lauantai 30. huhtikuuta 2016

Haikeudesta

Vietin torstain ja perjantain opiskelukavereiden kanssa erittäin mielenkiintoisessa ja antoisassa koulutuksessa (sen aihepiireistä myöhemmin lisää), mutta eilen sieltä kotiin kävellessä iski aivan erityisen voimakkaana tuttu tunne: niin riipaiseva haikeus, että tuntuu kuin siihen halkeaisi. Kiinnyn usein todella nopeasti ja vahvasti paikkoihin, ihmisiin ja asioihin, ja pienetkin luopumiset tuppaavat tuntumaan vaikeilta, tai ainakin haikeilta. Lisäksi ainakin viikottain, joskus useamminkin, iskee selittämätön haikeuspuuska, jolle ei löydy mitään selkeää syytä. Tunteen voi laukaista musiikki, maisema, vuosien takaa tuttu tuoksu tai maku, tuntemattoman ihmisen hymy, muisto - oikeastaan melkein mikä tahansa saattaa sytyttää kokonaisvaltaisen nostalgian, joka vie hetkeksi täysin mukanaan. Haikeus on sikäli jännittävä tunne, että sitä on hyvin vaikea kuvailla tai lyhyesti selittää: ilmeisesti se on jonkinlainen sekoitus surua, iloa, liikutusta ja jonkin sortin oivaltamista siitä, mikä elämässä on tärkeää - mutta mitkään kuvailut eivät tee oikeutta itse tunteelle. 



Eilen tajuntaani ensimmäistä kertaa kalahti todella se, että aivan lyhyen ajan kuluttua en ole enää opiskelija. Toki olen haikeillut asiaa aiemminkin, mutta vasta nyt se alkaa todella realisoitua, kun työharjoitteluakin on enää muutamia viikkoja jäljellä, ja koulukaverit ajautuvat töihin kuka minnekin päin Suomea. Tulevaisuudessa odottaa varmasti paljon kaikkea ihanaa ja jännittävää, mutta juuri nyt edessä häämöttävä tai oikeastaan jo harjoitteluun siirtymisen myötä käyntiin lähtenyt roolin muutos opiskelijasta psykologiksi tuntuu todella hämmentävältä. Olen kuitenkin ollut opiskelija tai koululainen yhtäjaksoisesti ekaluokalta asti, ja siitä identiteetistä luopuminen herättää jos jonkinlaisia ajatuksia - varsinkin, kun opiskelu on aina ollut minulle se elämänalue, jolla olen pärjännyt todella hyvin ja joka on tuntunut helpolta ja mutkattomalta. Nyt edessä on jotain aivan muuta (vaikka olenkin aika varma siitä, että jossain muodossa tulen opiskelemaan paljon kaikenlaista vielä jatkossakin), ja se jos mikä on haikeaa. Ja hiukan pelottavaakin: miten osata olla jotain, mitä ei ole koskaan ennen ollut? Tuskin kukaan odottaakaan, että muutos varsinkaan omassa mielessä tapahtuisi yhtäkkiä, mutta se ei poista jännitystä mihinkään. Ehkä ei pitäisi miettiä vaan reippaasti mennä ja tehdä kiinnostavia ja mielekkäitä asioita. Toisaalta joskus voi olla hyvä pysähtyäkin hetkeksi ja tehdä jonkin sortin tilannekatsaus siitä, missä nyt mennään ja minkä askeleen seuraavaksi ottaisi. 



Jostain syystä myös kevät saa aina mieleni haikeaksi, vaikkakin myös iloiseksi. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että elän vielä niin vahvasti koulumaailmassa, että siihen liittyvät luopumiset ovat aina tapahtuneet keväisin. Tai ehkä talven jälkeen heräävä luonto tuo mieleen sen, miten kaikki muuttuu ja syntyy uudelleen, kuollakseen taas muutaman kuukauden päästä pois. Vuodenaikojen vaihtumisessa on loppujen lopuksi jotain aika riipaisevaa ja toisaalta toiveikasta, ja olen todella iloinen siitä, että meillä Suomessa on selkeät vuodenajat, jotka tuovat mukavasti rytmiä elämään. 

Ai niin, myös vappu herättää minussa vuodesta toiseen jonkinlaista selittämätöntä surua ja haikeuden tunnetta. En tiedä, kuinka kieroutuneelta tämä kuulostaa, onhan vappu yleisesti pikemminkin kuplivan iloinen ja kepeä juhla - ja itsekin aion kyllä poistua kotoa haikeilemasta ja lähteä ystävän kanssa syömään ja teatteriin :) Iloista vappua vaan teillekin!

Löytyykö lukijoiden joukosta toivottomia haikeilijoita? 

kuvat pinterestistä

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Rohkeudesta

Työharjoitteluni psyykkisten ongelmien kanssa painiskelevien nuorten parissa on tarjonnut paljon havahduttavia hetkiä ja ajatuksen aiheita - en olisi ehkä etukäteen arvannut, mutta ennen kaikkea rohkeudesta. Joitakin viikkoja sitten keskustelimme porukalla nuorten ja toisten työntekijöiden kanssa koulukiusaamisesta, josta lähes kaikilla oli omakohtaista kokemusta. Muutamat nuoret uskaltautuivat kertomaan toisille mitä kamalimmista kiusaamiskokemuksistaan, ja tähän eräs muuten kovin hiljaisen ja aran oloinen tyttö kommentoi niin koskettavasti, etten tainnut olla aikuisista ainoa, joka joutui vähän pidättelemään liikutusitkua. Tyttö sanoi, että me ollaan kaikki ihan älyttömän rohkeita, kun ollaan täällä ja puhutaan niistä asioista, jotka on meille kaikista vaikeimpia. Naulan kantaan.



Joskus rohkeudella saatetaan tarkoittaa pelkojen poissaoloa ja sitä, että ihminen uskaltaa tehdä muiden silmissä jännittävältä tai vaaralliselta näyttäviä asioita. Itse kuitenkin ajattelen, että rohkeus on ennen kaikkea sitä, että tekee oikeiksi katsomiaan asioita siitä huolimatta, että hirvittää - toimii pelkojaan vastaan toteuttaakseen omia arvojaan ja päämääriään. Ei ihmisestä päälle päin näe rohkeuden määrää: joltakin voi vaatia todella suurta uskallusta vaikkapa matkustaa bussilla tai käydä yksin kaupassa, eikä ulkopuolisten ole useinkaan helppo arvostaa näin pieniä ja yksinkertaisia rohkeuden tekoja. Joillekin ne voivat silti olla suuria asioita - rohkeutta tulisi aina tarkastella kyseisen ihmisen lähtökohdista käsin. 

Joskus on suurinta rohkeutta myöntää, ettei pärjää enää yksin. On rohkeaa ymmärtää tarvitsevansa ja vieläpä ansaitsevansa apua. Aivan erityisen rohkeaa on paljastaa omat heikot kohtansa jollekin, taistella päivästä toiseen omien mörköjensä kanssa, sukeltaa tutkiskelemaan oman mielensä pimeimpiä nurkkia, nousta sieltä takaisin ja ottaa lopulta oma paikkansa tässä maailmassa, toisten yhtä haavoittuvaisten ihmisten joukossa. 

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kirjavinkki: Psykologiset testit ja testaukset

Pienet pahoittelut viime aikojen hiljaisuudesta blogin puolella - kokopäiväisen työharjoittelun myötä vapaa-aika on käynyt sen verran rajalliseksi, että olen mieluummin käyttänyt sitä upeassa kevätsäässä ulkoiluun kuin koneen ääressä kyhjöttämiseen (mitä suosittelen lämpimästi muillekin) :) Tänään bongasin kuitenkin kirjastosta ihan sattumalta niin kiinnostavan ja toimivan oloisen kirjan, että ei auttanut muu kuin tulla vinkkaamaan siitä teillekin. Kyseessä on Taina Kuuskorven ja Juho Heikkisen kirjoittama teos nimeltä Psykologiset testit ja testaukset. Tosiasiat, uskomukset ja pelot (julkaistu 2014), joka tylsähköstä nimestään huolimatta tarjoaa mainion yleistajuisen katsauksen psykologisten testien maailmaan. Kirjan kirjoittajista Kuuskorpi on mm. ammatinvalinnanohjauksessa, soveltuvuusarvioinnissa ja tutkimustehtävissä työskennellyt psykologian ammattilainen ja Heikkinen puolestaan mediatutkija ja toimittaja, joka on vastannut kirjassa erityisesti psykologisen testaamisen historian kuvauksesta ja maallikoiden mietteitä ilmentävän verkkoaineiston hyödyntämisestä. 

Psykologiset testit herättävät maallikoissa uteliaisuutta, ärsyyntymistä ja pelkojakin, sillä niihin tuntuu edelleen liittyvän jonkinlaista salamyhkäisyyttä: taitaapa moni pelätä jopa sitä, että testeihin vastaamalla paljastaa itsestään psykologille jotain, minkä haluaisi pitää itsellään. Erityisesti kognitiiviset testit saattavat aiheuttaa myös suorituspaineita ja toisaalta vastarintaa tulosten ollessa epämieluisia - kukapa nyt haluaisi vaikkapa kuulla älykkyytensä huitelevan jossain keskitason alapuolella... Myös testien luotettavuus ja validiteetti (se mittaavatko ne sitä, mitä niiden olisi tarkoitus mitata) herättävät jatkuvasti paljon kysymyksiä niin maallikoiden kesken ja mediassa kuin myös ammattilaisten keskuudessa. Omakin asenteeni psykologisia testejä (ennen kaikkea projektiivisia persoonallisuustestejä) kohtaan on heilahdellut vähän suuntaan jos toiseenkin opintojen aikana, mutta siitä nyt ei vaan päästä mihinkään, että hyvin monilla psykologeilla testien tekeminen on tärkeä osa työnkuvaa. Itsekin olen päässyt nyt harjoittelussa perehtymään niihin kunnolla käytännössä, mikä on myös lisännyt kiinnostustani niitä kohtaan. Tällä hetkellä ajattelen, että testien avulla monesti voidaan saada ihmisistä sellaista lisäymmärrystä, jonka tavoittaminen voisi olla pelkän keskustelun avulla paljon hankalampaa ja hitaampaa. Moni saattaa kuitenkin unohtaa, että kliinisessä työssä testit ovat aina vain osa psykologista tutkimusta, jossa myös haastattelu ja havainnointi ovat keskeisessä roolissa. 

Psykologiset testit ja testaukset on ensimmäinen suomenkielinen kattava ja jokseenkin helppotajuinen perusteos psykologisten testien maailmasta. Siinä esitellään testaamisen historiaa, lähtökohtia, hyötyjä, rajoituksia ja testaamiseen liittyviä uskomuksia, ja lisäksi siinä kerrotaan mukavan selkeästi pääpointit joistakin yleisesti käytetyistä testeistä. Kirja kattaa kaikki yleisimmät testityypit (ja siinä sivussa jonkin verran harvinaisempiakin) älykkyystesteistä muisti-, luovuus- ja persoonallisuustesteihin. Vaikka testeistä ei juurikaan tietäisi etukäteen, tästä kirjasta saa varsin hyvän kuvan siitä, mitä psykologiset testit oikein ovat - niin, ne kun eivät ole pelkkiä musteläiskiä, vaikka ne tuntuvat monilla tulevan ensimmäisenä mieleen :D Kirja sopii mielestäni luettavaksi kenelle tahansa psykologisista testeistä kiinnostuneille, niin maallikoille kuin ammattilaisille ja alan opiskelijoille. Itse olisin ainakin hyötynyt tästä todella paljon muutama vuosi sitten, kun jouduin testimenetelmiä käsittelevällä kurssilla kahlaamaan läpi kuolettavan tylsää englanninkielistä kirjaa samasta aiheesta... 

Millaisia ajatuksia teillä on psykologisista testeistä? Onko jollain kenties omakohtaista kokemusta? 

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Tunnelukkojen jäljillä

Parin viime vuoden aikana olen törmännyt moneen kertaan keskusteluun tunnelukoista, jotka kuulemma ovat isossa roolissa siinä, millaisia ongelmia meille elämässämme ja ihmissuhteissamme kehittyy. Vihdoin ja viimein sain luettua ilmeisesti melko suositunkin kirjan aiheesta, nimittäin Kimmo Takasen teoksen Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta (2011). Takanen on oululainen terapeutti ja kouluttaja, joka on perehtynyt erityisesti skeematerapiana,  johon kirjassa kuvattu tunnelukkotyöskentelykin pohjautuu. Skeematerapia on amerikkalaisen Jeffrey E. Youngin kehittämä integratiivinen terapiamuoto, jossa pyritään yhdistämään perinteisten terapiamuotojen parhaita ominaisuuksia. Se perustuu kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta siihen on lisätty aineksia psykodynaamisesta terapiasta, hahmoterapiasta, mindfulness-ajattelusta ja ratkaisukeskeisestä terapiasta. Takasen kirja ei kuitenkaan pureudu kovin syvälle skeematerapian teoreettiseen taustaan vaan keskittyy esittelemään tunnelukkoja, niiden syntymekanismeja ja tapoja työskennellä niiden avaamiseksi.




Tunnelukot ovat tähänastisen elämämme aikana, yleensä jo lapsuudessa syntyneitä haitallisia ja hyvin sitkeässä olevia uskomuksia, joita meillä on itsestämme, toisista ihmisistä ja elämästä ylipäänsä. Nämä ydinuskomukset ovat usein tiedostamattomia, vaikka ne heijastuvatkin ajattelussamme, tunteissamme ja toiminnassamme - tai eivät pelkästään heijastu vaan ohjaavat meitä voimakkaasti. Ne voidaan nähdä ikään kuin linsseinä, joiden läpi katselemme maailmaa.  Ja kun tulkitsemme asioita tunnelukkojen kautta, lukkoihin liittyvistä uskomuksista tulee helposti itsensä toteuttavia ennustuksia: päädymme kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, jotka vain vahvistavat kielteisiä uskomuksiamme. Tunnelukot saavat meidät uskomaan kielteisiä asioita itsestämme, toisistamme ja maailmasta, sillä jos emme tiedosta lukkojen olemassaoloa, emme myöskään pysty kyseenalaistamaan niihin pohjautuvia ajatuksiamme. Harmi vain, että uskomuksista irti päästäminen on usein vaikeaa: ei nimittäin riitä, että älyllisesti ymmärrämme uskomuksen epätodeksi, vaan meidän täytyisi myös tunnetasolla voida kokea, että se ei pidä paikkaansa. Kirjassa esitellään perusteellisesti 18 määriteltyä ja nimettyä tunnelukkoa niihin liittyvine uskomuksineen. Mukana on myös testi, jonka avulla voi tutkiskella omia tunnelukkojaan, sama testi löytyy myös netistä (www.tunnelukkosi.fi). Voin muuten kertoa, että testin tekeminen ei välttämättä tunnu mukavalta - sen mukaan kun sinulta saattaa löytyä aikamoinen liuta tunnelukkoja, joita et ole edes tullut aiemmin ajatelleeksi :D 

Seuraavaksi kirjassa edetään tunnelukkojen syntyperän selvittämiseen. Takasen mukaan ne syntyvät lapsuudessa, kun emotionaaliset tarpeet eivät syystä tai toisesta tyydyty. Lapsuuden tutkiskelua ja lapsuuden minän rooliin eläytymistä pidetään hyvin tärkeänä tunnelukkojen aukomisessa. Ajatuksena on, että meillä kaikilla on tunnelukkoja ja niiden taustalla tarpeita, joita vanhemmat tai muut ihmiset eivät ole lapsuudessamme pystyneet tyydyttämään (koska, kuinkas muutenkaan, hekin ovat usein omien lukkojensa vankeja). Takasen mukaan meillä on taipumusta suhtautua itseemme samalla tavalla kuin vanhempamme ovat aikoinaan suhtautuneet meihin, ja toisaalta suhtaudumme maailmaan samalla tavalla kuin vanhempammekin. Kirjassa esitellään pitkä liuta erilaisia haitallisen vanhemmuuden muotoja ja esitellään, millä tavalla ne voivat vaikuttaa tunnelukkojen syntyyn. Koska tunnelukot syntyvät lapsuudessa, niiden avaaminen edellyttää lapsuuden ikävien kokemusten uudelleen elämistä. Kun tunnelukko nykyhetkessä aktivoituu, on mahdollista pakenemisen sijaan lähteä tutkimaan tunteita ja ajatuksia.

Tunnelukkotyöskentelyn perusperiaate on, että meissä elää aikuisuudessa kolme puolta: sisäinen lapsi, joka tuntee niin kuin tunsit lapsena ja pitää siis yllä tunnelukkoja, sisäistetty haitallinen vanhempi ja vastuullinen aikuinen, joka voi lopultakin antaa sisäiselle lapselle sitä, mitä hän on aikoinaan jäänyt vaille. Tämä vastuullinen aikuinen kuuntelee, ymmärtää, rohkaisee, arvostaa, tukee, kannustaa ja puolustaa sisäistä lasta ja siten auttaa vapautumaan tunnelukkojen haitallisesta vaikutuksesta. Juuri vastuullisen aikuisen vahvistaminen onkin yksi tunnelukkotyöskentelyn tavoitteista. Kirjassa esitellään erilaisia moodeja, minuuden tiloja, joihin liittyy niille ominaisia tunteita, ajattelua ja toimintaa. Moodit ovat tavallaan eri puolia itsestämme, jotka aktivoituvat tietyissä tilanteissa, ja niiden tutkiskelun avulla voi päästä paremmin tunnelukkojen äärelle. Kirjan loppupuolella esitellään monenlaisia kokemuksellisia harjoituksia, joiden avulla pyritään eläytymään haavoittuneen ja epävarman sisäisen lapsen rooliin ja vahvistamaan vastuullista aikuista, joka elää nykyhetkessä sisäisen lapsen rinnalla. Harjoitukset vaativat hieman eläytymiskykyä, sillä ne sisältävät mm. keskustelua esimerkiksi sisäisen lapsen ja aikuisen välillä. Joitakin harjoituksista hieman kokeilinkin, mutta osa tuntui näin äkkiseltään aika vaikeilta - varsinkin, kun en satu muistamaan lapsuudestani kovinkaan paljon ajalta ennen kouluikää.


Tunne lukkosi on hyvin yleistajuinen ja helposti lähestyttävä kirja, sillä se keskittyy perusasioihin ja käytäntöön eikä esittele juuri lainkaan aiheeseen liittyvää tutkimustietoa tai teoreettista taustaa. Moni käyttökelpoista itseapukirjallisuutta kaipaava varmasti ilahtuukin tästä, mutta itse olisin kaivannut vähän enemmän taustatietoa ja teoriaa, sillä skeematerapia ei ollut minulle entuudestaan kovin tuttu aihe. Kiinnostus kyllä heräsi, ja taidankin jatkossa perehtyä aiheeseen myös muiden lähteiden kautta. Lueskelin kirjan läpi melko verkkaiseen tahtiin, sillä se herätti todella paljon ajatuksia ja antoi käyttökelpoisia näkökulmia itsetutkiskeluun. Omat tunnelukkoni tosin olivat minulle jo entuudestaan melko tuttuja, mutta niiden avaamiseen on vielä matkaa, joten en pistä yhtään pahakseni, jos saan uusia ideoita niiden kanssa työskentelyyn. Kuitenkin jo omien lukkojen tunnistaminen ja tiedostaminen voi olla varsin helpottava asia ja lisätä itseymmärrystä ja auttaa tunnistamaan, milloin reagoi tunnelukkojen eikä niinkään varsinaisen tilanteen ohjaamalla tavalla.