sunnuntai 28. elokuuta 2016

Herkkyys ja hankaluus

Kuten moni ehkä tietääkin, olen muutamien viime vuosien aikana seurannut aktiivisesti erityisherkkyyttä koskevaa keskustelua ja ottanut osaa siihen. Tämän lisäksi vuosi pari sitten olin innolla mukana järjestämässä erityisherkkien vapaamuotoisia tapaamisia kotikaupungissani. Olen saanut "herkkispiireistä" paljon: olen päässyt tutustumaan lukuisiin uusiin ihmisiin ja ystävystynytkin muutamien kanssa, oppinut paljon uutta ihmisistä ja kohtaamisista ja myös kokenut helpottavana sen, että olen päässyt jakamaan herkkyyteen liittyviä kokemuksiani toisten samankaltaisten kanssa. Ylivoimaisesti suurin osa tuntemistani erityisherkiksi tunnustautuvista ihmisistä on upeita tyyppejä, ja sen takia tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu vaikealta - en nimittäin halua tahallani ärsyttää ketään tai pahoittaa kenenkään mieltä. Silti olen viime aikoina pohtinut erityisherkkyyden varjopuolia vuorovaikutuksessa niin paljon, etten malta myöskään olla raottamatta sanaista arkkuani aiheen tiimoilta. Muistattehan kuitenkin, että mietteitäni ei ole tarpeen ottaa henkilökohtaisesti, vaan ne perustuvat yleisfiilikseen, joka minulle on tullut paitsi vuorovaikutuksessa omien tuttujeni kanssa, myös erityisherkkien nettikeskusteluja seuraamalla (ja välillä vaikuttaa siltä, että nettikeskusteluissa ihmisten pimeimmät puolet pääsevät esiin...). 

Toisinaan tulee puheeksi, että vähemmän herkät ihmiset kuulemma pitävät erityisherkkiä vähän hankalina. Tähän herkät luonnollisesti usein vastaavat puolustelevaan sävyyn vedoten synnynnäisiin piirteisiin ja herkkyyden lukuisiin hyviin puoliin. Olen itsekin kirjoittanut paljon nimenomaan näistä hyvistä puolista, sillä valitettavan usein moni meistä kiinnittää liikaakin huomiota herkkyyden tarjoamiin haasteisiin ja unohtaa ainakin hetkittäin sen, miten paljon kauniita ja ihania asioita herkkyys voi omaan ja muidenkin elämään tuoda. Mutta niinkin saattaa käydä, että hehkutuksen keskellä unohtuu se, että myös meillä erityisherkillä on huonot puolemme - eikä mahdollinen hankalan tyypin maine välttämättä ole täysin vailla perusteita. Vaikka herkkyys itsessään on synnynnäinen piirre, jolle emme voi mitään, meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten toimimme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Kyky vahvan empatian kokemiseen ja ilmaisemiseen on kiistatta yksi herkkien vahvuuksista. Saatamme kuitenkin unohtaa sen, että ylivirittyneenä ja stressaantuneena on vaikeaa olla empaattinen: silloinhan resurssimme kuluvat pitkälti siihen, että pidämme itsemme kasassa ja riittävän toimintakykyisenä. Oma kokemukseni on, että tällaisissa tilanteissa tavallisesti empaattisesta ja miellyttävästä erityisherkästä saattaa paljastua hyvinkin hankalia ja ärsyttäviä puolia. Itse ainakin voin auliisti myöntää olevani ylikuormittuneena aika rasittava tyyppi, joka saa itkukohtauksia milloin mistäkin pikkuasiasta, unohtaa ottaa toisten tarpeet ja tunteet aidosti huomioon ja lähestulkoon vaatii erityiskohtelua ja paapomista oman hankalan olon takia. Olen huomannut, että muissa ihmisissä ärsyttävät usein eniten sellaiset piirteet, joita emme oikein haluaisi itsessämme nähdä. Ainakin tässä asiassa tämä pätee allekirjoittaneeseen hyvin: vaikka osaan itsekin kiukutella ja änkyröidä, pidän aika ärsyttävinä ihmisiä, joiden itsekontrolli, empatiakyky ja kohteliaisuus tuntuvat vähenevän huomattavasti kuormittavissa tilanteissa. Luonnollistahan se on, mutta asettaa omat haasteensa ihmissuhteille. Onneksi monissa tilanteissa ärsykkeiden ja kuormituksen määrään on myös mahdollista itse vaikuttaa, mutta aina ylivirittyneisyyden täydellinen välttäminen ei ole mahdollista eikä mielestäni välttämättä edes suositeltavaa (olen harvemmin varauksettomasti välttelyn kannalla).

Erityisherkkien tapaamisten järjestäminen oli pääsääntöisesti todella antoisaa puuhaa, sillä lähes poikkeuksetta tapaamisissa päästiin keskustelemaan jos jonkinlaisista kiinnostavista asioista pintaa syvemmältä. Muistan joidenkin kommentoineen, että toisten herkkien kanssa keskustelu tuppaa olemaan yllättävän helppoa, vaikka ihmisiä ei tuntisikaan entuudestaan eikä heidän kanssaan välttämättä edes ole juuri muuta yhteistä. Sitä kuitenkin olen ihmetellyt usein, miten vaivalloista itse tapaamisten järjestäminen on usein ollut: netissä monikin ilmaisee olevansa kiinnostunut, mutta ani harva on kuitenkaan aloitteellinen ehdottamaan mitään konkreettista. Ja kun itse aktiivisena ehdottelee ja järkkäilee kaikenlaista, saa silti aina vähän jännittää sitä, kuinka moni lopulta uskaltautuu paikalle - ja kuinka moni peruu viime tipassa (totta kai usein ihan ymmärrettävistä syistä) tai yksinkertaisesti jättää tulematta. En tiedä, onko kyseessä se, että moni erityisherkkä viihtyisi paremmin kaksin kuin vähänkään isommassa porukassa, vai se, että uusien ihmisten tapaaminen ylipäätään jännittää. Ja totta kai jotkut introverteimmat eivät ehkä kerta kaikkiaan jaksa lähteä minnekään. Ja aloitteen tekeminen on aina pelottavaa, siitä olen itsekin aivan samaa mieltä - mutta teen sen silti, koska tiedän, ettei siitä yleensä seuraa mitään hirveyksiä.

Minulle on usein tullut sellainen vaikutelma, että moni erityisherkkä on niin innostunut omien olojensa kuulostelemisesta, että tekee sitä vähän liikaakin. Nykyään peräänkuulutetaan niin paljon itsensä kuuntelemista, että joskus unohtuu se, että toisinaan parempi vaihtoehto on toimia omaa oloa vastaan - jos toiminta nimittäin kuitenkin on omien arvojen ja tavoitteiden mukaista. Moni erityisherkkä esimerkiksi kaipaa elämäänsä merkityksellisiä ihmiskontakteja mutta kokee varsinkin uusiin ihmisiin tutustumisen tai porukassa olemisen kuormittavana. Tällaisissa tilanteissa miettisin itse sitä, kumman ohjaamana haluan toimia: mahdollisen hetkellisen ahdistuksen tai kuormittuneisuuden vaiko pidemmän tähtäimen tavoitteen/toiveen? Jatkuvana analysoijana ja tunteissa kieriskelijänä taidan olla jäävi sanomaan, mutta usein tuntuu, että moni herkkä ja pohdiskeleva ihminen harrastaa vähän liikaakin omaan itseen käpertymistä. Joskus ajattelemisen ja kuulostelemisen sijasta voisi olla syytä toimia, elää ja kokea, vaikka se ei tuntuisikaan joka hetki hyvältä ja helpolta.

Loppukaneetiksi on tosin jälleen kerran todettava, että tärkeintähän on aina tasapaino, joka jokaisen on löydettävä itse - siinä eivät toisten neuvot ja vertaistuki auta kovin pitkälle, olemmehan me kaikki yksilöitä yhteisistä piirteistä huolimatta :)

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää?

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Lisäenergiaa työ- tai opiskelupäiviin

Yle uutisoi tänään Tampereen yliopistossa tehdystä mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jossa on selvitetty työpäivän aikana tapahtuvaa työkuormituksesta palautumista. Satuin olemaan tänään myös kuuntelemassa kyseisten tutkijoiden luentoa Psykologia-kongressissa, ja sattuupa tutkimusprojekti olemaan minulle jo entuudestaan tuttu opintojen myötä. Usein työkuormituksesta palautumisesta puhuttaessa keskitytään  siihen, mitä työajan ulkopuolella iltaisin ja viikonloppuisin tapahtuu: ja luonnollisesti se onkin tärkeää, sillä silloinhan esimerkiksi vietämme aikaa perheen ja ystävien kanssa, liikumme, harrastamme ja lepuutamme älynystyröitämme viihdehömpän parissa - siis kaikkea sellaista, mikä irrottaa mielemme työasioista ja vähentää stressin kokemista. Kuitenkin jokaisella on varmasti kokemuksia siitä, miten tärkeää on pitää virkistäviä pikku taukoja myös kesken työ- tai opiskelupäivän: lounas- ja kahvitaukojen lisäksi moni pitää epävirallisempia ja lyhyempiä minitaukoja kesken työnteon. Mainitussa tutkimuksessa onkin selvitetty molempien taukotyyppien vaikutuksia työpäivän aikaiseen palautumiseen.

Tutkimuksessa todettiin, että palauttavaksi koetun lounastauon pitäminen säännöllisesti oli yhteydessä vähäisempään uupumusasteiseen väsymykseen (väsymys, joka ei vähene lepäämällä iltaisin ja viikonloppuisin) ja lisääntyneeseen tarmokkuuteen - eikä vain lyhyellä aikavälillä, vaan vaikutukset näkyivät myös vuoden seurannassa. Kaikista tärkeintä tauolla palautumiselle on työasioista irrottautuminen paitsi käytännössä, myös ajatusten tasolla. Irrottautumisessa vaikuttaisi auttavan se, että viettää lounastaukonsa työpaikan ulkopuolella: ja kuulostaa kieltämättä varsin loogiselta, että työasiat unohtuvat helpommin, kun tauolla poistuu työmaalta vaikkapa kivaan kahvilaan. Virallisten taukojen lisäksi omaa energiatasoonsa voi vaikuttaa lyhyillä mikrotauoilla kesken työnteon sekä esimerkiksi valitsemalla väsyneenä helppoja tai mieluisia työtehtäviä. Tutkimuksen mukaan mikrotauot lisäsivät tarmokkuuden kokemista erityisesti silloin, kun ne liittyivät työn hyviin puoliin keskittymiseen, uusien tavoitteiden asettamiseen tai muiden auttamiseen.  Yleisiä ja varmasti usein toimivia mikrotaukoaktiviteetteja ovat tietysti myös esimerkiksi pieni taukojumppa, välipala tai kahvi, musiikin kuuntelu tai netissä surffailu. Energiaa kannattaa kuitenkin etsiä myös itse työstä, sen hyvistä puolista ja mielekkyydestä. 



Tampereen yliopiston tutkimuksessa oli mukana myös interventio-osuus, jossa tutkittavat jaettiin kolmeen ryhmään: kahden viikon tutkimusjakson ajan yhdet kävivät joka päivä lyhyellä puistokävelyllä lounastauon aikana, toiset tekivät rentoutusharjoitukset ja kontrolliryhmä vietti lounastaukonsa samaan tapaan kuin ennenkin. Sekä rentoutuminen että kävely vähensivät jännittyneisyyttä ja lisäsivät rentouden tunnetta lounastauon aikana. Molemmat interventiomuodot siis toimivat melko hyvin, mutta positiiviset tulokset olivat hieman johdonmukaisempia ja pitkäkestoisempia puistokävelijöillä kuin rentoutujilla: kävelijöillä työstä irrottautumisen tunne oli vahvin, he olivat vähiten väsyneitä iltapäivällä ja myös nauttivat tauosta eniten. Luonnossa liikkumisen tai oleilun myönteisiä vaikutuksia on tutkittu muissa konteksteissa paljon, ja sen on todettu olevan yhteydessä parempaan hyvinvointiin lukuisilla eri mittareilla. Jos siis työ- tai opiskelupaikkasi lähellä on vähänkään miellyttäviä kävelypaikkoja, kannattaa lähteä tauolla pienelle happihyppelylle! :) 

Miten te virkistäydytte tauoilla töissä tai opiskellessa?

maanantai 22. elokuuta 2016

Itsehavainnoinnista

Minulle on usein opetettu, että itsensä havainnointi ja omien käyttäytymismallien tiedostaminen ovat toimivia avaimia mielen hyvinvointiin ja sitä tukevien muutosten tekemiseen. Ja varmasti ovatkin, ainakin jossain määrin. Miten nimittäin omaa käyttäytymistään voi millään tavalla muuttaa, jos ei oikein edes tiedä, mitä siinä pitäisi muuttaa? Oman toiminnan havainnointi ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan positiosta (siinä määrin kuin sellaiseen on ylipäätään mahdollista asettua) voi auttaa huomaamaan yhteyksiä asioiden välillä: Millaisissa tilanteissa päädyn käyttäytymään näin? Miten toimintaani vaikuttaa se, miten olen syönyt, liikkunut ja levännyt? Millaisia tunteita ja ajatuksia mielessäni liikkuu, kun toimin näin? Mitä syitä ja seurauksia toiminnallani on?
Ei liene epäselvää, että vastausten löytäminen tällaisiin kysymyksiin voi auttaa keksimään ratkaisuja ongelmiin ja ideoita esimerkiksi siihen, miten päästä eroon haitallisesta käyttäytymismallista.

Olen kuitenkin kohtuullisuuden ystävä ja mielelläni peräänkuulutan kultaista keskitietä myös itsehavainnoinnissa: ainakin meillä pohdiskeluun taipuvaisilla ihmisillä itsen ja omien ajatusten analysointi voi mennä överiksi. Joskus on yksinkertaisesti parempi keskittyä tekemiseen. Jossain kirjassa sanottiin osuvasti, että tunnetta voi muuttaa vain tunteella, ei järjellä, ja sama pätee myös toimintaan: tekemistä voi muuttaa vain tekemällä. Toki usein konkreettisten muutosten taustalle tarvitaan taustatyötä ja suunnittelua, mutta niin kauniita kuin yrittäminen ja hyvät aikomukset ovatkin, ne eivät vielä ole toimintaa. Jos esimerkiksi olet lopettamassa tupakointia, voit toki hyötyä jossain määrin siitä, että analysoit toimintatapojasi ja vaikkapa sitä, millaiset tilanteet erityisesti altistavat sauhutteluun sortumiselle, mutta saavuttaaksesi tavoitteesi joudut lopulta jossain vaiheessa kerta kaikkiaan muuttamaan käyttäytymistäsi. Sama pätee mihin tahansa yritelmään, jota kovasti haluat mutta jonka toteuttaminen voi tuntua niin vaikealta, että siitä tekisi ainakin hetkittäin mieli luistaa.  



Omien mietteiden kirjoittaminen ylös on loistava itsehavainnoinnin väline. Itse olen kirjoittanut päiväkirjaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti ainakin kymmenen vuotta, ja se on palvellut paljolti juuri omien ajatusten ja tunteiden havainnointia ja käsittelyä - varmasti tuttua monille muillekin päiväkirjafaneille. Oma itsehavainnointini on kuitenkin ollut todella vahvasti ajatuksiin ja tunteisiin painottunutta: en ole nimittäin juuri suonut tilaa muistikirjoissani sellaisille maallisille seikoille kuin liikunta- ja ruokailutottumuksille. Sitäpä voi joskus päätyä elämään niin vahvasti psykologiakuplassa, että liioittelee mielen voimaa ja unohtaa, että elämäntavat väistämättä vaikuttavat kehon hyvinvoinnin lisäksi myös mieleen. 

Niinpä olen tänä kesänä hieman muuttanut päiväkirjatottumuksiani ja alkanut kirjoittaa ”tavallisen” päiväkirjan lisäksi hyvinvointipäiväkirjaa, johon joka ilta kirjaan ylös sen, miten olen kuluneen vuorokauden aikana nukkunut, syönyt ja liikkunut sekä sen, miten olen niin fyysisesti kuin psyykkisesti voinut. Aivan huvin vuoksi en sentään tällaista tee, vaan ennen kaikkea siksi, että tällä hetkellä elämäni on valitettavan rutiinitonta ja epäsäännöllistä - mikä johtaa helposti siihen, että unirytmi sekoilee ja kunnon ateriat sekä liikunta saattavat unohtua, mikä minulla heijastuu näemmä erittäin helposti myös mielialaan ja ahdistuksen määrään. Tavoitteenani on tietysti tehdä tähän muutoksia: lopettaa torkuttaminen tykkänään, saada liikunta jälleen osaksi jokapäiväistä elämää, mennä iltaisin ajoissa nukkumaan ja muistaa syödä riittävästi ravitsevaa ruokaa. Yksinkertaisia perusasioita siis, joiden korjaamiseen ei loppujen lopuksi omassa tapauksessani tarvita muuta kuin tahdonvoimaa, ja sitä tässä ollaankin vahvistamassa. Luulenpa, että tässä auttaa esimerkiksi muistutus siitä, että ahdistunut olo johtuu omallani kohdallani hyvin usein pitkälti siitä, että olen a) nukkunut liian vähän tai liikaa, b) unohtanut syödä, c) juonut kahvia tai d) ollut päiväkausia liikkumatta. Kun tällaiset asiat saa kuntoon, saattaa iloisesti yllättyä siitä, että hankala olo on jo huomattavasti lievittynyt ilman sen kummempaa ajatustyötä ja mietiskelyä :)

torstai 18. elokuuta 2016

Lapin lumoissa

Kävin alkuviikosta kolmen päivän minilomalla Lapissa. Hävettää myöntää, mutta vaikka olen Oulusta kotoisin, Lappi on ollut minulle pitkään täysin vierasta aluetta: ennen tätä reissua olin käynyt Rovaniemelläkin tasan kerran, ja lisäksi joskus muinoin lapsena automatkalla Tornionjokilaaksossa (ja muistijäljet siitä reissusta ovat varsin vähäisiä). Viime vuosina olen jostain syystä altistunut niin suurelle määrälle Lappi-hehkutusta, että omakin into matkustaa maamme pohjoisimpia kolkkia tutkailemaan on kasvanut kasvamistaan. Näitä hetkiä, kun sitä melkein päättää lopultakin hankkia ajokortin, pohjoisessa matkustaminen kun ei kovin kattavasti ja mielekkäästi onnistu julkisilla kulkuvälineillä. Nyt onneksi matkakuumeeni sai hiukkasen helpotusta, kun päätimme lähteä vielä kesälomailevan isäni kanssa pienelle automatkalle Oulusta Rovaniemelle ja takaisin muutamien mutkien kautta. Tiedetään, emme näin lyhyessä ajassa ikinä päässeet kovin kauas pohjoiseen, mutta reissu oli silti erittäin antoisa - ja kuten arvata saattaa, se myös sai minut kaavailemaan mielessäni jos jonkinlaisia tulevia reissuja, jotka haluaisin joskus toteuttaa. 




Olen aina ajatellut olevani enemmän kaupunki- kuin luontoihminen, mutta tällä reissulla tuli jälleen todettua, että taidan sittenkin kaivata tasapainoisesti molempia: on toki ihanaa asua kaupungin palvelujen ja kulttuurielämä lähellä, mutta toisaalta on myös todella vapauttavaa ja rentouttavaa matkata välillä jonnekin, missä ylimääräiset ärsykkeet eivät kuormita mieltä ja kehoa ja missä tarjoutuu mahdollisuus tuulettaa ajatuksiaan, vain olla öllöttää, liikkua ja nauttia huikeista maisemista. Keskittyä olennaiseen, tehdä tilaa puhtaille ja yksinkertaisille kokemuksille. Parikin päivää kauniissa maisemissa keskellä luontoa teki tehtävänsä, ja olo on nyt selkeä ja innostunut, samaan aikaan rentoutunut ja erittäin idearikas. Tätä tunnetta kaipaan niin kovasti silloin, kun minun on vaikea kaiken sortin yrityksistä huolimatta tavoittaa sitä. 



Tosin voipi olla, että reissukokemukseni olisi ollut kovin erilainen, jos olisin ollut liikkeellä pahimpaan hyttysaikaan. Nyt sää oli raikas, pilvinen ja tuulinen, eikä epämiellyttäviä pikku öttiäisiä juuri tullut vastaan - siis ihanteelliset ulkoiluolosuhteet hieman hienostelevalle kaupunkilaiselle, joka ei hehkutuksesta huolimatta ole täysin sinut kaikkien luontoelementtien kanssa :D 

Millaisia matkakokemuksia teille on tänä kesänä kertynyt? 

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kirjavinkki: Introt ja ekstrot - vastaparista voimapariksi

Kirjapostauksissa jatketaan melko samankaltaisella aiheella kuin hetki sitten kertoessani Rakastunut introvertti -kirjasta: tällä kertaa keskiössä on introverttien ja ekstroverttien välinen vuorovaikutus ja yhteistyö. Sain Viisas elämä -kustantamolta arvioitavaksi saksalaisen Sylvia Löhkenin kirjoittaman kirjan nimeltä Introt ja ekstrot - vastaparista voimapariksi (2014, suomeksi julkaistu 2016), joka nimensä mukaisesti käsittelee sitä, miten erilaiset persoonallisuudet voivat vastakkainasettelun sijaan oppia täydentämään toisiaan, muodostamaan hyvän tiimin, jossa molemmat ääripäät pääsevät hyödyntämään omia vahvuuksiaan. Tämä oli mielestäni mitä loistavin alkuasetelma kirjalle: olen lukenut viime vuosien aikana melko monta introverttiutta ja sisäänpäinkääntyneiden ihmisten ongelmia ja vahvuuksia käsittelevää kirjaa, joissa ekstrovertit jätetään hyvin vähäiselle huomiolle (ja joissa he pahimmillaan esitellään ääri-introverttien näkökulmasta vähän hankalina ja päällekäyvinä tyyppeinä, joita on mahdotonta ymmärtää), joten molempien näkökulmien huomioiminen oli erittäin tervetullutta.

Introt ja ekstrot -kirjan ensimmäisessä osassa esitellään varsin perusteellisesti introvertit, ekstrovertit ja myös usein unohdettu välimuoto, jatkumon keskivaiheille sijoittuvat ambivertit vahvuuksineen ja heikkouksineen. Meikäläistä miellytti tässä luvussa erityisesti hyvä selonteko introverttien ja ekstroverttien aivotoiminnan eroista - kaikkia ei ehkä kiinnosta paneutua asiaan noin yksityiskohtaisesti, mutta ainakin minua tieto eroavaisuuksista aivojen tasolla auttaa ymmärtämään paremmin käyttäytymisessä näkyviä eroja. Itselleni aivan uusi tieto oli muuten se, että ekstrovertit olisivat introvertteja alttiimpia euforisille tunteille, haltioitumiselle ja innostukselle! Tämä siis liittynee siihen, että ulkoiset tekijät motivoivat ekstrovertteja enemmän kuin sisäiset, ja heille palkkiot, uudet elämykset ja vaihtelu ovat tärkeitä. Taas nousee kuitenkin esiin kysymys siitä, mikä on erityisherkkyyden rooli asiassa: erityisherkkyyden ja introversion välisiä hermostollisia eroja ei ole vielä täysin selvitetty, ja vaikka niissä on paljon samaa, erityisherkkyyteen liittyy nimenomaan sekä myönteisten että kielteisten tunne-elämysten voimakkuus. Myös ekstrovertit erityisherkät ovat sellainen ihmisryhmä, joka tämänkin kirjan tietojen pohjalta jää hieman askarruttamaan mieltä, koska moni kirjallisuudessa introvertteihin liitetty piirre kuvaa myös erityisherkkiä (ainakin jossain määrin ulospäinsuuntautuneisuuden määrästä riippumatta). 



Kirjan toisessa osassa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten introverttien ja ekstroverttien väliset erot näkyvät joillakin käytännön elämän osa-alueilla: liikunnan ja oppimisen parissa, johtamis- ja myyntityössä sekä statusviestinnässä. Erityisesti liike-elämää ja statusviestintää käsittelevät luvut olivat ehkä mielestäni kirjan kiinnostavinta antia, sillä niissä käsiteltiin monipuolisesti sitä, mistä introverttien ja ekstroverttien ominaisuuksista voi olla hyötyä ja mistä haasteita johtamisen ja myynnin aloilla sekä myötätuntoa ja kunnioitusta herättävän vaikutelman luomisessa itsestään. Minulle bisnes on melko vierasta aluetta, johon en koskaan ole tuntenut kovinkaan voimakasta vetoa, mutta tämä kirja pisti miettimään asiaa vähän erilaisista näkökulmista: mitä sellaisia ominaisuuksia minulla on, mitä voisin käyttää hyödykseni vaikkapa myyjänä tai johtajana? Ihan avartavaa miettiä, vaikka en ainakaan tällä hetkellä sellaisiin töihin tähtääkään. Muutenkin Introt ja ekstrot on kirja, joka kannustaa mukavasti itsetutkiskeluun ja omien vahvuuksien sekä kehityskohtien kartoittamiseen - mikä osui omalle kohdalleni juuri sopivalla hetkellä, kun parhaillaan etsin töitä ja pähkäilen, millainen työ minulle parhaiten sopisi. 

Yksi Introt ja ekstrot -kirjan ansioista on myös se, että siinä ei suinkaan kannusteta pitäytymään omalle persoonallisuudelle parhaiten sopivissa aktiviteeteissa vaan ennen kaikkea toimimaan omien arvojen ja päämäärien mukaisesti - ja silloin on joskus tarpeen opetella myös sellaisia käyttäytymismalleja, jotka eivät luonnostaan kuulu omiin vahvuuksiin. Intoileva ja impulsiivinen ekstrovertti voi joutua opettelemaan pitkäjännitteisyyttä, jos hänen intohimonsa on esimerkiksi tieteen tekeminen, kun taas turvallisuushakuinen introvertti joutuu oppimaan epävarmuuden sietoa ja small talkia, jos hänen sydämensä sykkii myyntityölle (tai sitten sille introverttien alana pidetylle tieteelle - kun eipä sekään usein mitään omassa erakkoluolassa nyhräämistä nykypäivänä ole). Itse pidän hedelmällisenä myös sitä, että antautuu ja hakeutuu vuorovaikutukseen muidenkin kuin itsensä kaltaisten kanssa: joskus klisee siitä, että vastakohdat täydentävät toisiaan, todella pitää paikkansa. 

Lyhyesti sanottuna Introt ja ekstrot oli hyvin myönteinen lukukokemus. Ehkä asiaan vaikutti se, että itse en ole selkeästi introvertti tai ekstrovertti vaan jotain siltä väliltä, ja minulle teki oikein hyvää hieman miettiä omia vahvuuksiani ja heikkouksiani, joissa on piirteitä molemmista ääripäistä. Uskoisin, että tällaisen kirjan lukeminen voisi tehdä hyvää myös niille, jotka kokevat olevansa selkeästi introvertteja tai ekstrovertteja, ja joiden on vaikea ymmärtää "vastapuolen" aivoituksia :) 

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Miten meditaatio vaikuttaa aivoihin?

Varmasti jokainen meistä (tai ainakin teistä, jotka ylipäätään luette tällaista blogia) on kuullut puhuttavan säännöllisen meditoimisen myönteisistä vaikutuksista niin mielen kuin kehon hyvinvointiin. Moni aloittaa meditaatioharjoittelun toiveissaan rauhallisempi mieli, rentoutuneempi keho, matalammat stressitasot, parempi kielteisten tunteiden hallinta, parempi keskittymiskyky tai vain yleisesti ottaen parempi olo. Ja kyllähän sitä parempaa oloa kovasti lupaillaankin niin jooga- ja mindfulnesstunneilla kuin käytännössä missä tahansa naistenlehdessä tai hyvinvointiblogissa. Meditoiminen vaikuttaa olevan meille hyödyksi, mutta mistä vaikutukset johtuvat? Tästä on onneksi olemassa jo mukavasti mielenkiintoista tutkimustietoa, vaikka toki paljon on vielä selvitettävää ja vahvistettavaa. Luin vastikään Psykologia-lehdestä erittäin kiinnostavan meditaation neuropsykologiaa käsittelevän artikkelin, jonka pääpointteja ajattelin hieman esitellä täälläkin. 

Meditaation vaikutukset aivoihin ovat kiinnostaneet tutkijoita pitkään: jo 1950-luvulla alettiin tutkia sitä, miten meditoiminen vaikuttaa aivosähkötoimintaan. Aivojen kuvantamismenetelmät ja muut mittarit ovat kuitenkin kehittyneet huimasti noista ajoista, mikä on tuonut tutkimuksiin lisää mahdollisuuksia ja luotettavuutta. Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että säännöllisesti meditoivien ihmisten aivot ovat joiltain osin erilaiset kuin niillä, jotka eivät meditoi. Tämän taustalla on neuroplastisiteetti eli aivojen rakenteen ja toiminnan muokkautuminen oppimisen, harjoitusten ja kokemusten seurauksena. Intensiivinen meditaatioharjoittelu vaikuttaa siis saavan aikaan muutoksia niissä aivorakenteissa, jotka ovat aktiivisia harjoituksen aikana. Näitä aktivoituvia alueita ovat tutkimusten mukaan ainakin tarkkaavuuden ja sosiaalisen kanssakäymisen toiminnalliset verkostot sekä verkostot, jotka liittyvät tunteiden prosessoitumiseen kehosta aivoihin ja tietoisuuteen. Siitä on kuitenkin vielä paljon selvitettävää, mitä muutokset näillä alueilla käytännössä tarkoittavat - sillä, kuten tiedämme, aivot ovat monimutkainen kapistus, ja monella aivoalueella on useampiakin tehtäviä.



Artikkelissa on kiinnostavasti tiivistetty, että "neurotieteen näkökulmasta meditaatiossa on kyse ennen kaikkea eriytyneiden tarkkaavuuden järjestelmien yhteistoiminnasta ja sen hioitumisesta". Tarkkaavuuden järjestelmistä yksi liittyy aivojen psykologiseen lepotilaan: se aktivoituu silloin, kun mieli vaeltelee eikä mikään ulkoinen tehtävä tai ärsyke vaadi huomiotamme. Tällöin meillä on taipumusta havainnoida itseämme ja sosiaalisia tilanteita. Tarkkaavuuden niin sanottu top down -verkosto puolestaan aktivoituu silloin, kun suuntaamme tarkkaavuutemme tavoitteelliseen toimintaan. Vastaavasti bottom up -verkosto aktivoituu silloin, kun jokin käyttäytymisen kannalta relevantti ärsyke ulkopuolisessa tai sisäisessä maailmassa "kaappaa" huomiomme. Onkin varsin kiehtovaa, että tutkimusten mukaan kokeneiden meditoijien aivojen lepotila alkaa muistuttaa top down -verkoston aktiviteettia - mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että heillä tietoisuus nykyhetkestä olisi vahvempi ja lepotilaan yleensä liittyvä itsen pohdiskelu vähäisempää. Ei liene kovinkaan väärin vetää tästä sitä johtopäätöstä, että meditaatio saattaa todellakin olla avuksi esimerkiksi murehtimisen ja vatvomisen vähentämisessä.

Meditaatiota ja mindfulness-harjoituksia markkinoidaan usein hyvänä ratkaisuna milloin mihinkin ongelmaan, ja ihan jo arkijärjellä ajateltuna niiden on helppo uskoa auttavan ainakin sellaisiin pulmiin, joissa stressillä ja ylivirittymisellä on merkittävä rooli. Psykologia-lehden artikkelissa pohditaan lisäksi sitä, miten meditaatiota voitaisiin hyödyntää neuropsykologisessa kuntoutuksessa eli autettaessa ihmisiä, joilla on kehityksellisen häiriön tai aivovaurion seurauksena erilaisia kognitiivisia vaikeuksia. Yksi mahdollinen ryhmä, joka harjoituksista saattaisi hyötyä, ovat (ei-ehkä-niin-yllättäen) ADHD-potilaat ja muut, joilla on tarkkaavuuden säätelyyn liittyviä ongelmia. Myös siitä on jossain määrin viitteitä, että meditaatiosta voi olla hyötyä muistitoimintojen kannalta. Paljon on vielä tutkittavaa, kuinkas muuten, mutta todella kiehtovaa lukea, millaisia aivotason havaintoja meditaation vaikutuksista on jo tähän mennessä tehty! Sanoisin, että lisää kivasti motivaatiota siihen, että saisin itsekin aikaiseksi meditoida säännöllisesti... :)

Lähteenä käytetty siis Riitta Luukkanen-Markkulan artikkelia Meditaation neuropsykologiaa (Psykologia, 3/2016, s. 182-190). 

kuva pinterestistä

maanantai 1. elokuuta 2016

Kirjavinkki: Rakastunut introvertti

Sain Viisas elämä -kustantamolta luettavaksi tänä vuonna suomeksi ilmestyneen kirjan, joka käsittelee niinkin kiehtovaa aihetta kuin introvertin persoonallisuuden vaikutuksia rakkauteen ja parisuhteeseen. Kyseessä on amerikkalaisen Sophia Demblingin kirjoittama Rakastunut introvertti (Introverts in Love: The Quiet Way to Happily Ever After, 2015). Dembling on introvertti kirjailija, toimittaja ja luennoitsija, joka kertoilee kirjassa haastateltavien tarinoiden ohella paljon myös omia kokemuksiaan pitkästä parisuhteestaan toisen introvertin kanssa. Aika hauska ilmiö muuten, että introverttiudesta kirjoittavatkin yleensä nimenomaan introvertit, ja sama homma näkyy vahvasti myös herkkyyttä käsittelevässä tietokirjallisuudessa. Eihän se tietysti mikään ihme ole, että omat ominaisuudet ajavat meitä tietynlaisten kiinnostuksenkohteiden pariin - joskus tosin epäilen, että tämä on taustalla siinä, että joskus introversiota tai herkkyyttä käsittelevistä teksteistä paistaa läpi tietynlainen juuri tätä piirrettä suosiva asenne. Tosin ehkä sitäkään ei tarvitse aina pitää ongelmana (vaikeaa meikä-änkyrälle, joka kaipaan tietokirjallisuudelta puolueetonta otetta), onhan näitä piirteitä usein pidetty yleisessä ja ehkä yksityisissäkin keskusteluissa vähempiarvoisina kuin reippautta ja sosiaalisuutta. 



Rakastunut introvertti on varsin käytännönläheinen ja havainnollinen kirja: siinä käsitellään ensin parisuhteeseen kohdistuvia toiveita, seuraavaksi sitä, miten rakkauden voi löytää, ja kolmanneksi sitä, millaisia haasteita introvertit voivat parisuhteessa kohdata ja miten niistä selviää. Monelle lienee selvää, että introvertti voi elää onnellisessa parisuhteessa niin toisen introvertin kuin ekstrovertinkin kanssa, ja kirjassa käsitellään mukavan monipuolisesti molempia yhdistelmiä. Sekin tosin kannattaa aina muistaa, että aika moni meistä sijoittuu jonnekin äärimmäisen introvertin ja ekstrovertin välimaastoon - käytännössä meillä saattaa olla piirteitä molemmista ääripäistä, mikä voi parhaimmillaan helpottaa toisen osapuolen ymmärtämistä (ja pahimmillaan toki aiheuttaa hämmennystä siitä, kuka ja millainen minä nyt sitten olen, jos en sovi lokeroihin). Dembling on haastatellut kirjaansa varten vain introvertteja ja selittää valintaansa johdannossa sillä, että ekstrovertit "ovat aina hallinneet keskustelua". Varmasti näin on, mutta toisaalta minusta olisi kiinnostavaa lukea esimerkiksi myös ekstroverttien kokemuksia parisuhteesta introvertin kanssa - kokonaisuuden ymmärtämiseksi kun lienee usein parasta kuulla kaikkia osapuolia. Selvästi Rakastunut introvertti kuuluu kuitenkin siihen tietokirjallisuuden genreen, jonka yhtenä tavoitteena on hiljaisten ja syrjäänvetäytyvien voimaannuttaminen, joka varmasti tarjoaa monille paljon. 

Kirja on oikein helppolukuinen ja viihdyttävä, ja yksi sen vahvuuksista on ehdottomasti konkreettisuus: esimerkiksi uusien ihmisten tapaamiseen ja tutustumiseen Dembling tarjoaa käytännön vinkkejä aina treffipaikan ja -tekemisen valinnasta keskustelunaloitusrepliikkeihin ja nettideittiprofiilin rakentamiseen. Yhtä asiaa tosin ihmettelin kovasti: treffi-ideoissa ei mainittu lainkaan kahvittelua, joka oman käsitykseni mukaan on meillä Suomessa yksi tavallisimmista aktiviteeteista tapaamisella uuden ihmisen kanssa, oli kyseessä sitten kumppaniehdokas tai kaveri! Lieneekö kyseessä kulttuuriero vai mikä, jotenkin tämä asia jäi meikäläistä vaivaamaan - itsehän olen vuosien varrella tavannut paljon uusia ihmisiä netissä, niin deitti- kuin kaverimielessä, ja kahvittelu on tuntunut usein luontevalta tavalta aloittaa tutustuminen :) 
Toinen, ja ehkä hieman suurempi asia, mikä kirjassa jäi mietityttämään, oli melko kärjistävä esitys introverteista ja ekstroverteista - ja ennen kaikkea sen sivuun jättäminen, että ujous ja arkuus voivat vaivata ekstroverttejakin, kun taas toisaalta introvertilla voi suuresta oman tilan tarpeesta huolimatta olla oikein hyvät sosiaaliset taidot. Tällaisissa kirjoissa on luonnollisesti vaikeaa olla yleistämättä, mutta ehkä ja takerrun näihin asioihin helposti sen takia, että itse koen hyvin vahvasti olevani jotain ääripäiden väliltä. Yksi tämän lukukokemuksen parhaista puolista taisi olla se, että opin (toivottavasti) taas ymmärtämään ääri-introverttien mielenmaisemaa hieman paremmin: olen nimittäin itse sen verran sosiaalinen ja seurankipeä, että minun on usein vaikea aidosti ymmärtää kovin sisäänpäinkääntyneiden ihmisten oman rauhan tarvetta. 

Rakastunut introvertti on siis selvästi ensisijaisesti introverteille suunnattu kirja, ja luultavasti he myös saavat siitä eniten irti ainakin käytännön vinkkien tasolla. Luulen kuitenkin, että introverttikirjallisuuteen perehtyminen voisi tehdä oikein hyvää myös monille ekstroverteille - moni heistäkin kun saattaa olla parisuhteessa introvertin tai introverttipiirteisen ihmisen kanssa, ja taatusti ainakin jokaisen lähipiiriin kuuluu monenlaisia persoonallisuuksia tälläkin piirteellä tarkasteltuna :)