni yksiselitteisesti kumpaankaan kategoriaan. Jonkmanin kirjasta löytyvän testinkin mukaan olen selkeästi ambivertti, jolla on sekä introvertteja että ekstrovertteja ominaisuuksia. Tämän ymmärtäminen voisi toki lisätä itsetuntemusta ja tuoda sen myötä varmuutta, mutta jollain tavalla se harmittaa: olisipa mutkatonta samastua selkeästi jompaan kumpaan leiriin! Toisaalta voisihan asian ajatella niinkin, että ambivertti voi parhaimmillaan olla yhdistelmä introverttien ja ekstroverttien hyviä puolia (mutta toki myös huonoimmillaan yhdistelmä molempien ärsyttäviä puolia, ja siltä itsestäni heikkoina hetkinä helposti tuntuu). 



Kirjassa paljon esillä oleva työelämän näkökulma oli myös kiinnostava, sillä valitettavasti lienee aivan totta, että ekstrovertteja piirteitä ja käyttäytymismalleja painotetaan työelämässä ja myös koulussa liikaa. Toki yhteistyökyky ja esiintymisvalmiudet ovat monessa työssä tärkeitä (yhteistyökyky varmasti lähes kaikissa, aika harvaa työtä kun tehdään täysin eristyksissä muista), mutta niin olisivat varmasti monet sellaiset ominaisuudet, jotka usein liitetään introversioon: tunnollisuus, syvällinen ajattelu, päätösten perustaminen huolelliseen harkintaan, itsenäisyys, pitkäjänteisyys... Toisaalta itse ajattelen, että nämäkään asiat eivät ole ihan niin joko tai - kai tunnollisia ekstrovertteja ja huithapeleita introverttejakin löytyy? Taitaa olla taas syytä pitää mielessä, että useimmat modernin psykologian "totuuksista" perustuvat keskiarvoihin ja todennäköisyyksiin, joten poikkeustapauksia löytyy aina, vaikka yleinen tendenssi olisikin tietynlainen. 

Löytyykö lukijoiden joukosta introvertteja, ekstrovertteja vai kenties jotain muuta? Koetteko tarvetta määritellä itseänne tällaisten asioiden kautta? Millaisia ajatuksia aihe muuten herättää?


sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pääsiäistunnelmia

Vaikka olen kasvanut uskonnottomassa perheessä ja kysyttäessä määrittelen myös itseni uskonnottomaksi, olen aina pitänyt pääsiäisestä. Lapsena siksi, että silloin kotona oli paljon kivoja koristeita ja sai syödä aikamoiset annokset suklaata, aikuisena noiden syiden lisäksi myös juhlan sanoman takia. Minulle pääsiäinen on ennen kaikkea kevään juhla, josta alkaa ihan uusi ajanjakso vuodesta. Kevättalvesta en ole koskaan pitänyt, ja erityisesti tänä vuonna talvi on tuntunut suorastaan loputtoman pitkältä. Pääsiäinenkin alkoi täällä Pohjois-Suomessa varsin lumisissa merkeissä, mutta tänään lämpömittari kipusi melkein kymmeneen lämpöasteeseen, joten lumet ja loskat ovat saaneet kovaa kyytiä, ja aurinkoisen sään myötä myös mieli on alkanut vähitellen suuntautua kevättä ja kesää kohti. Kaikissa vuodenajoissa on hyvät ja kauniit puolensa, mutta olen silti hyvin vahvasti kesäihminen, ja pääsiäinen muistuttaa juurikin siitä, että pimein ja kylmin aika vuodesta on vihdoin selätetty ja kesä odottaa ihan kulman takana (ja valitettavasti yleensä myös muutaman takatalven päässä).



Mitä pääsiäisen kristilliseen sanomaan tulee, on pakko myöntää, että sekin on mielestäni aika kaunis. Tietysti pääsiäisen vieton taustalla on myös muita, vielä kristinuskoa vanhempiakin perinteitä, eihän ajatus uudelleensyntymästä ja uudesta alusta ole millään muotoa kristinuskon yksinoikeus. Vaikka en varsinaisesti usko, pidän silti myös kristillistä sanomaa ylösnousemuksesta symbolisella tasolla aika kauniina, ja viime vuosina pääsiäinen on saanut meikäpakanankin herkistyneelle ja mietteliäälle tuulelle. Uskoi mihin uskoi, pääsiäiselle (kuten muillekin juhlapyhille) voi aina antaa oman, henkilökohtaisen merkityksensä, valita perinteistä ne itselleen sopivimmat. Minulle pääsiäinen merkitsee jollain tavalla uutta alkua, talven jättämistä taakse ja myönteisen uteliasta suuntautumista tulevaisuuteen. Tällä hetkellä elämäni on aikamoisessa myllerryksessä, hyvässä mielessä onneksi, mutta valmistuminen ja muut sinänsä miellyttävät muutokset ovat joka tapauksessa lisänneet tarvetta itsetutkiskelulle ja psyykkisen joustavuuden kehittämiselle. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ehkä on jo aika päästää irti liiasta vatvomisesta ja antaa mennä, katsoa mitä kaikkea jännittävää tulevaisuus tuo tullessaan. Ei sitä kuitenkaan voi loputtomiin kontrolloida, vaikka ajatus ennakoimattomuudesta tällaiselle kontrollifriikille hieman vaikea onkin :D Joka tapauksessa lisääntynyt valo ja ajatus kesästä tekee kaikesta hitusen helpompaa. 



Iloista pääsiäistä kaikille!

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ajatuksia onnesta

Somekontaktini tiesivät kertoa, että eilen vietettiin kansainvälistä onnellisuuden päivää. En ollut kuullutkaan moisesta aiemmin, mutta mikäs siinä: vähän kaikelle tuntuu nykyään olevan oma nimikkopäivänsä, ja jos sen tarkoitus on kiinnittää huomiota tärkeään asiaan, en näe siinä mitään ongelmaa. Onnellisuuspäivän kunniaksi aloin tietysti miettiä taas kerran, mitä itse ajattelen onnellisuudesta. Aihetta on vatvottu täällä blogin puolellakin ihan sen alkumetreiltä lähtien, mutta uusien kokemusten ja toki myös karttuneen tietopohjan myötä omatkin ajatukseni aiheesta ovat varmasti muuttuneet alkuajoista melko lailla. 

Minulle (ja uskoisin että monelle muullekin) tulee onnellisuudesta ensimmäisenä mieleen sellaisia käsitteitä kuin terveys, rakkaus, ystävyys ja mahdollisuus tehdä mielekkäältä tuntuvaa työtä. Nämä kaikki ovat tietysti tärkeitä ja tavoiteltavia asioita, mutta nykyään olen taipuvainen ajattelemaan onnellisuutta enemmänkin tekemisenä tai pyrkimyksenä kuin staattisena asiaintilana. Toisinaan sanotaan, että rakkaus ilmenee ennen kaikkea teoissa, ja itse laajennan tämän mielelläni koskemaan myös onnellisuutta - tai ehkä usein on osuvampaa puhua hyvästä elämästä. Itse näen onnen ja ilon välisen eron ennen kaikkea siinä, että ilo on hetkellinen tunnekokemus, kun taas onni ei ole yksittäinen perustunne vaan laajempi kokonaisuus, yleinen kokemus oman elämän laadusta. 



Gradua tehdessäni tutustuin itseohjautuvuusteoriaan, joka korostaa sisäisen motivaation merkitystä ihmisen psykologisen hyvinvoinnin muotoutumisessa. Teorian mukaan meillä kaikilla on sisäänrakennettu tarve itsenäisyyteen, kyvykkyyden tai pärjäämisen tunteeseen sekä yhteyteen toisten ihmisten kanssa, ja näitä tavoitteita edistävät teot koetaan sisäisestä motivoivina eli sellaisina, jotka tuntuvat itsessään mielekkäiltä ja tavoittelemisen arvoisilta. Sisäisesti motivoitunut toiminta ei takaa jatkuvaa mielihyvää tai ylitsepursuavaa iloa, mutta se tekee elämästä pitemmän päälle mielekkään ja tarkoituksellisen tuntuista. Tunnen kovasti vetoa näihin ajatuksiin, sillä en osaa ajatella onnellisuutta tai hyvää elämää pelkkänä passiivisena öllöttämisenä: toki tietoinen läsnäolo ja  pienistä hetkistä nauttiminen tuovat hyvää oloa ja mielenrauhaa, mutta niiden lisäksi tarvitaan jotain, mikä antaa elämälle suunnan ja tarkoituksen (tai jos ei aivan tarkoitusta, niin ainakin oleellisilta tuntuvia tavoitteita). Ajattelen, että onni ei ole olemista vaan tekemistä, eteenpäin pyrkimistä ja oman olemisen suuntaamista mielekkääseen toimintaan.

Kun mietin sitä, mitkä tekemiset omalla kohdallani ovat kaikkein mielekkäimpiä, etusijalle nousee luominen. Motivoidun parhaiten sellaisesta tekemisestä, jossa pääsee luomaan maailmaan jotain uutta. Joskus luominen voi olla niinkin konkreettista kuin vaikkapa tämän blogin tai minkä tahansa muun tuotoksen kirjoittaminen, mutta luomisessa voi olla kyse myös esimerkiksi ymmärryksen ja uuden tiedon luomisesta, mikä erityisesti saa pääkoppani kihisemään innostuksesta. Luominen ei koskaan tapahdu tyhjiössä (ainakaan minun ajatusmaailmani puitteissa), vaan siinä on pitkälti kyse uusien yhteyksien näkemisestä, soveltamisesta ja tuttujen asioiden yhdistelemisestä uudella tavalla. Luovuus ei missään nimessä rajoitu pelkkään taiteelliseen toimintaan, vaan sitä voi harjoittaa lähes missä tahansa työssä - itse esimerkiksi ajattelen, että psykologin asiakastyö tai tieteellinen tutkimus on oikein oivallinen paikka uuden luomiseen (tai siis tutkimushan jo lähtökohtaisesti on uuden tiedon luomista). Olen pitkään ajatellut olevani hyvinkin teoreettinen ja abstrakteihin pohdintoihin taipuvainen tyyppi, mutta viime aikoina olen huomannut, että koen erityisen motivoivina sellaiset puuhat, joiden lopputuloksena on jokin konkreettinen (hyvin usein kirjallinen) tuotos.

Minulla ei ole tarjota vastauksia siihen, miten tulla onnelliseksi. Haluaisin kuitenkin hieman tuuppia teitä kaikkia siihen suuntaan, että löytäisitte elämäänne jotain mielekästä tekemistä, joka saa teidän sydämenne lyömään tiheämmin ja mielenne pursuamaan elinvoimaa ja innostusta. Omaa juttua ei ole aina helppo löytää, ja sen toteuttamisen tiellä voi tulla vastaan monenlaisia esteitä. Siitä huolimatta aika varma siitä, että jokaisella meistä on mahdollisuus etsiä ja luoda elämäänsä lisää mielekkyyttä ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia - mutta kokeilematta niitä on vaikea löytää :) 

Mikä sinut tekee tänään onnelliseksi? 

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kävelemisen ihanuudesta

En ole aina ollut yhtä innokas liikkuja kuin viime vuosina, mutta käveleminen on ollut minun juttuni niin kauan kuin muistan. Kaupunkilaisena olen aina kävellyt kouluun, ihan sieltä ekaluokalta nykypäiviin asti, ja suurin osa muistakin matkoista taittuu kävellen - olen kai aika onnekas, kun olen tosiaan aina myös asunut järkevän kävelymatkan päässä paikoista, joissa säännöllisesti käyn. Aamulla kouluun kävellessä heräsi mukavasti, ja vastaavasti sieltä pois tallustaessa pääsi jo matkan aikana irrottautumaan kouluasioista ja kääntämään ajatukset vapaalle. Hyötyliikunnan lisäksi olen käynyt pienestä pitäen myös kävelylenkeillä: muistan, että ala-asteikäisenä pitkät kävelylenkit tätini kanssa viikonloppuisin olivat yksi viikon kohokohdista. Kävelyn lomassa tuli seurailtua vuodenaikojen kiertokulkua ja muita luonnonilmiöitä laidasta laitaan, käytyä läpi viikon kuulumiset ja myös istuskeltua kahviloissa ja puistonpenkeillä levähtämässä. Teini-ikäisestä lähtien olen haahuillut ympäri kaupunkia paitsi seurassa, myös itsekseni, ja se on osoittautunut todella toimivaksi tavaksi rentoutua, virkistyä ja tuulettaa omia ajatuksia. Kävely on auttanut stressiin, ahdistukseen, väsymykseen, alakuloisuuteen, tylsistymiseen ja yksinäisyyteen, näin muutamia mainitakseni. Ja kaikeksi onneksi siinä samalla saa myös jäseniin vähän liikettä.



En ole kuitenkaan koskaan mieltänyt kävelyä varsinaisesti liikunnaksi. On se toki sitäkin, mutta omalla kohdallani voisin kutsua sitä enemmänkin meditaatioksi. Käveleminen on loistava tapa havainnoida ympäristöä ja ihmetellä sen kauneutta, mutta myös olla osallisena maailmassa. Minulle käveleminen on ennen kaikkea tietoisen läsnäolon harjoitus - oli jo paljon ennen kuin tutustuin koko tietoisen läsnäolon käsitteeseen. Olen niin mieleltäni kuin keholtani melko levoton tyyppi, ja minulle hetkeen kiinnittyminen tuntuu liikkeessä paljon luontevammalta kuin paikoillaan töljöttäessä. Ihminen on kliseisesti sanottuna luotu liikkumaan, ja tuntuu todella hämmentävältä, että nykyään jopa kävelyä pidetään helposti ”treeninä”, muusta elämästä erillisenä liikuntasuorituksena. Valitettavasti se usein onkin sitä, ovathan useimpien elämäntapa, työ ja vapaa-aika muuten melko passiivisia. Itse kuitenkin näen kävelemisen ja muun yksinkertaisen itsensä liikuttamisen niin itsestäänselvänä osana arkipäivää, etten millään osaa ajatella sitä treenaamisena samalla tavalla kuin esimerkiksi salilla tai jumpassa käymistä. Vuosikausien tottumuksen tulosta varmasti, mutta minun ei koskaan tarvitse muistuttaa itseäni kävelemään, sillä teen sitä joka tapauksessa joka päivä (jep, siinä auttaa mukavasti myös se, että en omista autoa ja asun lähellä keskustaa kävelyetäisyydellä hyvin monista paikoista). Jos en kävele tai muuten ulkoile (pyöräily ja juoksu ovat ihania lajeja nekin, ainakin kesäaikaan) päivittäin, tunnen oloni kankeaksi, väsähtäneeksi, ahdistuneeksi ja hermostuneella tavalla levottomaksi. On ollut aika havahduttavaa huomata, että kokonaisvaltaiseen nuutuneisuuteen auttaa niinkin yksinkertainen keino kuin jalan pistäminen toisen eteen ja siinä samalla huomion kiinnittäminen vaihtuviin maisemiin ja ympäristön yksityiskohtiin. 



Monille taitaa olla tuttua, että monesti liikkuessa myös ajatukset saavat vähän lisää virtaa, ja parhaat ideat saattavatkin pulpahtaa mieleen juuri lenkkipolulla tai vaikka työmatkalla. Itse allekirjoitan tämän täysin: hyvin usein epämääräiset ja sotkuiset ajatuskulut ovat selkiytyneet mielessä juuri kävelylenkillä. Juokseminenkin voi parhaimmillaan tuottaa samanlaisia vaikutuksia, mutta itse koen, että sitä ei tapahdu ennen kuin kunto on sen verran hyvä, että juokseminen tuntuu melko helpolta (ja oma kuntoni on tällä hetkellä valitettavasti kaukana siitä). Kävelemisessä on moneen muuhun liikuntalajiin verrattuna se loistava puoli, että se sopii myös useimmille rapakuntoisille. Näin kevään korvilla innostun aina kävelemisestä tavallisestakin enemmän, kun luonto vähitellen herää talviuniltaan ja tarjoaa paljon havainnoitavaa (eikä ole enää sellaisia häiritseviä tekijöitä kuin liukkaus tai sohjo). Erityisesti luonnossa liikkumisella on todettu tutkimuksissakin olevan rutkasti positiivisia vaikutuksia niin fyysiseen kuin psyykkiseen hyvinvointiin: viitteitä on esimerkiksi siitä, että se parantaa keskittymiskykyä, alentaa verenpainetta, vähentää uniongelmia, stressiä ja masentuneisuutta ja lisää energistä elinvoimaisuuden tunnetta. Tein muuten graduni juuri tästä aihepiiristä (luontoympäristön hyvinvointivaikutuksista siis) ja voin kertoa, että siihen liittyviä artikkeleita läpi kahlatessa sai mukavasti lisää intoa myös omaan luonnossa liikkumiseen :) 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Epätäydellisyyden lahjat

Eräs ystäväni suositteli minulle joskus Brené Brownin kirjoja, joista yhden päädyin viimein lukemaan. Kyseessä on teos nimeltä Epätäydellisyyden lahjat - unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi (The Gifts of Imperfection, 2010, suomeksi julkaistu 2015). Jos kyseisen tutkija-kirjailijan tuotoksia ei olisi suositellut ihminen, jonka tiedän olevan monessa asiassa hyvin samanhenkinen kuin minä, en olisi varmastikaan valinnut lukulistalle tuolla tavoin nimettyä kirjaa (suoraan sanottuna haiskahtaa vahvasti erityisen lällyltä self helpiltä). Kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys ja herätti paljon ajatuksia täydellä sydämellä elämisestä, häpeän käsittelystä ja lempeydestä itseä kohtaan.

Amerikkalainen Brené Brown on tutkija, kirjailija ja sosiaalityön professori, joka aloitti tutkijanuransa tutkimalla häpeää: sitä, miten häpeän ja pelon kokemukset vaikuttavat meihin, ja miten häpeänsietokyvyn harjoittaminen arkielämässä voi muuttaa elämäämme ja ihmissuhteitamme parempaan suuntaan. Sittemmin Brownin tutkimustyö on kohdistunut myös johonkin, mitä hän kutsuu täydellä sydämellä elämiseksi: Miten elämme aidosti ja oman arvomme tuntien? Miten vaalimme rohkeutta, myötätuntoa ja yhteyttä, joita tarvitsemme pärjätäksemme epätäydellisyytemme kanssa ja oivaltaaksemme olevamme rakkauden, ilon ja joukkoon kuulumisen arvoisia? Aika suuria ja moniulotteisia kysymyksiä siis. Brownin tutkimusmetodit ovat laadullisia (voisipa muuten ollakin aika haasteellista pureutua noihin kysymyksiin kvantitaviisilla menetelmillä), ennen kaikkea haastatteluja, ja hän kutsuukin kirjassa itseään tarinoiden kerääjäksi. 



”Tarinansa ottaminen omaksi ja itsensä rakastaminen niin tehdessään on rohkeinta, mitä ihminen voi tehdä.”

Brownin määritelmän mukaan täydellä sydämellä eläminen on tapa toimia elämässään oman arvonsa tuntien ja vaalia itsessään rohkeutta, myötätuntoa ja yhteyttä muihin ihmisiin. Tällainen elämäntapa ei ole kerran tehtävä valinta vaan koko elämän mittainen prosessi. Epätäydellisyyden lahjat -kirja keskittyy esittelemään Brownin tutkimustyöhön perustuvia ajatuksia siitä, millaiset elämäntavat, valinnat, asenteet ja teot kuvaavat täydellä sydämellä eläviä ihmisiä - ja mitä siis kuka tahansa meistä voisi omaksua omaan elämäänsä tehdäkseen siitä hitusen täydempää ja onnellisempaa (joskin Brown itse ei juuri käytä onnellisuuden käsitettä). Tärkeitä käsitteitä omanarvontunnon harjoittamisessa ovat rohkeus, myötätunto ja yhteys, joita Brown neuvoo harjoittamaan jokapäiväisessä elämässä. Pidin kirjassa kovasti siitä, että kirjailija määrittelee selkeästi ja ymmärrettävästi käyttämänsä käsitteet - mikä onkin tarpeen, sillä esimerkiksi rohkeudella voidaan tarkoittaa eri konteksteissa aika erilaisia asioita. Brown keskittyy tarkastelemaan tavallista rohkeutta, joka on ennen kaikkea oman haavoittuvaisuuden paljastamista, teeskentelemättömyyttä. Näiden kolmen hyveen harjoittamisen pitäisi auttaa vahvistamaan rakkauden, joukkoon kuulumisen ja tarpeeksi olemisen tunteita elämässä (myös nämä käsitteet Brown määrittelee perusteellisesti, iso plussa!). 

Mikä sitten estää monia meistä elämästä autenttisesti ja täydellä sydämellä? Brownin mukaan vastaus on ennen kaikkea häpeä, jonka hän määrittelee tunteeksi omasta viallisuudesta ja siitä, ettei meitä voi rakastaa. Häpeässä on kyse pelolsta: pelkäämme, etteivät ihmiset pidä meistä, jos paljastamme todellisen, haavoittuvaisen ja haavoittuneen itsemme heille. Häpeän kourissa kärvistelevän ihmisen on vaikea antautua täysillä ihmissuhteisiin tai uusiin kokemuksiin, ja hän saattaa antaa muille itsestään pidättyväisen, ehkä jopa ylimielisen vaikutelman.




Perusasiat esiteltyään ja määriteltyään kirjailija siirtyy esittelemään meille tienviittoja kohti täydellä sydämellä elämistä. Nämä kymmenen tienviittaa ovat aitouden vaaliminen, myötätunto itseä kohtaan, sinnikkyyden vaaliminen, ilo ja kiitolisuus, intuition ja luottavaisuuden kehittäminen, luovuus, leikin ja levon vaaliminen, tyyneyden ja hiljaisuuden harjoittaminen, mielekäs työ sekä naurun, laulun ja tanssin vaaliminen. Varsin tuttuja asioita siis monesta muustakin lähteestä, vaikka näkökulma onkin hieman erilainen kuin esimerkiksi pelkkää tietoista läsnäoloa käsittelevissä opuksissa. Varsinaisia käytännön harjoituksia kirjassa ei juuri ole tarjolla, mutta ainakin minua se inspiroi kovasti pohdiskeluun ja itsetutkiskeluun. Mitä Brownin tutkimustyöhön tulee, on kai pakko ihailla sitä, miten maailmoja syleileviin teemoihin hän on uskaltanut tarttua - sellaisia asioita kun on usein aika haasteellista tutkia tieteellisillä menetelmillä. Onneksi kirjan lopussa näytti olevan ainakin jonkinmoinen lähdeluettelo, joten halukkaat voivat perehtyä taustoihin ja käsitteisiin perusteellisemminkin :) Epätäydellisyyden lahjat on kuitenkin helppolukuinen ja leppoisa self help -kirja, jota voin suositella niillekin, joita liiallinen tieteellisyys ja käsitteiden vatvominen arveluttavat. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Rakas päiväkirja

Kun tammikuun alussa muutin Kokkolaan aika uudenlaisen arjen äärelle, päätin alkaa pitkästä aikaa kirjoittaa vähän aktiivisemmin päiväkirjaa. Tähänastisen elämäni aikana olen kirjoittanut päiväkirjaa yhteensä varmaan satoja sivuja, joista varhaisimmat on teini-iän nolouspuuskissa valitettavasti hävitetty. Kotoani sekä vanhempieni kotoa löytyy kuitenkin edelleen aikamoiset kasat muistivihkoja ja -kirjoja täynnä ajatuksiani elämästä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Ensimmäisen kerran olen kirjoittanut jotain päiväkirjan tapaista viimeistä ekaluokkalaisena: viime kesänä lapsuudenkotini kaappeja siivoillessa löysin niiltä ajoilta muistikirjan, johon olin haparoivalla käsialalla rustannut muistiin, mitä minäkin päivänä olin tehnyt (käynyt äidin kanssa kaupassa, leikkinyt barbeilla, tehnyt matikantehtäviä, käynyt tädin luona kylässä, syönyt karkkia, ynnä muuta äärimmäisen jännittävää). 

Ala-asteaikoina päiväkirjan pitäminen oli lähinnä tapahtuneiden asioiden ja suunnitelmien listaamista, kunnes siihen alkoi vähitellen tulla mukaan myös sen kuvausta, millaisia tunteita tapahtumat tai ihmiset olivat herättäneet. Yläasteella kirjoittaminen oli hieman vähäisempää ja kanavoitui enemmänkin novellien, tarinoiden ja runojen rustaamiseen, joita toki niitäkin on äärimmäisen hauskaa (ja edelleen vähän nolostuttavaa) lukea. Lukiossa palasin kuitenkin taas tutun ja turvallisen päiväkirjan pariin (joskin olen aina raapustellut myös kaikenlaista muutakin), jota jatkoin myös yliopistoon siirryttyäni, ja siinä kohtaa taisin itse asiassa kirjoittaa ylös tuntemuksiani ja ajatuksiani lähes päivittäin useamman vuoden ajan. 

Varsinkin suurten elämänmuutosten, kuten toiseen kaupunkiin muuttojen, uusien opiskelupaikkojen ja uusien merkittävien ihmissuhteiden äärellä itselle kirjoittaminen on ollut varsinainen henkireikä. Joskus pää on kerta kaikkiaan niin täynnä ajatuksia, että ne on pakko saada tavalla tai toisella ulos, ja koska seuraa ei aina avautumisfiiliksen iskiessä ole tarjolla, kirjoittaminen on vastannut tähän tarpeeseen mainiosti. Ja selväähän sekin on, että vain itselle tarkoitettua päiväkirjaa kirjoittaessa voi heittää sivuun kaiken itsesensuurin ja sen miettimisen, mitä muut näistä horinoista ajattelisivat. Tietenkään päiväkirja ei korvaa (tai sen ei tulisi korvata) läheisiä ja luottamuksellisia ihmissuhteita, mutta itse asiassa se saattaa jopa olla todella hyvä juttu noiden ihmissuhteidenkin kannalta: kun joskus voi nillittää, raivota ja hehkuttaa täysin pidäkkeettömästi tekstin muodossa, voi parhaimmillaan säästää läheiset ei-niin-rakentavilta tunteenpurkauksilta tai jatkuvasti samojen asioiden vatvomiselta. Toki tunteiden ilmaiseminen ja avoimuus ovat ihmissuhteissa tärkeitä asioita, mutta toisaalta liiallinen valittaminen ja vatvominen kyllä rasittaa läheisiä - hyvään suhteeseen kun kuuluu myös toisen huomioonottaminen ja vastavuoroisuus. Päiväkirjaa kirjoittaessa sellaisille ei kuitenkaan tarvitse uhrata ajatuksiaan, vaan voi hetken aikaa olla juuri niin itsekeskeinen (ja ärsyttäväkin) kuin haluaa. Toisaalta voihan sitäkin miettiä, onko liiallinen itseen ja omiin tunteisiin keskittyminen hyvä asia, sillä usein on oikein tervehdyttävää keskittyä johonkin aivan muuhun, kuten mielekkääseen ja tuottavaan tekemiseen…



Päiväkirjan kirjoittaminen ei kuitenkaan ole pelkästään ajatusten ja tunteiden oksentamista paperille vaan myös niiden käsittelyä. Monelle lienee tuttua, miten joskus päässä pyörii ajatuksia ja fiiliksiä, joista ei kunnolla saa kiinni ja joita on vaikea edes tunnistaa, saati sitten ilmaista. Tällaisissa tilanteissa olen kokenut, että yritys kirjoittaa omia mielenliikkeitä auki tekee niistä myös itselle huomattavasti selkeämpiä - joskus kirjoittaessa saattaa suorastaan oivaltaa kirkkaammin, mistä omissa mietteissä on kyse, mihin ajatuksiin tai tilanteisiin tietyt tunteet liittyvät ja mitä jonkin epäselvän tilanteen tai ongelman ratkaisemiseksi voisi yrittää tehdä. Varmasti jokainen luovaan tai pohdiskelevaan kirjoittamiseen mieltynyt tietää, miten terapeuttista kirjoittaminen parhaillaan on - eikä kyse tietenkään aina ole yksityisestä päiväkirjasta, vaan sama voi päteä myös julkisempiin teksteihin, kuten nyt vaikka näihin blogipostauksiin. Yksityiset ja julkiset tekstit ovat kuitenkin mielestäni hieman eri tavalla terapeuttisia: jälkimmäisissä terapeuttista on paitsi kirjoittamalla ajatteleminen, myös ajatusten jakaminen muiden kanssa ja mahdollisesti vertaistuen ja uusien ideoiden saaminen, kun taas itselle kirjoittaessa oman mielenmaiseman selvitteleminen ja pidäkkeetön tunneilmaisu korostuu. Ehkä siis molempi parempi, tai näin ainakin itse olen kokenut :) 

Nyt olen kirjoittanut päiväkirjaa useimpina päivinä noin kahden kuukauden ajan ja voin myöntää olevani hieman koukussa. Kiireisimpinä päivinä kirjoittaminen saattaa jäädä, mutta olen ottanut tavaksi sen, että useimpina iltoina ennen nukkumaanmenoa rauhoitun kirjoittamalla ainakin jotain. Yritän olla ottamatta paineita: joinakin iltoina kirjoittaminen jää muutamaan lauseeseen tai lyhyeen listaan päivän mukavista tai kiitollisuutta herättävistä asioista, mutta aika usein tekstit venyvät useamman sivun mittaisiksi. Illan olen valinnut ajankohdaksi siksi, että nukahtaminenkin sujuu helpommin, kun on ensin hieman summaillut ja purkanut päivän aikana mieleen kertyneitä ajatuksia (jotka muuten saattavat jäädä pyörimään päässä siihen malliin, että nukkumaanmeno venyy ja venyy). Jotkut hehkuttavat aamusivujen kirjoittamista, ja itsekin olen sitä kokeillut, mutta jotenkin en koskaan saanut vakiinnutettua sitä tavaksi muuten kuin lomalla, jolloin aamuisinkin on vain aikaa. Ja sitä paitsi, aamun ensimmäiset pari tuntia olen yleensä niin tokkurainen, ettei päässä pyöri paljon mitään muuta kuin se, mitä söisi aamupalaksi ja mitä pukisi päälleen. 
Tälläkin kertaa olen päässyt toteamaan, että kirjoittamisesta on ollut vain ja ainoastaan hyötyä, niin oman mielenrauhan kuin läheisten ihmissuhteidenkin kannalta, nimenomaan noista aiemmin mainituista syistä. 

Ja onhan sekin muuten mainittava, että päiväkirjan kirjoittaminen on myös kiva tapa tallentaa muistiin asioita, jotka haluaa muistaa vielä vuosien päästä. Merkittävät hetket todennäköisesti muistetaan muutenkin, mutta minusta on ainakin ollut ihanaa lueskella vanhoista teksteistäni ajatuksia ihan pienistä arkisista iloista, joita tuskin muuten sen kummemmin muistaisin. Lisäksi vanhoja päiväkirjoja lukiessa huomaa harvinaisen konkreettisesti sen, miten on itse muuttunut sekä ihmisenä että kirjoittajana: joskus tuntuu suorastaan hurjalta kurkistaa oman vuosia nuoremman itsensä ajatuksiin, sillä ainakin itse pystyn vanhoja tekstejä lukiessani eläytymään varsin hyvin siihen, mitä olen kirjoittamishetkellä ajatellut ja tuntenut. Ilonaiheista kirjoittaminen myös saattaa voimistaan iloa entisestään, vähän samaan tapaan kuin niistä kertominen läheisille. Ja mitä enemmän tietoisesti kiinnittää huomiota siihen, mikä on hyvää ja kaunista, sitä enemmän sitä alkaa myös ympärillään nähdä :)

Löytyykö lukijoiden joukosta päiväkirjan kirjoittajia?

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Liian fiksu peruskouluun?

Törmäsin eilen Ylioppilaslehden asialliseen ja ajatuksia herättävään juttuun, joka käsitteli niitä lapsia ja nuoria, joille tavallinen suomalainen peruskoulu tuntuu liian helpolta. Omakohtaisten kokemusten myötä olen itsekin pohtinut aihetta paljon ja ihmetellyt sitä, miten vaietusta teemasta on kyse: ylipäätään sen tuominen esiin, että jotkut ovat lahjakkaampia kuin toiset, tuntuu olevan tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia ihannoivassa Suomessa jonkin sortin tabu. Oppimis- ja koulunkäyntivaikeuksista kyllä puhutaan suorastaan kiitettävän paljon, ja niihin on saatavilla tukea. Usein kuitenkin unohtuu, että joillekin koulunkäynti voi tuntua nihkeältä siksi, että se ei tarjoa tarpeeksi haasteita. Lahjakkuutta voidaan määritellä monilla eri tavoin, ja käsitteen merkityksen pohdintaan en ajatellut tällä kertaa lähteä (se olisi kokonaan oma postausaiheensa). Mainittakoon siis vain, että tässä yhteydessä lahjakkuudesta puhuessani viittaan niihin lapsiin, jotka ovat jossakin selkeästi ikäryhmänsä keskitason yläpuolella, ja se luonnollisesti heijastuu yleensä jollain tavalla koulumenestykseen ja/tai koulussa viihtymiseen. Ja ei, se ei tietenkään tarkoita sitä, että nämä lapset olisivat toisia arvokkaampia tai parempia. Hieman erilaisia vain. 

Omat muistikuvani varhaislapsuudesta ovat valitettavan hataria, mutta minulle on kerrottu, että odotin koulun alkua varsin innostuneena. Olin oppinut omia aikojani lukemaan viimeistään noin viisivuotiaana (silloin vanhempani siis hoksasivat, että osaan lukea), ja ruinasin äitiäni tekemään minulle myös kasoittain erilaisia laskutehtäviä, joita innolla ratkaisin. Jossain vaiheessa minulla oli kausi, jolloin olin hyvin kiinnostunut kartoista ja muutenkin maantiedosta, ja osasin sijoittaa lähes kaikki maailman maat kartalle, nimetä niiden pääkaupungit ja tunnistaa niiden liput. Tarinoita kirjoitin ja piirsin kasoittain. Esikoulu oli karvas pettymys, sillä hämärästi muistan jo siellä olleeni turhautunut siihen, että jouduin istumaan mukana opetustuokioissa, joissa en oppinut mitään uutta. Uteliaana suuntasin siis katseeni tulevaan ja toivoin, että koulussa pääsisin oppimaan paljon kaikkea uutta ja jännittävää. En koskaan ajatellut enkä vieläkään ajattele olleeni mitenkään erityinen tai erilainen lapsi: tunnen paljon ihmisiä, joilla on ihan samansuuntaisia kokemuksia, ja lapsillehan uteliaisuus ja tiedonjano on varsin luontaista.

Viihdyin kyllä alusta asti koulussa, mutta liian helpolta ja siksi hieman tylsältä se tuntui pääpiirteissään koko peruskouluajan. Oppitunneista muistan hyvin vähän, mutta alaluokilta on jäänyt mieleen ennen kaikkea se, miten äärimmäisen turhauttavaa oli valmiiksi lukutaitoisena lukea  tunnista toiseen kökköä aapista, joka oli kirjoitettu tavuittain ja pölkkykirjaimilla! Matikantunneilla sain jatkuvasti ruinata opettajalta lisätehtäviä, joita joskus löytyi riittävästi, joskus ei. Reaali- ja taideaineiden tunneista pidin, siellä sentään oppi uusiakin asioita, vaikka etenemistahti oli usein tuskastuttavan hidas. Omalla kohdallani turhautuminen ei koskaan kanavoitunut häiriköimiseen, olinhan melko ujo lapsi, sen sijaan taisin lähinnä piirtämistä ja lukemista harrastin koulussa aika ahkerasti aina silloin, kun tehtävät oli tehty. Enkä toki ollut koskaan ainoa: muistan luokallani aina olleen muutamia muitakin tyyppejä, jotka enemmän tai vähemmän turhautuivat haasteiden puutteeseen.

Helppouden tunne pysyi mukana matkassa läpi koulu- ja opiskeluajan - itse asiassa aina näihin päiviin asti. Lukioon menin innolla odottaen, että siellä pääsisi vihdoin kunnolla kiinnostavien asioiden äärelle, ja onneksi odotukset täyttyivätkin: vasta lukiossa kohtasin opinnoissa myös haasteita ja pitkän matikan osalta jopa pienoisia vaikeuksia (äitimuori pääsi vuosien tauon jälkeen tekemään kanssani laskutehtäviä), jotka hetkittäin turhauttivat, mutta silti lukiossa opiskelu alkoi tuntua huomattavasti mielekkäämmältä kuin peruskoulussa. Peruskoulussakin kyllä tein läksyt ja kertasin kokeisiin jonkin verran, mutta juuri minkäänlaisia ponnisteluja en muista opiskelun siellä vaatineen. Lukiokin sujui leppoisasti, vaikka kävin paljon ylimääräisiä kursseja ja kirjoitin yo-kokeissa hyvin arvosanoin kahdeksan ainetta. Lukiossa peloteltiin, että yliopistossa on sitten raskasta ja vaikeaa, mutta sellaisia kokemuksia minulla on ollut ainoastaan tilastotieteen kursseilla ja opinnäytetöiden tilastoanalyyseja väsätessä (matikka ei ole ipanaiän laskuinnon jälkeen ollut koskaan lempiaineitani). Ei ole helppoa sanoa (siis kuulostamatta ylimieliseltä ja tärkeilevältä), että yliopisto-opinnoissakin olisin kaivannut enemmän haasteita ja huomattavasti vähemmän kertausta. Usein on ollut vähän sellainen fiilis, että ei ilmeisesti kannattaisi lukea minkäänlaista tietokirjallisuutta vapaa-ajalla, koska se tuppaa johtamaan siihen, että luennoilla kohtaa monesti tuttujen juttujen kertausta. Onneksi sentään gradua tehdessä ja ammattikäytäntöjen kursseilla on päässyt oppimaan kunnolla jotain uutta ja ennen kaikkea soveltamaan käytännössä aiemmin opittua.

Tiedän, että monet kadehtivat ihmisiä, joille opiskelu on aina ollut helppoa, usein suorastaan vaivatonta. Usein kuitenkin aikuisilta unohtuu se, että lahjakkuudesta tai keskivertoa paremmasta osaamisesta ei ole aina pelkästään hyötyä. Osalla haasteiden vähäisyyteen turhautuminen purkautuu häiriökäyttäytymisenä tai ylimielisyytenä, osa joutuu kiusatuksi ”poikkeavuutensa” takia, osa alisuorituu tahallaan tai tiedostamattaan, koska ei halua erottua joukosta… Kävi miten kävi, hyvät oppilaat eivät koulussa useinkaan pääse ottamaan kaikkea irti omasta potentiaalistaan. Tiedetään, koulun resurssit eivät ole rajattomat, ja ymmärrän hyvin senkin, että heikompien oppilaiden tukemista pidetään tärkeämpänä kuin jo valmiiksi hyvin pärjäävien tsemppaamista yhä parempiin suorituksiin. Tuntuu kuitenkin surulliselta, että hyvät oppilaat eivät välttämättä koskaan saa omalle tasolleen ihanteellista opetusta. Jep, eipä kaikki yhteiskunnassa tai elämässä muutenkaan ole ihanteellista, mutta siitä huolimatta asiaan on mielestäni hyvä kiinnittää huomiota - tai ainakin tunnustaa se, että valitettavasti myös lahjakkuus voi aiheuttaa ihmiselle ja tätä ympäröivälle yhteisölle haasteita.   

Minulla ei ole tarjottavana täydellistä tai edes erittäin hyvää ratkaisua siihen, millaista lisätukea hyvin koulussa pärjääville tulisi tarjota. Siitä olen kuitenkin suruissani, että lahjakkuus ja joukosta erottuminen nivoutuu usein yhteen ulkopuolisuuden tunteen, jopa syrjityksi tai kiusatuksi tulemisen kanssa. Itse en onneksi koskaan joutunut vakavan kiusaamisen kohteeksi, mutta toki läpi peruskoulun sai kuulla jos jonkinlaista nälvimistä hyvän koulumenestyksen ja ”nipottamisen” ansiosta - ja edelleen elän siinä käsityksessä, että sellainen on kaikkea muuta kuin harvinaista. Paljon puhutaan siitä, ettei heikompia saisi sorsia, eikä ketään tulisi mollata vaikkapa oppimisvaikeuksien takia, mutta myös se toinen ääripää olisi syytä muistaa ottaa huomioon. Oma kokemukseni on, että hyvät ja vieläpä hyvin käyttäytyvät oppilaat jäävät koulussa valitettavan vähälle huomiolle: ilmeisesti heidän oletetaan automaattisesti pärjäävän. En osaa sanoa, mitä asialle tarkalleen ottaen tulisi tehdä. Joka tapauksessa haasteiden ja ongelmien tunnistamisesta ja tunnustamisesta olisi hyvä aloittaa. 

Tulipa taas mammuttimainen postaus, selvästi sanottavaa ainakin riittää :D Olisi mukava kuulla, millaisia koulukokemuksia teillä on? 


P.S. Tuntuupa muuten koomiselta, että tätä juttua kirjoittaessani olen koko ajan miettinyt, kuulostanko ylimieliseltä kertoessani omista koulukokemuksistani. Eikö jo tämä kuvasta aika hyvin kulttuurimme asenteita - että on vaikeaa edes sanoa ääneen olevansa jossain asiassa keskivertoa parempi? (Enkä edes väitä olevani minkään sortin nero tai erityislahjakas!) Ei ihme, että omien vahvuuksien tunnistaminen tai niiden tuominen esiin on monille niin kovin vaikeaa… 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Avoimuudesta

Olen viime aikoina jälleen kerran harrastanut kovasti itsetutkiskelua (mihinkä siitä ihmismielestä kiinnostunut pohdiskelija pääsisikään) ja tehnyt sellaisen hämmentävän havainnon, että en ole ollenkaan niin avoin ihminen kuin olen pitkään luullut. Avoimuudesta puhutaan paljon ja usein ihannoivaan sävyyn, ja itsekin olen jo vuosia ajatellut, että se on ihmisessä ihailtava ja hieno ominaisuus. Avointa ihmistä on yleensä helppo lähestyä ja hänelle on helppo puhua henkilökohtaisistakin asioista, koska hän myös antaa itsestään jotain. Toki avoimuudessakin on hyvä pysyä kohtuudessa: avautumiselle on aikansa ja paikkansa, mutta ainakin itse suosittelen myös vaalimaan tilannetajua myös avoimuuden harjoittamisessa. Jotkut ehkä kannattavat hyvinkin radikaalia avoimuutta, mutta itse olen sen verran rajoittunut, että joskus varsinkin vähän vieraampien ihmisten hyvin intiimit avautumiset saattavat tuntua jokseenkin vaivaannuttavilta. 



Äkkiseltään ajateltuna avoimuuden määritteleminen ei ehkä tunnu kovin vaikealta: eikös se ole juuri sitä, että heitetään sivuun turha itsesensuuri ja kerrotaan omista mielenliikkeistä toisille rehellisesti ja liikoja salaamatta? Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Emme nimittäin aina ole täysin avoimia edes itsellemme - emme ehkä tunnista vaikeimpia tunteitamme tai pääse selville niiden syistä ja seurauksista tai niihin liittyvistä ajatusketjuista. Jos emme tunnusta vaikeimpia asioita edes itsellemme, miten voisimme tunnustaa niitä muillekaan? On hyvin mahdollista eikä mitenkään tavatonta, että luulemme puhuvamme avoimesti tunteistamme ja ajatuksistamme, vaikka ne ovatkin vain pintaa jonkin paljon vaikeammin käsitettävän ja käsitteellistettävän päällä. Töissä olen törmännyt moniin nuoriin, joilla on hirmuinen tarve purkaa ahdistustaan puhumalla siitä jollekin, mutta he eivät vielä itsekään pääse tietoisesti kiinni siihen, mistä ahdistuksessa oikeastaan on juuri heidän kohdallaan kyse. Sellaisessa tilanteessa muille voi tulla vaikutelma "näennäisavoimuudesta": puhutaan paljon ja äänekkäästi siitä, miltä tuntuu, löytämättä sille kuitenkaan selkeää kuvausta tai kykenemättä tunnistamaan tunteeseen liittyviä ajatuksia. Toki joskus voi olla kyse ihan tietoisestakin ikävistä asioista vaikenemisesta, mutta olen aika varma siitä, että näin ei läheskään aina ole. 

Kuten mainittu, olen pohtinut paljon avoimuuden merkitystä ja toteutumista myös omalla kohdallani. Tämä taisi saada alkunsa syksyllä, kun sain aika kriittistä palautetta ystävältäni, jonka mielestä olin etäinen, älyllistävä ja kykenemätön todelliseen avoimuuteen ja välittömyyteen. Totta kai tuollaiset kommentit sattuivat, mutta sulateltuani asioita jälkeenpäin olen huomannut, että eivät nuo kommentit aivan perättömiä olleetkaan. Olen kyllä vuosia pyrkinyt kehittämään itseäni avoimemmaksi ja rohkeammaksi, mutta paljon on vielä tekemistä: osaan kyllä kitistä ikävistä tunteistani, helpostikin, mutta kipeimmistä ajatuksista ja ikävistä menneistä tapahtumista puhuminen on edelleen aika haasteellista. Ei ole helppoa myöntää, että saattaa joskus vaikuttaa etäiseltä ja vähän liikaa järkeilyyn tukeutuvalta, varsinkin jos sattuu erityisesti arvostamaan avoimuutta ja autenttisuutta. No, onneksi tiedostaminen on yksi suuri askel kohti muutosta, ja avoimuutta ja omana itsenä toimimista voi harjoitella päivittäin arjen keskellä niin läheisten kuin vähän vieraampienkin ihmisten kanssa - samoin kuin omien tunteiden ja ajatusten tiedostamista, joka on hyvä perusedellytys avoimuudelle. Ja vaikka sitten täällä virtuaalimaailmassa myös, vaikka täällä toki aika tarkkaan mietin, mitä haluan periaatteessa kaikelle kansalle itsestäni paljastaa :) 

Mitä te ajattelette avoimuudesta? Tuottaako se teille vaikeuksia vai onko se kenties ihan luonnollista ja helppoa? 

P.S. Vaikka puhun avoimuudesta tärkeänä ja myönteisenä asiana, en suinkaan ihannoi sellaista meininkiä, että joka tilanteessa ja joka ihmiselle oksennetaan ulos kaikki mahdollinen, mitä mielen sopukoista löytyy. Itselleni sopiva tavoite taitaa tällä hetkellä olla se, että oppisin puhumaan avoimesti läheisilleni, niille ihmisille joiden todella haluan minua ymmärtävän - ja toki haluaisin myös osata ilmaista mielipiteeni rohkeasti esimerkiksi työkontekstissa, mutta siellä niitä henkilökohtaisempia avautumiskohtauksia voi olla tarpeen hieman hillitä.