torstai 10. elokuuta 2017

7 sovellusta mielen hyvinvoinnin tueksi

Viime aikoina olen tutustunut melko ahkerasti erilaisiin psykologista hyvinvointia tukeviin mobiilisovelluksiin. Niitähän on olemassa aikamoiset määrät, ja itselle mieluisten löytäminen ei ole aina helppoa - varsinkin, kun kaipaan sovelluksilta mielekkyyden ja hyödyllisyyden lisäksi myös sitä, että ne miellyttävät esteettistä silmääni. Tänään ajattelin vinkata teille muutamista kivoista  ja (ainakin perusominaisuuksiltaan) ilmaisista löytämistäni sovelluksista.

1. YOU-app on hyvinvointisovelluksista se, jota olen käyttänyt pisimpään ja josta monipuolisuuden, visuaalisuuden ja sosiaalisuuden ansiosta pidän edelleen kovasti. Tästä olenkin kirjoittanut postauksen jo aiemmin, se löytyy täältä. YOU-app tarjoaa erilaisia kokonaisvaltaista hyvinvointia buustaavia pikku tehtäviä, joista osa keskittyy liikuntaan, osa ravintoon, osa sosiaalisiin suhteisiin ja osa esimerkiksi tietoiseen läsnäoloon, ja jokainen voi itse valita, mihin hyvinvoinnin osa-alueeseen haluaa erityisesti keskittyä.

2. Insight Timer, monipuolisin ja paras meditaatiosovellus, mitä olen kokeillut - ja vieläpä täysin ilmainen! Insight Timer sisältää hurjan määrän jos jonkinlaisia ohjattuja meditaatio- ja rentoutusharjoituksia, meditaatioon sopivaa musiikkia ja myös ajastimen, jonka avulla voi meditoida omatoimisesti. Sovelluksessa on jaoteltu harjoituksia erilaisten tarpeiden ja meditaatiotyyppien mukaan, ja lisäksi siellä voi osallistua aihetta koskeviin keskusteluihin erilaisissa ryhmissä (tätä en tosin ole itse kokeillut). Itse olen viime aikoina kuunnellut usein rentoutusharjoituksia illalla ennen nukkumaanmenoa, ja se on selvästi helpottanut nukahtamista. 

3. Smiling Mind. Tämä meditaatiosovellus on kehitetty yhteistyössä terveysalan ammattilaisten kanssa, ja se sisältää lyhyehköjä ja helposti lähestyttäviä tietoisen läsnäolon harjoituksia. Jos meditointi on aivan uusi asia ja kaikki ylenmääräinen henkisyys tuntuu vieraalta, suosittelen lämpimästi tätä sovellusta, sillä harjoitukset ovat simppeleitä ja maanläheisiä. Smiling Mindissa on myös eri ikäisille lapsille ja nuorille suunnattuja meditaatioharjoituksia, sekä koulu- ja työympäristössä käytettäväksi tarkoitettuja harjoituksia. Plussaa myös kivasta visuaalisesta ilmeestä!

4. Oiva on varsin oivallinen hyvinvointisovellus suomenkielisiä harjoituksia kaipaaville. Se pohjautuu hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmiin, ja harjoitukset soveltuvat esimerkiksi stressin, ahdistuksen ja uniongelmien lievittämiseen  tai liikunta- ja ruokailutottumusten muuttamiseen. Oiva koostuu neljästä harjoituskokonaisuudesta, joissa opetellaan tietoista läsnäoloa, ajatusten ja tunteiden käsittelyä, omien arvojen tunnistamista ja kirkastamista sekä kehon hyvinvointiin ja rentoutumiseen liittyviä taitoja. Valtaosa harjoituksista kestää vain muutaman minuutin, joten niitä on helppo tehdä kiireenkin keskellä melkein milloin ja missä vain.

5. What's Up on englanninkielinen mielenterveyttä tukeva sovellus, jonka avulla voi oppia uusia keinoja selvitä esimerkiksi masennuksen, ahdistuksen, vihan tai stressin kanssa. Sovellus pohjautuu kogntiiviseen käyttäytymisterapiaan sekä hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, ja se tarjoaa harjoitusten lisäksi myös helposti omaksuttavaa tietoa mielenterveysongelmista sekä mahdollisuuden seurata omia ajatuksia, tunteita ja tapoja päiväkirjan ja habit trackerin (mikä ihme se on suomeksi?) avulla. 

6. The Happiness Planner on kalenterisovellus, jossa voi pitää kirjaa tehtävistään, menoistaan, syömisistään ja liikkumisistaan mutta myös tallentaa päivittäin ilon, kiitollisuuden ja innostuksen aiheita sekä asettaa tavoitteita ja reflektoida niiden onnistumista. Lisäksi sovelluksessa voi luoda "onnellisuuskartan" eli tutkiskella ajan kanssa, mikä tekee juuri sinut onnelliseksi ja tukee hyvinvointiasi, ja tallentaa havainnot, jotta niihin voi palata koska tahansa virkistämään muistia ja pitämään yllä motivaatiota. Visuaalisesti miellyttävä ja simppeli sovellus, jota voi käyttää esimerkiksi päiväkirjan tapaan. 

7. Wunderlist ei ehkä ole hyvinvointisovellus sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta omalla kohdallani tämä to do -listasovellus on auttanut pitämään ajatukset kasassa ja sitä kautta lisännyt arkista hyvinvointia. Wunderlist on yksinkertaisesti kivan näköinen sovellus, jonne voi luoda erilaisia tehtävälistoja, ja jota voi käyttää niin puhelimella kuin tietokoneen selaimellakin. Saattaa kuulostaa alkeelliselta mutta on loistava vaihtoehto sille, että to do -listoja löytyy puhelimen muistiinpanoista, post it -lapuilta, kalenterista, kolmesta eri muistikirjasta... 


Mitä hyvinvointisovelluksia te käytätte? Vinkit ovat tervetulleita :) 

torstai 27. heinäkuuta 2017

Kuinka mahduttaa lisää luontoelämyksiä arkeen

Luonnossa liikkumisen ja oleilun myönteisistä vaikutuksista fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin on hurjasti tutkimustietoa, ja varmasti monella myös omakohtaisia kokemuksia. Monet meistä kaupunkilaisista kuitenkin mieltävät luonnon ympäristöksi, jossa käydään retkeilemässä silloin tällöin, mutta joka ei välttämättä ole kovin keskeinen osa arkipäiväämme. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan luontokokemuksia on mahdollista ujuttaa monella tapaa myös osaksi arkea, ehkä jopa työpäivää. Tässäpä muutama idea harkittavaksi:

1. Kuuntele luonnon ääniä - joko avatusta ikkunasta tai parvekkeelta (jos asut vähänkään luonnonläheisessä paikassa), tai hieman vähemmän autenttisesti kuulokkeista. Luonnon äänet, kuten meren kohina, tuulen humina tai lintujen laulu koetaan usein rauhoittavana, käyttäväthän jotkut niitä esimerkiksi iltaisin nukahtamisen apuna. Meikäläisen ehdottomia suosikkeja ovat veden äänet, mukaan lukien sateen ropina, ja kunnon talvipakkasilla innostun myös jään jännittävistä äänistä. 

2. Hanki kotiisi ja mahdollisuuksien mukaan työpaikalle huonekasveja ja leikkokukkia. Sen lisäksi, että sisätilojenkin luontoelementeillä on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin, kasveista huolehtiminen voi olla myös itsessään palkitsevaa - jos ne siis onnistuu pitämään hengissä, mitä itse aina hiukan jännitän, sillä olen onnistunut tappamaan jopa pari kaktusparkaa...



3. Katsele ikkunasta ulos luontoon aina, kun se on mahdollista, tai laita kotiisi esille luontokuvia. Itse en valitettavasti aina liiku luontoympäristössä päivittäin mutta fiilistelen joka päivä kotini kauniita järvinäkymiä, seinillä killuvia itse otettuja luontokuvia sekä upeita otoksia Facebookin valokuvausryhmissä. 

4. Jos kotisi lähellä ei kerta kaikkiaan ole minkäänlaisia luontopaikkoja, kokeile virtuaalisia luontokävelyjä, joita löydät esimerkiksi täältä. Myös luontodokumentteja kannattaa harkita, varsinkin jos kaipaa vaihtelua kotimaisiin luontonäkymiin. 

5. Jos mahdollista, kävele tai pyöräile töihin, kauppaan tai muihin arkisiin paikkoihin reittiä, jonka varrella on puistoja, vesistöjä tai muuta kaupunkiluontoa. Joskus tämä voi tietysti tarkoittaa hieman hieman pidemmän reitin valitsemista, mutta saatpahan sitten samalla myös päivän liikunta-annoksen.



6. Sovi kaverin kanssa ulkoilutreffit - perinteisen kahvittelun tai kyläilyn sijasta kuulumisia voi vaihtaa aivan yhtä hyvin myös kävelylenkillä tai vaikkapa puistopiknikillä näin kesäaikaan. Itse asiassa luontoympäristön on todettu vaikuttavan myönteisesti myös sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Luonnossa esimerkiksi suhde omaan itseen ja muihin ihmisiin koetaan myönteisemmäksi, ja myös yhteinen tekeminen ja uudet kokemukset tuppaavat vahvistamaan ihmissuhteita.

7. Kun liikut luonnossa (puistot ja muu kaupunkiluonto mukaan lukien) ole läsnä tässä ja nyt: kuuntele musiikin sijasta luonnon ääniä, tutkiskele ympäristöä eri aisteilla ja reflektoi omaa luontokokemustasi. Tietoinen läsnäolo voi auttaa saamaan enemmän irti kokemuksesta kuin kokemuksesta.



Oletteko te aktiivisia luonnossa liikkujia? Millainen rooli luonnolla on teidän arjessanne?

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kuinka hallita aikaa - 9 vinkkiä

Pidinkin sitten parin viikon kesälomani ajan myös blogilomaa - näköjään kun arkirutiinit työn osalta ovat tauolla, myös harrastuksista on vaikea pitää säännöllisesti kiinni. Lomailu, hyvä seura ja pieni lähiseutumatkailu tekivät todella hyvää, ja tällä viikolla töihin paluu tuntuikin aivan leppoisalta (varsinkin, kun töissä on niin ihanan rauhallista useimpien vielä lomaillessa). 

Aina työmoodi ei kuitenkaan ole parhaimmillaan, ja viime aikoina olen joutunut toteamaan, että ajanhallinnassani ja ylipäätään työrutiineissani olisi kehittämistä, enkä nyt tarkoita pelkästään "oikeita" töitä vaan myös muuta elämää. Ajanhallinta on oikeastaan harhaanjohtava käsite, sillä kaikkihan me tiedämme, että aikaa ei voi hallita - mutta omaa ajankäyttöä onneksi usein voi. ItseT tiedän kyllä, mitä on tehtävä ja myös mitä haluan tehdä, mutta aikaan saamisessa, keskittymisessä ja tehokkaassa ajankäytössä tulee usein vastaan haasteita (eli lyhyesti sanottuna: aamulla väsyttää, some vie mennessään, sähköpostia tulee vilkuiltua vähän väliä, priorisointi menee pieleen ja yleinen vetelyys vaivaa). 

Onneksi ajankäytön tehostamiseen ja järkevöittämiseen löytyy monenlaisia menetelmiä, joita olen viime aikoina tutkiskellut ja testaillut niin työssä kuin vapaallakin. Tänään ajattelin jakaa teille niistä muutamia, jotka olen joko todennut omalla kohdallani toimiviksi tai jotka vaikuttavat lupaavilta.

1. Aloita seuraamalla päivän, parin tai vaikkapa viikon ajan sitä, mihin aikasi todella kuluu: kuinka monta tuntia päivässä käytät tehokkaaseen työskentelyyn, paljonko hurahtaa somea selaillessa, paljonko arkeen mahtuu sosiaalista kanssakäymistä ja niin edelleen. Ilman perusteellisempaa tarkastelua meillä on helposti aika vinoutunut käsitys siitä, mihin käytämme aikaamme - esimerkiksi lyhyistäkin toistuvista älyluurin lääppimishetkistä kertyy helposti puolivahingossa aikamoinen potti päivässä. Kun tiedät, mihin aikasi menee, sinun on helpompi analysoida, onko ajankäyttösi omien arvojesi ja päämääriesi mukaista: eikö nimittäin olisi toivottavaa, että valtaosa valveilla vietetystä ajasta kuluisi sellaisten asioiden parissa, jotka vievät sinua haluamaasi suuntaan?

2. Ehkä jo teetkin ainakin silloin tällöin to do -listoja - mutta kirjaathan ylös riittävän konkreettisia ja helposti toteutettavia tehtäviä? Aikaansaamista edistää se, että suuret tavoitteet pilkkoo niin pieniksi kuin mahdollista (jopa naurettavuuksiin asti, jos muuten ei meinaa sujua). Lisäksi tehtyjen hommien yliviivaaminen tai ruksiminen to do -listalta tuntuu palkitsevalta, ainakin verrattuna siihen, että tuijottaisi joka päivä listoiltaan samoja massiivisia kokonaisuuksia, joita ei ole toivoakaan saada päivässä valmiiksi.

3. Aseta tehtävät tärkeysjärjestykseen ja aloita aina tärkeimmästä. Eräs tuttavani neuvoi jopa kokeilemaan sellaista, että päättäisi keskittyä vain ja ainoastaan päivän tärkeimpään tehtävään kahden tai kolmen ensimmäisen työtunnin ajaksi, vilkaisematta edes sähköpostia ensin. Tätä aion ehdottomasti kokeilla, sillä itse ainakin huomaan ajatusteni harhailevan helposti vähän joka suuntaan, jos aloitan päiväni lukemalla sähköpostit, somepäivitykset ja mahdollisesti vielä uutisetkin.

4. Minimoi häiriötekijät: laita kännykkä äänettömälle, älä pidä sähköpostia koko ajan auki, laita somekanavien ilmoitukset pois päältä. Harvalla on niin rautainen keskittymiskyky, että pystyy pysymään asiassa, jos vähän väliä kuulee kutsuvia piippauksia. Toki joskus on oltava tavoitettavissa, ja työpaikalla muista ihmisistä ei välttämättä pääse eroon. Joskus voi kuitenkin olla ihan hyvä idea kertoa muillekin haluavansa keskittyä tietyksi ajaksi yhteen asiaan, tai ehkä jopa laittaa työhuoneen oven kiinni tai peräti "ei saa häiritä" -lapun oveen (sitäkin olen kuullut suositeltavan, en ole kokeillut, taidan olla niin kiltti, että se tuntuisi vähän tylyltä).

5. Jos jokin asia hoituu kahdessa minuutissa, tai vaikka viidessäkin, tee se heti. Itse olen yllättävän lahjakas viivyttelemään yksinkertaisten pikkuasioiden hoitamisessa, koska ne eivät yleensä ole erityisen mielenkiintoisia tai haastavia - mutta kun ne saa pois alta, tulee reipas ja ahkera olo, jonka vallassa on hyvä jatkaa niiden kiinnostavampienkin juttujen pariin.

6. Suunnittele päiväsi ja aikatauluta to do -listallasi kummittelevat tehtävät. Tämän olen kokenut itse erittäin toimivaksi, sillä aiemmin olen ollut todella huono suunnittelemaan, ja esimerkiksi opiskeluaikoina en tehnyt koskaan minkäänlaisia lukusuunnitelmia. Nyt olen kuitenkin ottanut tavaksi merkata joka työpäivä kalenteriin, mitä mihinkin aikaan aion tehdä, ja näin tarkkoja ja selkeitä suunnitelmia onkin ollut yllättävän helppo noudattaa. Toisaalta aikatauluun kannattaa jättää myös jouston varaa, sillä tunnetusti asiat eivät aina mene suunnitelmien mukaan, ja joskus vastaan tulee yllättäviä kiireitä, joita ei auta siirtää myöhemmäksi.

7. Kysy apua ja delegoi tehtäviä, jos mahdollista. Kaikkea ei tarvitse tehdä eikä osata itse, eikä aina ole tarpeen jäädä pitkäksi aikaa äheltämään jonkun sellaisen ongelman pariin, jonka viereisessä huoneessa istuva työkaveri saattaisi osata ratkaista hetkessä. 

8. Palkitse itseäsi tavoitteiden saavuttamisesta. En välttämättä tarkoita sitä, että naukkaisit palan suklaata palkinnoksi jokaisesta kirjoittamastasi sähköpostista tai soittamastasi puhelusta, mutta arjen piristäminen pienillä, itselle sopivilla palkkioilla voi silti olla kokeilemisen arvoista. 

9. Pidä taukoja. Ihmisen keskittymiskyky on rajallinen resurssi, eikä varmasti juuri kukaan pysty työskentelemään tehokkaasti kahdeksaa (tai edes vaikkapa viittä) tuntia päivässä putkeen. Tauotta paahtamisesta saattaa tulla ahkera ja aikaansaava olo, mutta todellisuudessa työskentely voi olla tehokkaampaa lyhyemmissä pyrähdyksissä. Lisäksi taukojen pitäminen auttaa palautumaan työkuormituksesta jo päivän aikana.


Löytyisikö teiltä vielä lisää timanttisia ajanhallintavinkkejä? 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kirjavinkki: Psyykkinen vahvuus

Sain jokin aika sitten PS-kustannukselta arvostelukappaleena luettavaksi Jarmo Liukkosen kirjan Psyykkinen vahvuus - mielen taitojen harjoituskirja, joka oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kuten nimestä voi päätellä, kirja käsittelee sitä, millaisista mielen taidoista psyykkinen vahvuus koostuu, ja miten näitä taitoja voi harjoittelemalla kehittää. Kirjan kirjoittaja on liikuntapedagogiikan professori, joka on toiminut pitkään myös urheilijoiden psykologisen valmennuksen parissa. Tämä näkyy kirjan esimerkeissä, joista monet liittyvät kilpaurheiluun, mutta käytännössä kaikkia harjoituksia voi helposti soveltaa myös työelämään, opiskeluun ja vaikkapa esittävään taiteeseen.

Tutkimusten mukaan ihmisten menestystä eri aloilla selittävät paljolti psyykkisen säätelyn taidot - ei siis missään nimessä pelkkä synnynnäinen lahjakkuus, kuten toivottavasti kaikki jo tietävätkin. Jokaisella meistä toki on oma synnynnäinen temperamenttimme, mutta esimerkiksi itseluottamus, sisäinen motivaatio, myönteinen ajattelutapa, sinnikkyys, vireystilan säätelykyky, päättäväisyys ja sitoutuminen ovat lähes millä tahansa elämänalueella hyödyllisiä taitoja, joihin pitkäjännitteisellä harjoittelulla voi vaikuttaa.



Kirjan ensimmäisessä osassa esitellään psyykkisen vahvuuden viisi keskeistä osa-aluetta: itseluottamus, motivaatio, vireystila, rentous ja keskittyneisyys. Toinen, pidempi osa keskittyy menetelmiin ja harjoituksiin, joilla näitä vahvuuksia voi kehittää. Lisäksi kirjan lopussa on pitkä liuta itsearviointitestejä, joita voi käyttää itsetuntemuksen vahvistamisessa ja harjoittelun suunnittelun tukena. Kaiken kaikkiaan siis todella käytännönläheinen paketti - nopea ja kevyt lukea, mutta  sopivalta tuntuviin harjoituksiin lienee hyvä palata myöhemmin, kun asioita on sulatellut hetken. 

Itsehän olen jokseenkin keskittymisrajoitteinen jännittäjä ja ahdistuja, joten kirja tarjosi minulle paljon ideoita itseni kehittämiseen ja hyödyllisten psyykkisten taitojen harjoitteluun. Kuten olen aiemminkin kertonut, olen jo jonkin aikaa pyrkinyt meditoimaan säännöllisesti, ja joogaharjoitusten yhteydessä olen tottunut tekemään myös rentoutusharjoituksia. Niinpä kirjan harjoituksista keskittymis- ja rentoutusharjoitukset tuntuivat tutuimmilta ja helpoimmin lähestyttäviltä.

Sen sijaan mielikuvaharjoittelu on tuntunut minusta aina todella haastavalta: pystyn kyllä visualisoimaan mielessäni hyvinkin elävästi (välillä liiankin, jos on kyse ikävistä asioista) menneisyydessäni tapahtuneita tilanteita, mutta pelkästään kuvitelluista tai tavoitelluista asioista minun on vaikea muodostaa eläviä mielikuvia. Toisaalta huomaan esimerkiksi esiintymistilanteisiin valmistautuessani tsemppaavani itseäni kuvittelemalla, miten mutkattomasti tilanne toivon mukaan sujuu, ja miten ihmiset yleisössä ovat kiinnostuneita ja kannustavia. Yleisesti ottaen mielikuvamaailmani kuitenkin painottuu enemmän kuviteltuihin uhkiin ja epäonnistumisiin, joten työstettävää tällä osa-alueella riittää vielä paljon.

Yksi asia, mitä kirjaa lukiessani jäin miettimään, on biologisten tekijöiden vaikutus psyykkisen vahvuuden osa-alueisiin. Erityisesti vireystilaanhan biologiset rytmit vaikuttavat huomattavan paljon, kuten mitä todennäköisimmin myös keskittymiskykyyn. Useimmilla ihmisistä esimerkiksi keskittyminen ja tehokas työskentely on helpointa tiettyyn aikaan vuorokaudesta, enkä ole aivan vakuuttunut siitä, pystyykö näihin luontaisiin taipumuksiin loputtomasti vaikuttamaan psyykkisellä harjoittelulla. Kaikkea kun ei pysty kontrolloimaan, vaikka mielen sisältöjä totta kai pystyykin työstämään - ja yksi työstämisen tärkeä tavoitehan on juuri se, että ymmärtää, milloin johonkin ei voi enää vaikuttaa itse enempää, ja hyväksyy sen, miten asiat nyt sattuvat olemaan.

Siitä ei kuitenkaan ole epäilystäkään, etteikö mielen voimalla voisi vaikuttaa esimerkiksi mielialaan ja suorituskykyyn. Toki kaikella on rajansa, mutta se ei tietenkään tarkoiteta, että olisi parempi heittäytyä virran vietäväksi kuin ohjata itseään kohti toivottuja päämääriä. Kirjassa esiteltyjen psyykkisten taitojen kehittämisestä on taatusti hyötyä ihan jokaiselle, niin työelämässä, harrastuksissa, urheilussa kuin ihmissuhteissakin. Kiinnostava kirja, joka kannustaa itsetutkiskeluun ja myös omien vahvuuksien tunnistamiseen, suosittelen lämpimästi!

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Parempaa hyvinvointia kirjoittamalla: 5 harjoitusta

Kaikenlaisten päiväkirjojen, bullet journalien ja ties minkä listojen kirjoittaminen tuntuu nykyään olevan suorastaan trendikästä, ja mikäs sen parempi! Kirjoittaminen on paitsi mukava tapa kehittää ja ilmaista omaa luovuutta, myös mainio keino käsitellä tunteita ja ajatuksia sekä pohdiskella oman elämän kulkua ja ihmissuhteita. Erilaisilla kirjoitusharjoituksilla on todettu olevan jos jonkinlaisia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiimme. Esimerkiksi traumaattisista tapahtumista kirjoittamisen on havaittu vähentävän masennusoireita jatkossa, kiitollisuuden aiheiden listaamisen puolestaan vahvistavan myönteistä suhtautumista oman elämän tapahtumiin, auttavan sopeutumista vakaviin sairauksiin - ja joissain tutkimuksissa sen on todettu olevan yhteydessä myös fyysisiin muutoksiin, kuten matalampaan verenpaineeseen.

Sillä, mitä ja miten kirjoittaa, on kuitenkin luultavasti väliä, jos motivaatio kirjoituspuuhiin kumpuaa paremman voinnin tavoittelusta. Monet kirjoittamisen hyvinvointivaikutuksia käsittelevistä tutkimuksista painottuvat ekspressiiviseen eli ilmaisulliseen kirjoittamiseen, jossa keskiössä on nimenomaan omista tunteista, ajatuksista, kokemuksista tai vaikkapa niistä traumoista (tai sitten unelmista!) kirjoittaminen ilman itsesensuuria, ja ennen kaikkea itselle.

Toki myös esimerkiksi fiktion  kirjoittaminen voi olla todella terapeuttista, ja toisaalta joskus vain itselle tarkoitetusta tajunnanvirtatekstistä voi muotoutua muidenkin luettavaksi päätyvä teos - oikeastaan siis rajat eri kirjoittamismuotojen välillä ovat varsin häilyviä. Joka tapauksessa terapeuttisessa (tai voimaannuttavassa, ei kyse tarvitse olla ongelmien hoidosta) kirjoittamisessa itseilmaisu on se ykkösjuttu. Aina ei kuitenkaan ole helppoa vain alkaa kirjoittaa omista mielenliikkeistä ilman "tehtävänantoa", joten ajattelin jakaa teille muutaman yksinkertaisen harjoituksen, joiden avulla on helppo lähteä tutkailemaan itseään kirjoittamalla





1. Tajunnanvirta: kirjoita mitä ikinä mieleen juolahtaa, välittämättä kielen oikeellisuudesta, taidokkuudesta tai kauneudesta! Tämä klassikkomenetelmä on taatusti monille tuttu, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se on mielestäni parhaimmillaan varsin puhdistava harjoitus. Tarkoitus ei siis ole tuottaa kaunokirjallista tekstiä vaan ajatella kirjoittamalla, tyhjentää päätä, purkaa tunteita, kehitellä ajatuksia hatarista mielleyhtymistä eteenpäin. Jotkut reippaat ovat ottaneet tavakseen kirjoittaa aamusivuja, mutta minulle tuntuu sopivan parhaiten pieni pääntyhjennyshetki illalla ennen nukkumaanmenoa. Kirjoittaminen voi nostaa esiin itselle tärkeitä tai merkityksellisiä asioita sekä auttaa tiedostamaan omia ajattelu- ja toimintatapoja  - siis lyhyesti sanottuna lisätä itsetuntemusta.

2. Huolihetki: varaa vaikkapa 15 minuuttia tai puoli tuntia pelkästään siihen, että murehdit oikein antaumuksella! Huolihetket voivat auttaa tarpeettoman murehtimisen ja vatvomisen vähentämisessä, sillä jos huolehtimiselle on varta vasten varattu aikaa, voi vähitellen oppia rajoittamaan murehtimisen vain niihin hetkiin. Lisäksi huolien purkaminen paperille voi auttaa saamaan niihin etäisyyttä ja ehkä myös löytämään ongelmiin ratkaisuja. Kun murheista kirjoittaa, ne jäsentyvät selkeämmin ja saavat konkreettisia muotoja, ja parhaimmillaan kirjoittaja saa ainakin hetkeksi tunteen oman toimijuuden vahvistumisesta sen sijaan, että olisi täysin tunteidensa vietävissä.




3. Kiitollisuus- tai onnellisuuspäiväkirja: kenellekään tuskin enää tulee yllätyksenä se, että kiitollisuuden harjoittamisella on todettu olevan hurjasti myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin - mutta kuinka moni sitä kuitenkaan muistaa säännöllisesti tehdä? Kiitollisuuden tai onnen aiheita voi kirjata ylös säännöllisesti, mutta itse olen huomannut, että elämän hyvistä puolista kirjoittaminen ja ihanien juttujen muistelu toimii myös loistavana ensiapuna apeaan tai ahdistuneeseen oloon. Liiallista rutinoitumista kannattaa kuitenkin varoa: jokapäiväisestä ilonaiheiden listaamisesta saattaa tulla niin automatisoitunut rutiini, ettei se paljon hetkauta oloa suuntaan eikä toiseen.

4. Ihannetulevaisuudesta tai -itsestä kirjoittaminen niin kuin se olisi jo totisinta totta. En ole niitä ihmisiä, jotka uskovat pelkän visualisoinnin ja tavoiteltavien asioiden ajattelemisen väistämättä johtavan unelmien toteutumiseen, mutta optimismia sekä uskoa itseen ja tulevaisuuteen tämä harjoitus ainakin lisää. Lisäksi se auttaa kirkastamaan omia arvoja, minkä pohjalta onkin sitten kätevää miettiä, elääkö juuri nyt elämäänsä arvojensa mukaan ja pitkän tähtäimen tavoitteita edistäen. Jos aina välillä muistuttelee itseään suurista linjoista, pienet harmitukset eivät niin helposti suista ihmistä raiteiltaan.

5. "Tulevaisuuden muistelu" tapana etsiä ratkaisuja nykyhetken ongelmiin tai haasteisiin. Mikä olisi paras mahdollinen, riittävän realistisesti toteutettavissa oleva ratkaisu johonkin tämänhetkiseen ongelmaasi? Kuvittele itsesi vaikkapa vuoden tai viiden päähän, jolloin olet jo selättänyt ongelman, ja "muistele", miten sen teit, miltä onnistuminen tuntui, ja miten asiat lopulta kääntyivät parhain päin.


Mitä kirjoittaminen teille merkitsee? 

torstai 8. kesäkuuta 2017

Flow - mitä se on ja mistä sitä saa?

Kirjoittaminen, pianonsoitto, inspiroivat, henkevät keskustelut, teatteri- tai tanssitreenit, mallista piirtäminen, oikein kiinnostavan kirjan lukeminen, astangajooga, uusien, vähän haastavien asioiden opettelu, elävän musiikin kuuntelu, parhaimmillaan jopa ruoanlaitto.

Siinäpä muutamia puuhia, joiden parissa olen usein saanut nauttia flow'sta: siitä tunteesta, kun keskittyy niin tiiviisti mielekkääseen ja sopivan haasteelliseen tekemiseen, että unohtaa hetkeksi kokonaan ajankulun ja itsensä tarkkailun. Nykyisin ainakin joissain piireissä tuntuu olevan muotia hehkuttaa itsensä hyväksymistä, rentoutumista ja stressistä luopumista, mutta mielestäni se on aivan liian yksioikoinen näkökulma hyvään elämään. Elämä ei ole vain olemista vaan myös tekemistä, ja minä ajattelen, että mielekkyyden kokemus syntyy nimenomaan tekemisestä (ja kanssaihmisistä) ja kehittymisestä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan juuri flow, jolle ei taida valitettavasti olla kovin luontevaa suomennosta, on yksi hyvän elämän keskeisistä aineksista. Sitä kuvaillaan optimaaliseksi, ihanteelliseksi kokemukseksi, jossa ihmisen taidot ja tilanteen tarjoamat haasteet kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Flow'ta on tutkittu 1960-luvulta asti monissa eri yhteyksissä, niin työn kuin "leikin" (aikuisilla harrastusten) parissa, urheilussa, taiteessa ja tieteessä.



Periaatteessa mikä tahansa aktiviteetti voi tarjota mahdollisuuden flow-kokemukselle, kun taas mikä tahansa aktiviteetti voi myös tylsistyttää tai  ahdistaa, jos se on liian haastava tai helppo. Flow ei ole pelkästään ihmisen tai aktiviteetin ominaisuus, vaan se syntyy ja elää ihmisen ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimusten mukaan flow'ta koetaan tilanteissa, joissa havaitut haasteet tai toimintamahdollisuudet venyttävät jo olemassaolevia taitoja. Tekeminen on siis haastavaa muttei mahdotonta. Lisäksi flow-tekemisiä kuvaa yleensä se, että niissä voi asettaa selkeitä lyhyen tähtäimen tavoitteita ja myös saada välitöntä palautetta edistymisestä.

Koska flow on ennen kaikkea toiminnan tila, se antaa meille lepotauon itsemme analysoimisesta ja vatvomisesta. Intensiivisen keskittymisen, hallinnan tunteen ja ajantajun vääristymisen lisäksi yksi flow-kokemuksen keskeisistä piirteistä on itsetietoisuuden hetkellinen häviäminen: hetken ajan ihminen on yhtä toimintansa kanssa. Mielekkään tekemisen merkitys esimerkiksi mielenterveyden ongelmista toipuville on varmasti periaatteessa monille tuttu juttu, mutta itse toivoisin siihen rohkaistavan vielä enemmän pelkän lepäilyn ja itsetutkiskelun ohella.

Vaikka flow on palkitseva kokemus, se ei välttämättä ole puhdasta nautintoa: itse asiassa nautintoa koetaan yleisesti hieman enemmän rentouttavissa kuin itsensä haastamista vaativissa konteksteissa. Flow'sta puhuttaessa keskeistä ei olekaan hedoninen hyvinvointi, mielihyvä tai onnellisuuden tunne, vaan eudaimoninen hyvinvointi: merkityksellinen tekeminen, itsensä toteuttaminen ja kehittyminen, hyveitä kohti pyrkiminen. Toisaalta flow'ta saatetaan kokea myös sellaisten touhujen parissa, joista voi olla haittaa itselle tai toisille, joten flow'n kokeminen itsessään ei takaa sitä, että näin kannattaisi toimia. Yleisesti ottaen flow kuitenkin edistää kasvua ja kehitystä: koska kokemus on itsessään palkitseva, se johtaa ihmisen etsimään lisää vastaavan tyyppisiä tilanteita, ja koska tekemisen tulee olla riittävän haastava tarjotakseen flow'n mahdollisuuden, ihmisen täytyy jatkuvasti kehittää taitojaan ja etsiä suurempia haasteita.



Siinä, kuinka herkästi ihmiset kokevat flow'ta ja kuinka tärkeää se heille on, vaikuttaisi olevan eroja ihmisten välillä. Tutkijat puhuvat "autotelisesta persoonallisuudesta", joka kokee usein flow-tiloja, tekee asioita niiden itsensä vuoksi ja myös voi parhaiten, kun elämässä on paljon tilanteita, joissa sekä taidot että vaatimukset ovat korkealla. Uteliaisuus on yksi heitä vahvimmin määrittävistä piirteistä, ja voidakseen hyvin he kaipaavat haasteita ja mahdollisuuksia kehittymiseen, kun taas vähemmän autoteliset tyypit saattavat saada riittävästi tyydytystä rentouttavista, helpon tuntuisista aktiviteeteista. Tämäntyyppinen persoonallisuus ei välttämättä ole pelkästään synnynnäinen ominaisuus, vaan siihen saattaa osaltaan vaikuttaa myös kasvaminen ympäristössä, joka tarjoaa samaan aikaan runsaasti sekä tukea että haasteita.

Flow lienee monille tuttu kokemus, ja todennäköisesti monet myös hakeutuvat mielellään tilanteisiin, joissa näkevät mahdollisuuden tähän mielekkääseen tunteeseen. Arjessa flow saattaa kuitenkin kiireiden keskellä jäädä vähiin. Miten siis haalia sitä elämään lisää, ja sillä tavoin tehdä maallisesta vaelluksestaan mielekkäämpää ja kiinnostavampaa? Jos flow on jo tuttu juttu, sinun ei välttämättä tarvitse kuin muistella aktiivisesti tekemisiä, joissa olet kokenut sitä, ja pyrkiä lisäämään niiden määrää arjessa. Usein stressaantuneina ja väsyneinä ajaudumme helpommin rentouttavien tekemisten pariin  (kuten somessa notkuminen ja Netflix-maratonit, joihin itse herkästi sorrun, vaikka tiedän, että mielekkäämpääkin tekemistä olisi), jotka toki nekin auttavat palautumisessa. Flow-tekemiset vaativat yleensä hieman enemmän vaivannäköä, mutta toisaalta niiden parissa ei pelkästään palauduta vaan myös kasvetaan, hankitaan lisää resursseja eikä pelkästään ladata akkuja.


Milloin te koette flow'ta? 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Havaintoja rakkaudesta

Kuuntelin tällä viikolla äänikirjana bloggaaja Sami Minkkisen kirjan Havaintoja parisuhteesta. Hauska se kyllä oli, siitä en lähde väittelemään, mutta muuten kirjan sisältö herätti jos jonkinlaisia ajatuksia, kriittisiäkin. Ennen kaikkea se sai pohtimaan sitä parisuhteen mallia, jota meille jatkuvasti tyrkytetään ja jollaisia kaikkien parisuhteen melkein oletetaan olevan. 

Parisuhteen kaava lienee meille kaikille tuttu: Vuoden, ehkä hyvällä tuurilla parin alkuhuuma, jolloin kaikki sujuu mutkattomasti, toinen vaikuttaa täydelliseltä, ja sitä katoaa parisuhteen pyörteisiin niin, että kaveritkin unohtuvat. Sitten "asetutaan aloilleen", saadaan ehkä lapsi tai pari, hankitaan yhdessä talo ja tiimituulipuvut, ja parisuhde arkistuu, väljähtyy, ehkä lopulta päättyy. 

Paitsi että tietenkään se ei aina mene niin. Moni tuntuu ajattelevan, että kun vain kohtaa "sen oikean", kaikki sujuu kuin itsestään, estot ja epävarmuudet katoavat, eikä menneisyyden möröillä ole enää mitään valtaa ihmiseen. Se, ettei parisuhde noin vain muuta sinua toiseksi ihmiseksi ja ratkaise kaikkia mahdollisia ongelmiasi, vaikuttaa tulevan joillekin yllätyksenä. Toki sitä sanotaan, että pitemmän päälle parisuhde vaatii työtä, ja niin varmasti vaatiikin: ennen kaikkea työtä oman itsen kanssa. Ei sen tarvitse tarkoittaa toisen takia muuttumista, toisen muuttamista (koska jokainen sitä yrittänyt taatusti tietää, että se ei toimi) ja omista unelmista luopumista. Omien kipukohtien ja epävarmuuksien työstämistä sen sijaan kannattaa vakavasti harkita. 

Usein kuulee viitattavan siihen, että parisuhteessa oleminen jollain tapaa rajoittaisi elämää. Se on minusta hämmentävä ajatus. Sinkku on vapaa, hänen ei tarvitse raportoida tekemisistään kenellekään, hän ehtii panostaa harrastuksiin, ystäviin, uraan ja itsensä toteuttamiseen. Ilmeisesti parisuhteessa tai varsinkin avioliitossa elävä ihminen on sitten niin symbioosissa puolisonsa kanssa, että hukkaa oman itsensä kokonaan, unohtaa ystävänsä, alkaa puhua tekemisistään ja ajatuksistaan koko ajan me-muodossa - luopuu vapaudestaan sitoutuessaan elämään sen toisen kanssa. 

En haluaisi puhua sinkuista "vapaina" ihmisinä. Minun käsitykseni vapaudesta liittyy johonkin aivan muuhun kuin siihen, että saa hurvitella menemään ja pelehtiä kenen kanssa milloinkin sattuu huvittamaan. Minulle vapaus on vapautta uskaltaa olla täysin oma itsensä, ajatusten ja ideoiden vapautta, vapautta epävarmuudesta, pelosta, estoista ja muusta mieltä rajoittavasta kuonasta. Sellaiseen vapauteen kasvaminen onnistuu parhaiten rakkaudessa - oli kyse sitten parisuhteesta tai muusta merkittävästä ja toimivasta ihmissuhteesta. Jokaisella on oikeus valita, millaisissa ihmissuhteissa haluaa elää. Itse koen olevani turvallisessa ja vakaassa parisuhteessa vapaampi kuin sinkkuna koskaan.

"Se riittää, että rakastaa." 

"Pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä."

Siinäpä pari rakkausmyyttiä, jotka ovat mielestäni aikamoista huuhaata. Kai niillä hyvää tarkoitetaan, mutta jos niitä tarkastelee yhtään kriittisemmin (tai esimerkiksi tutkimukseen pohjautuen), ne eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihminen ei ole itseriittoinen olento, joka automaattisesti osaisi rakastaa, jos ei ole koskaan saanut rakkautta osakseen. Ihminen kasvaa ihmiseksi suhteessa toisiin. Pohja aikuisen kyvylle rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan rakentuu jo varhaislapsuudessa vuorovaikutuksessa läheisimpien aikuisten kanssa, ja varhaisella kaltoinkohtelulla ja traumoilla on usein kauaskantoisia seurauksia.   

Ja se, että pelkkä rakkauden tunne muka riittäisi toimivaan parisuhteeseen - sitä voi vähän tutkiskella sitten, kun huomaa, että osapuolten elämänarvot, tavoitteet ja persoonallisuudet eivät kerta kaikkiaan loksahda yhteen. Tietysti aina voidaan kiistellä siitäkin, mitä rakkaus oikeastaan on. Ehkä se ei ole pelkkä tunne tai päätös olla yhdessä vaan aktiivista toimintaa, suuntautumista kohti jotain, mikä on molemmille mielekästä ja tärkeää. Rakkaudesta puhutaan usein melko löperösti - eri ihmiset liittävät siihen niin erilaisia mielikuvia, että joskus joutuu myöntämään, että nyt ollaankin puhuttu ihan eri asioista, vaikka toisin luultiin. 

En osaa määritellä rakkautta, enkä myöskään ole vielä koskaan törmännyt koko ilmiön kattavaan määritelmään, johon olisin tyytyväinen. Joku voisi tietysti tokaista, ettei rakkautta tarvitsekaan määritellä, sehän kuuluu elää ja kokea. Asioista on kuitenkin vaikea puhua, jos eri osapuolet käsittävät ne hyvin eri tavalla. Sitä puhutaan romanttisesta rakkaudesta (jota nykymuodossaan saattaa hyvinkin olla melko uusi keksintö), kaikista muista ihmisten välisistä rakkauksista, ja tietysti myös kaiken maailman abstrakteista, henkisistä, universaalisista rakkauksista, jotka ovat minulle melko vieraita käsitteitä. 

Minulle rakkaus on ennen kaikkea sitä, kun toisen kanssa voi kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka on aina halunnut olla. Kun suhde toiseen ruokkii elämän- ja tiedonjanoa, ja rohkeutta, ennen kaikkea rohkeutta. Sekin on rakkautta, kun toinen haastaa älyllisesti, auttaa ajattelemaan kirkkaammin, loogisemmin ja luovemmin. Rakkaus on sitä edellä mainittua vapautta. Se on tuntemisen, toiminnan ja tahtomisen tila, jossa tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on ja pääsee kasvamaan paremmaksi ihmiseksi.

P.S. Siihen, että tässä postauksessa ei ole kuvia, on syynsä: en keksinyt tai löytänyt kerta kaikkiaan mitään ei-kliseistä.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Mielen maisemia on viimein Facebookissa!

En ole kovin ansioitunut somettaja - olenhan bloggaillut enemmän taikka vähemmän aktiivisesti jo  useita vuosia, mutta vasta nyt sain luotua blogilleni oman Facebook-sivun! Se löytyy siis täältä, ja sinne olisi tarkoitus jatkossa linkittää uudet postaukset ja mahdollisesti muutakin blogin aihepiireihin liittyvää sisältöä.

Klikkaa siis itsesi osoitteeseen http://facebook.com/mielenmaisemia1, tavataan siellä! :)


Kirjavinkki: Unelmahommissa

Kiinnostaako oman bisneksen luominen? Ammattimielessä bloggaaminen? Oman henkilöbrändin rakentaminen? Työn tekeminen siitä, mitä eniten rakastat tehdä? Muun muassa näihin teemoihin pureudutaan Satu Rämön ja Hanne Valtarin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa nimeltä Unelmahommia (WSOY, 2017).

Kirjan lähtökohta on todella kiinnostava, sillä olen sattuneista syistä pohdiskellut työelämään liittyviä kysymyksiä paljon viime aikoina, niin omalla kohdallani kuin yleisemmälläkin tasolla. Ajatus siitä, että vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tekisi perinteistä, fyysiseen työpaikkaan sitovaa kasista neljään -palkkatyötä, ei suoraan sanottuna liiemmin houkuttele - ja sille tässä kirjassa esitellään muutamia vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehdot kiinnostavat minua myös siksi, että uudenlaisten työmuotojen yleistyessä myös työelämän ja hyvinvoinnin tutkimukseen tulee uusia haasteita: esimerkiksi työn ja vapaa-ajan erottaminen on taatusti aika erilaista "perinteisissä" töissä ja esimerkiksi bloggaamisessa tai muussa verkko- ja sometyöskentelyssä.



Unelmahommissa käsittelee ennen kaikkea yrittäjyyttä luoviin aloihin painottuen. Siinä mielessä näkökulma on melko kapea, mikä hieman ärsytti - en nimittäin ajattele, että yrittäjyys olisi suinkaan ainoa tie unelmahommiin, vaikka se joillekin onkin epäilemättä hyvä ratkaisu. Kirjoittajat Rämö ja Valtari ovat molemmat yrittäjiä, bloggaajia ja luovien alojen monitoimijoita, kuten myös valtaosa kirjaa varten haastatelluista ihmisistä. Kirja on mielenkiintoinen kurkistus lifestyle-yrittäjyyteen, ja varmasti esimerkiksi ammattibloggaajan urasta haaveilevat saavat siitä irti paljon sekä motivaatiota että käytännön vinkkejä. 

Kirjan pääteesit osuvat hyvin yksiin omien ajatusteni kanssa: työn ei todellakaan ole pakko olla jatkuvasti tylsää ja latistavaa puurtamista elannon eteen, vaan se voi olla myös innostuksen ja hyvinvoinnin lähde, yksi elämänalue jolla voi toteuttaa itseään samalla, kun on hyödyksi ja iloksi muille. Myös ajatus siitä, että työn ei tarvitsisi olla paikkaan ja aikaan vaan itse tekemiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen sidottua, tuntuu mielekkäältä: kun iso osa varsinkin asiantuntijatyöstä joka tapauksessa tapahtuu tietokoneen ääressä, miksi ihmeessä sitä pitäisi tehdä kahdeksasta neljään toimistossa nököttäen?

Rämö ja Valtari kertovat mukavan maanläheisesti omista uristaan ja siitä, miten he ovat luoneet nykyisen työnkuvansa. Myös rahasta puhutaan ilahduttavan suoraan, ihan numeroina, mikä on todella tervetullutta - aivan liian usein siitä puhutaan ylimalkaisesti, viitaten lähinnä pärjäämiseen ja toimeentuloon. Unelmatyön rakentamisen lisäksi kirjassa käsitellään onneksi myös lifestyle-yrittämisen haasteita liittyen muun muassa jaksamiseen sekä työn ja perhe-elämän yhdistämiseen.

Myös unelmatyössä voi uupua ja stressaantua, ja vaikka työn puitteet olisi luonut itse, on tärkeää muistaa pitää huoli myös omasta jaksamisesta. Esiin nousee kuitenkin tärkeä havainto siitä, että työn määrä ei välttämättä ole se, mikä uuvuttaa: työstään aidosti innostunut ja motivoitunut jaksaa pääsääntöisesti paremmin kuin työtään inhoava, vaikka ensimmäinen tekisi jopa ajallisesti enemmän töitä. Lisäksi innostus ja niin sanottu työn imu ovat usein yhteydessä myös siihen, että työ tulee tehdyksi hyvin, ja luultavasti hyvinvoiva työntekijä levittää hyviä asioita ympärilleen myös mahdollisessa työyhteisössä tai yhteistyökumppaneiden keskuudessa.

Eri ammattien ja osaamisalueiden yhdistäminen on myös mielestäni hyvin kiinnostava ja relevantti teema: kun maailma kerran muuttuu, eikö myös työnkuvien pitäisi muuttua (ja ovathan ne toki pitemmällä aikavälillä muuttuneetkin)? Nykyisin alan vaihtaminen ja uudelleen kouluttautuminen ovat melko tavallisia valintoja, mutta silti moni tuntuu vierastavan ajatusta siitä, että tekisi samanaikaisesti useampaa erilaista työtä. Minua eri juttujen yhdistäminen ammatillisessa mielessä on kiehtonut kovasti jo pitkään, ja varsinkin psykologian ja kirjoittamisen yhdistämisen eteen haluan vielä tehdä töitä (toki tutkijan töissä nämä yhdistyvätkin, mutta mielelläni lisäisin kuvioon vielä jotain vähän erityyppistä - nähtäväksi jää, mitä kaikkea!).

Unelmahommissa oli motivoiva ja inspiroiva lukukokemus, mutta yrittäjyysnäkökulman korostuminen jäi silti hieman kaihertamaan. Jos nykyinen työ ei tunnu tyydyttävältä, uutta suuntaa voi kyllä hakea muualtakin kuin yrittäjyydestä - parhaimmillaan itseään voi päästä toteuttamaan myös palkkatyössä, jos omat ja työnantajan intressit osuvat yksiin. Jollekin mikään olemassaoleva työpaikka ei ehkä ole unelmahomma, jolloin yrittäjyys jää pitemmän päälle melkein ainoaksi vaihtoehdoksi. Toisaalta on myös niitä onnekkaita, jotka ovat unelmahommissaan vaikkapa sairaalassa, koulussa tai virastossa. Itsekään en ole yrittäjä, mutta tällä hetkellä ei tule mieleen kiinnostavampaa työtä kuin mitä olen viime aikoina aloitellut tekemään :)


Millainen olisi teidän unelmatyönne?

maanantai 22. toukokuuta 2017

Parempaa huomenta - ajatuksia aamurutiineista

Viime aikoina olen usein viihdyttänyt itseäni katsomalla kepeitä Youtube-videoita siitä, miten ihmiset oman elämänsä järjestävät. Jostain syystä erityisesti aamurutiinit ovat osoittautuneet eriyisen kiinnostaviksi - ehkä siksi, että itse olen ollut pitkään niitä ihmisiä, jotka nukkuvat niin pitkään kuin mahdollista ja ryntäävät sitten kiireellä ovesta ulos. Mikään iltapäivään asti nukkuja en sentään ole koskaan ollut, vapaapäivinä olen yleensä heräillyt siinä yhdeksän-kymmenen maissa, mutta koskaan en ole aikaisista aamuista nauttinut. 

Olen jo pitkään kadehtinut niitä ihmisiä, jotka hehkuttavat aikaisten aamujen ihanuutta - tai siis ylipäätään aamujen, sillä itse olen pitkään ajatellut olevani hyvin vahvasti iltaihminen. Niin mukavaa kuin yökuuhkaaminen joskus onkin, haluaisin kuitenkin oppia saamaan enemmän irti päivän ensimmäisistä tunneista. Päivä nimittäin voisi lähteä sutkajamminkin käyntiin kuin syömällä aamupalaa ohimennen seisaaltaan ja juoksemalla pää kolmantena jalkana ympäri asuntoa etsimässä juuri niitä oikeita vaatteita. En muista juuri koskaan heränneeni virkeänä, ja muutos siihen olisi enemmän kuin tervetullut.

Viime viikkoina olen ottanut tavoitteekseni luoda itselleni täydellisen (tai ainakin riittävän mukavan) aamurutiinin, jolla päivän saisi aloitettua virkeänä ja hyvillä mielin. Väsymyksen lisäksi olen usein aamuisin vähän ahdistunut tai allapäin, vaikkei siihen olisi mitään selkeää syytä. Toivon tähän muutosta, olen nimittäin aika varma siitä, että aamut voisivat parhaimmillaan olla jopa päivien kohokohtia, rauhallista omaa aikaa ennen päivän touhuja. Elämän stressaavista asioista palautumisen ei tarvitse rajoittua vain iltoihin ja viikonloppuihin - ehkäpä töitäkin jaksaa tehdä paremmin, kun on ensin aloittanut päivän rauhassa itselle mieluisten asioiden parissa?



Jatkuva valintojen ja päätösten tekeminen kuluttaa kognitiivista kapasiteettia ja tahdonvoimaa, ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvien rutiinien avulla voisikin välttää tahdonvoiman kulumista epäoleellisuuksiin - jolloin sitä tietysti jää enemmän meille tärkeisiin, arvojamme ja päämääriämme edistäviin puuhiin. Lisäksi aamun aloittaminen kiireettömästi tarjoaa tilaisuuden orientoitua rauhassa uuteen päivään ja siihen, mitä kaikkea täytyy ja haluaa tehdä. Itse tosin olen jo jonkin aikaa aina työpäivän päätteeksi kirjoittanut to do -listan seuraavalle päivälle, jotta aamukoomassa ei tarvitse miettiä sellaisia vaan voi sen kummempia ajattelematta vain aloittaa jostain.

Aloitin oman rutiinini suunnittelun kirjoittamalla listan siitä, mitä kaikkea ihanteelliseen arkiaamuuni kuuluisi. Jopa minä osaan nauttia vaikkapa upeista kesäaamuista lomamatkoilla, mutta koska leijonanosa elämästä on arkea, niin olisi hyvä oppia fiilistelemään sitäkin - ja siinä voi auttaa sen miettiminen, mikä niissä loma-aamuissa on niin ihanaa, ja omaksumalla niistä jotain elementtejä jokapäiväiseen elämään. Ihanneaamutarinani perusteella kirjoitin itselleni yksinkertaisen "aamujen lukujärjestyksen",  realistisesti toteutettavissa olevan kuvauksen siitä, mitä ja missä järjestyksessä aamuisin tekisin. Siihen tuli seuraavia elementtejä (tässä järjestyksessä):



  • Herääminen ilman torkkua. Pitkällä aikavälillä olisi hienoa oppia heräämään jo kuudelta (ja käydä vaikkapa varhaisaamun juoksulenkillä!), mutta se tuntuu vielä liian ylivoimaiselta, joten tällä hetkellä tähtään seitsemään. Erityisesti torkuttamisesta luopuminen on osoittautunut minulle todella vaikeaksi, mutta en haluaisi missään nimessä aloittaa päivääni epäonnistumisella - herätyshän on tavallaan tavoite, jonka olemme itsellemme asettaneet, ja torkuttaminen on oikeastaan luovuttamista! Tavoitteeni on myös herätä joka päivä samaan aikaan, myös vapaapäivinä, jotta unirytmi ei pääsisi vinksahtamaan (niin kuin minulle helposti käy, ja melkein kaikki uniongelmat ovat tuttuja...).
  • Muutama lasillinen vettä heti heräämisen jälkeen 
  • 10-15 minuutin jooga- ja meditaatiohetki 
  • "Viiden minuutin päiväkirja" - päällimmäisenä mielessä pyörivien ajatusten kirjoittaminen ylös, jotta en aloittaisi aamuani vatvomalla niitä. 
  • Suihku, pukeutuminen ja meikkaaminen. Ymmärrän hyvin, että vaikkapa pitkien hiusten pesu aamulla veisi monilta ihan tuhottomasti aikaa, mutta itse lyhyttukkaisena olen tykästynyt aamusuihkuihin, sillä kyllähän sekin vähän herättelee kroppaa uuteen päivään.
  • Aamupala ja -tee tai (kofeiiniton) kahvi - heti heräämisen jälkeen ei minulle ruoka maistu, mutta muiden aamutouhujen lomassa nälkäkin vähitellen kehittyy, joten olen oikeastaan aina syönyt aamiaisen vasta juuri ennen kuin olen lähdössä kotoa (siis silloin, kun olen ylipäätään syönyt...).
  • Ei somea ennen aamiaista 



Olen nyt yrittänyt toteuttaa tätä rutiinia noin parin viikon ajan, ja vaikka haasteitakin on ollut, olen jo aika vakuuttunut siitä, että tämä tulee toimimaan! Torkuttamiseen olen edelleen sortunut silloin tällöin, ja joskus kirjaudun someenkin valitettavan automaattisesti heti herättyäni. Sen sijaan aamuiseen joogahetkeen olen jo jäänyt vähän koukkuun - välillä huomaan jopa odottavani sitä illalla! Joskus ennenkin olen silloin tällöin aamujoogaillut pitempiä pätkiä, mutta jokapäiväiseen rutiinin tunnin tai puolenkaan harjoitus ei mahdu. Hyvin näyttää lyhytkin harjoitus toimivan, sillä tarkoitukseni ei ole varsinaisesti urheilla aamulla vaan pikemminkin herätellä kehoa uuteen päivään ja karistaa unihiekat silmistä. Myös pieni päiväkirjahetki aamulla tuntuu todella mielekkäältä ja nimenomaan auttaa uuteen päivään orientoitumisessa.  

Vaikka kaikki ei tietenkään aina mene ihan suunnitelmien mukaan, olen jo nyt oppinut nauttimaan aamuista ainakin pikkuisen. Tietysti juuri alkanut kesä on helpottanut projektia huomattavasti, ja pakko sanoa, että ajatus aikaisista, pimeistä talviaamuista hirvittää jo nyt hiukan - onneksi niihin on vielä monta kuukautta aikaa. Ehkä siihen mennessä minusta on kuoriutunut edes jonkinmoinen aamuihminen, vai onkohan se aivan liikaa toivottu?


Oletteko te aamu- vai iltaihmisiä? Miten te aloitatte päivänne? :) 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kohti parempaa työpäivää - kuinka palautua stressistä tauoilla?

Kun puhumme työstä palautumisesta, puhumme useimmiten siitä, mitä tapahtuu työajan ulkopuolella: iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Usein kuitenkin unohtuu, että palautumista ja virkistymistä voi parhaimmillaan tapahtua myös työpäivän aikana - siis ainakin, jos taukoja malttaa pitää! Työpäivän aikaisesta palautumisesta on huomattavasti vähemmän tutkimustietoa kuin palautumisesta työn ulkopuolella, ja varsinkin se, millaiset taukoaktiviteetit tutkitusti toimivat parhaiten, on vielä melko epäselvää. Siitä kuitenkin taidamme kaikki olla yhtä mieltä jo omien kokemustemme pohjalta, että työnteko sujuu letkeämmin mutta myös tehokkaammin, kun emme paahda menemään yhtä kyytiä aamusta iltaan.

Tutkimusten mukaan työstä palautumista edistävät sellaiset toiminnot, jotka rentouttavat, auttavat irrottautumaan työstä myös ajatusten tasolla, tarjoavat mahdollisuuden yhteenkuuluvuuteen muiden kanssa sekä uuden oppimiseen ja taitojen kehittämiseen, tuntuvat itselle merkityksellisiltä ja/tai ovat itse valittuja. Palautuminen ei siis ole pelkkää löysäilyä vaan myös aktiivista toimintaa. Keskeisenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että vapaa-ajan touhut kuluttaisivat eri resursseja kuin työ.



Palautumisen kannalta tärkeintä on yksilöllinen kokemus - mitä itse aktiviteetteihin tulee, ne voivat vaihdella suurestikin ihmisten välillä. Esimerkiksi klassikkoromaanin lukeminen voi olla jollekin hyvin rentouttava tai innostava kokemus, kun taas joku toinen saattaa stressaantua jo ajatuksesta, että pitäisi sitten tuokin järkäle saada luettua. En pitäisi kovin kaukaa haettuna myöskään sitä, että persoonallisuus vaikuttaisi siihen, missä puuhissa kukin parhaiten palautuu.

Valtaosa palautumismekanismeja käsittelevästä tutkimuksesta koskee ennen kaikkea vapaa-aikaa, mutta teorioiden pohjalta voisi hyvinkin olettaa, että samoilla keinoilla voisi edistää palautumista myös työpäivän aikana - ja mahdollisesti pienet virkistäytymishetket päivällä voisivat myös vähentää palautumisen tarvetta illalla ja pitemmällä aikavälillä ehkäistä stressin kasaantumista. Näihin aihepiireihin pureudumme hieman meidänkin tutkimuksessa, ja mielenkiinnolla odotan, millaisia havaintoja tauoilla palautumisesta muutenkin tulevissa tutkimuksissa saadaan.

Työpäivän aikana pidämme yleensä monenlaisia taukoja: ehkäpä päiväämme kuuluu pitempi lounastauko, mahdollisesti pari lyhyttä kahvitaukoa, ja siihen päälle epämuodolliset ns. mikrotauot kesken työskentelyn - eli kaikenlaiset ikkunasta tuijottelut, vessatauot, sosiaalisen median tsekkailut ja kollegoiden kanssa juttelut. Varsinkaan näiden pikkutaukojen vaikutuksista palautumiseen tai työskentelyn tehokkuuteen ei vielä ole kovinkaan paljon tutkittua tietoa, mutta onneksi monella on mahdollisuus omassa työssään testailla, mikä itselle parhaiten toimii.




Harvalla (jos nyt kenelläkään) meistä riittää täydellistä keskittymiskykyä ja tahdonvoimaa koko työpäivän ajaksi. Omaa energiankäyttöä on kuitenkin monissa töissä mahdollista säädellä erilaisilla työhön liittyvillä strategioilla. Esimerkiksi työtehtävän vaihtaminen mieluisampaan, uusien tavoitteiden asettaminen, kollegan auttaminen, sekä työn hyvien puolien ja merkityksellisyyden miettiminen voivat auttaa hyvän työmoodin ylläpidossa, kun homma tuntuu tökkivän. Joidenkin tutkimusten liika irrottautuminen töistä lyhyillä tauoilla voi olla työskentelyn kannalta jopa epäedullista, sillä tauon jälkeen ajatusten kokoaminen ja uudelleen orientoituminen kesken jääneeseen tehtävään voi viedä aikaa ja tuntua hankalalta.

Liikunta vapaa-ajan aktiviteettina on siinä mielessä ylivoimainen, että sen on havaittu olevan hyvin johdonmukaisesti yhteydessä parempaan työstä palautumiseen, kun taas monista muista toiminnoista on olemassa ristiriitaisiakin havaintoja. Nykypäivänä istumatyö tietokoneen äärellä taitaa olla se kaikista tavallisin työmuoto, ja kuten jokainen meistä taatusti tietää, jatkuva istuminen tai ylipäätään paikallaan kököttäminen ei tee keholle eikä mielelle hyvää. Jos arki on käytännössä pelkkää istumista, ei parilla jumpalla tai salitreenillä viikossa ole loppujen lopuksi niin kovin paljon vaikutusta. Onneksi liikettä on kuitenkin melko helppo ujuttaa myös työpäivään ja muihin arkisiin touhuihin.



Itse olen vannoutunut arkiliikkuja: kävelen tai pyöräilen kaikkialle, välttelen hissejä, venyttelen telkkaria katsoessani ja parhaina päivinä saatan jopa käydä kävelylenkillä kesken työpäivän. Kun keskittyminen alkaa herpaantua ja levoton olo vaivata, pieni taukojumppa tai varsinkin happihyppely raittiissa ilmassa tekee todella hyvää - ja olen aika varma siitä, ettei siitä kenellekään ainakaan haittaa olisi! Jos vieläpä pääsee liikuttelemaan kehoaan ulkona luonnossa, niin pääsee samalla nauttimaan itse liikunnan lisäksi myös luontoympäristön lukuisista hyvinvointivaikutuksista.

Liikunnan lisäksi toinen taukoaktiviteetti, jonka omassa elämässäni olen todennut erityisen toimivaksi, on pienimuotoinen mindfulness-harjoittelu: se voi olla niinkin yksinkertaista, että pysähtyy hetkeksi hengittelemään rauhallisesti ja tietoisesti. Erityisesti kiireen ja stressin keskellä pelkkä hengityksen rauhoittaminen ja syventäminen tekee todella hyvää (varsinkin jos on yhtään taipumusta pinnalliseen hengitykseen tai hyperventiloimiseen, joihin itse lipsahdan hyvin helposti), ja  parhaimmillaan hengähdyshetki voi auttaa myös suhtautumaan itse työhön hieman rauhallisemmin ja realistisemmin ylimääräisen panikoinnin ja hössöttämisen sijaan.

Miten te pidätte huolta omasta jaksamisestanne työpäivän aikana?

P.S. Tutkimusten mukaan luonnon hyvinvointivaikutuksista voi jossain määrin päästä osalliseksi jo pelkästään luontokuvia katselemalla, siksi nämä näennäisesti aiheeseen liittymättömät kuvat ;) 

lauantai 6. toukokuuta 2017

Aloittelijan ajatuksia työarjesta

Kuukausi sitten aloitin ensimmäisessä aikuisten työssäni: siis kokopäivätyössä, joka ei ole harjoittelua ja jossa olisi tarkoitus viipyä pitempään kuin muutama kuukausi. Tähän mennessä aika on tietysti kulunut lähinnä talon tavoille totutellessa ja tutkimustyömme aihepiiriin perehtyessä, ja onneksi totutteluun on ollutkin hyvin aikaa - olisi nimittäin aika stressaavaa, jos uudessa työssä (jossa kai yleensä ollaan aluksi ainakin vähän pihalla kaikesta) olisi saman tien vastassa hirvittävä kiire ja hulina. Uuteen työarkeen totuttelu on kuitenkin herättänyt monenlaisia mietteitä, joista tänään haluaisin hieman kirjoitella. 

Opintojen aikana työelämä näyttäytyi minulle (ja uskoakseni monelle muullekin) ihan omanlaisenaan maailmana, jossa pätivät eri säännöt kuin koulussa, ja jossa kiire, stressi ja usein myös huono ilmapiiri olivat väistämättömästi läsnä. Tein varsin vähän "oikeita töitä" opintojeni ohella, ja siitä syystä opiskeluaikani oli todella rentoa: sosiaaliselle elämälle ja harrastuksille oli mukavasti aikaa, ja lomailua sai harrastaa joskus enemmänkin kuin tarpeeksi. 

Niinpä työelämästä tuli minulle vähän pelottava (joskin toki myös kiinnostava) asia. Opiskelu oli tuttua ja turvallista ja arki läsnäolopakollisista luennoista huolimatta melko vapaata, ja ajatus kahdeksan tunnin työpäivistä ja vain muutamasta lomaviikosta vuodessa tuntui ahdistavalta. Pelkäsin, miten ikinä jaksaisin sellaista vuodesta toiseen, ja miten onnistuisin järjestämään arkeni niin, ettei se koostu vain pelkästä työstä ja pakollisista kotiaskareista, vaan aikaa ja energiaa jäisi muillekin jutuille. Lukuisat kuulemani kauhutarinat työpaikkakiusaamisesta ja muista ilmapiiriongelmista, työuupumuksesta, jatkuvasta kiireestä ja varsinkin herkkien ihmisten usein huonosta jaksamisesta tietysti lisäsivät huolta.

Työelämän varjopuolien ja jaksamisteeman ääreltä en ole ihan äkkiä pääsemässä minnekään: päädyin nimittäin töihin projektiin, jossa tutkitaan työkuormituksesta palautumista. Aihe on todella kiinnostava ja tärkeä, ja tietysti toivon, että pystyn ammentamaan siitä oppeja myös omaan elämääni ja työhöni. 

Mutta niin, mitä olen ensimmäisten työviikkojeni aikana oppinut (tai ainakin ajatellut, oppiminen kuulostaa hieman turhan juhlalliselta, kun vasta ihan alussa ollaan)?
  • Vapaa-ajalla joutuu priorisoimaan: kun aikaa on yksinkertaisesti vähemmän, joutuu tekemään päätöksiä sen suhteen, mitä todella haluaa harrastaa ja kenen kanssa aikaansa viettää. Tämä tuntuu melko vaikealta, sillä olen (onneksi ja valitettavasti) kiinnostunut vähän kaikesta sen sijaan, että harrastaisin intohimoisesti vain yhtä juttua.
  • Toisaalta vapaa-aikaa oppii arvostamaan enemmän ja ottamaan siitä - myös niistä tylsähköistä rentoutumishetkistä - mahdollisimman paljon irti. 
  • Rutiineja on tärkeää olla, sillä ne paitsi tehostavat arkea, myös tuovat pysyvyyden ja helppouden tunnetta. Täydellisen toimivan aamurutiinin etsiminen on vielä vähän vaiheessa (siitä lisää myöhemmin), mutta alustavat kokeilut sen suhteen vaikuttavat lupaavilta. Iltapäiviin olen koittanut omaksua vapaallesiirtymisrituaalia, joka auttaisi irrottautumaan päivän töistä. Hyvin näyttävät toimivan ainakin joogatunnille painuminen suoraan töistä, pieni meditaatiohetki kotona sekä töissä to do -listan kirjoittaminen seuraavalle päivälle, jotta ei tarvitse kuluttaa iltaa sen miettimiseen, mitä on unohtanut.
  • Jos suinkin mahdollista, työpäivän aikana kannattaa käydä happihyppelyllä tai edes taukojumppailla sisällä. Itse huomaan vaipuvani viimeistään iltapäivällä todella epäluovaan ja keskittymiskyvyttömään tilaan, jos olen viettänyt koko päivän tunkkaisissa sisätiloissa. Meillä on yliopiston vieressä mukava pikku puisto, jossa olen silloin tällöin käynyt noin kymmenen minuutin päiväkävelyllä yksikseni, ja sen jälkeen on taas paljon helpompi keskittyä. Myös lounaan syöminen työpaikan ulkopuolella voi auttaa virkistymään kesken päivän.
  • Mahdollisuus etätöihin on ihan mahtava juttu - ja ihmettelen suuresti, ettei se ole nykyään tavallisempaa, kun kuitenkin niin iso osa töistä hoituu joka tapauksessa koneella.
  • Työn mielekkyyden tärkeys korostuu kirkastuu minulle päivä päivältä enemmän. Työ kuin työ voi joskus olla väsyttävää ja stressaavaa, joten miten ihmeessä kukaan jaksaa pidemmän päälle uupumatta työssä, jonne on joka aamu kurjaa ja ankeaa mennä?

Miten te olette sopeutuneet työelämään opintojen jälkeen? Mikä on yllättänyt, ahdistanut, ilahduttanut? :) 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Yin-jooga ja paikallaan pysymisen vaikeus

Innokkaana joogakokeilijana olen testaillut vuosien varrella myös hidastempoista ja palauttavaa yin-joogaa useampaan kertaan. Alun perin kiinnostus taisi herätä siitä, että tätä joogamuotoa suositeltiin nimenomaan stressaantuneille ja ylikierroksilla käyville tyypeille, ja siitä kuvauksesta tunnistan itseni helposti. Tuttavapiirissäni ja somessa olen kuullut yin-joogasta lähes pelkkää hyvää: sen kehutaan rentouttavan niin mieltä kuin kehoa ja joskus jopa herättävän voimakkaitakin tunnereaktioita.

Yin-jooga on rauhallista, paikallaan oloon ja erityisesti lantion ja alaselän avaamiseen keskittyvää joogaa. Siinä ei keskitytään pelkästään lihasten venyttämiseen vaan ennen kaikkea lihaskalvoihin ja niveliin, ja asennoissa onkin tarkoitus olla mahdollisimman rentona, lihaksia jännittämättä. Jotkut väittävät yin-joogan vaikuttavan myös kehon energiakanaviin (joiden olemassaolosta en ole lainkaan vakuuttunut, mutta ei mennä siihen nyt). Asennoissa pysytään useita minuutteja, joten aikaa rauhoittumiselle ja omaan itseen kääntymiselle todellakin on - kuin myös loistava mahdollisuus turhautumiseen ja kyllästymiseen.



Itse olen aina pitänyt eniten liikunnallisista, dynaamisista joogamuodoista, kuten esimerkiksi astangasta. Tiedän tämän johtuvan osittain siitä, että fyysisistä haasteista huolimatta ne ovat minulle henkisesti helppoja: koko ajan on jotain tekemistä, eikä harjoituksen aikana ehdi tylsistyä. Millä tahansa joogatunnilla vaikein osuus on yleensä ollut loppurentoutus, sillä kymmenenkin minuutin paikoillaan makaaminen on minulle todella vaikeaa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten jotkut jopa nukahtavat loppurentoutukseen (keskellä päivää vieläpä!), sillä itse tunnen jatkuvasti kiusausta salaa vähän heilutella jalkojani, venytellä tai naputella sormiani lattiaa vasten. 

Kaikista kokeilemistani joogamuodoista yin-jooga tuntuu minulle haastavimmalta. Asentoihin taipuminen ei yleensä ole ongelma, mutta siellä pysyminen turhautumatta sen sijaan on. Joka kerta, kun kokeilen yin-joogaa, minun tekisi mieli luovuttaa kesken kaiken - mutta joka kerta olo on jälkeenpäin rentoutunut ja seesteinen. Varsinkin iltaisin olen huomannut yin-joogan auttavan mielen ja kropan tyynnyttämisessä rauhallisia yöunia varten. Itse asiassa ajattelen, että juuri kaltaiseni levottomat touhottajat ja stressierkit varmasti hyötyvät palauttavista, meditatiivisista joogaharjoituksista eniten. 



Kun kaikkialla jatkuvasti toitotetaan paikallaan istumisen terveyshaitoista, en ole aivan varma siitä, kuinka tärkeää paikallaan tököttämisen opettelu voi loppujen lopuksi olla - varsinkin, kun viime aikoina olen törmännyt moneen juttuun siitä, miten esimerkiksi työskentelyasentoa olisi hyvä vaihtaa usein, eikä tuolissa vääntelehtiminen välttämättä olekaan huono asia. Kuitenkin paikallaan oleminen näyttäisi olevan varsin hyvä henkinen harjoitus, sillä ainakin meille ylikierroksilla käyville se on todellinen haaste. Ja toisaalta, varmasti vaikkapa puolen tunnin yin-joogaharjoitus käy sentään vähän sutjakammin kuin puolen tunnin meditointi yhdessä asennossa istuen! :D 

Mikä joogalaji on teidän suosikkinne? Oletteko kokeilleet yin-joogaa?

Kuvat Pinterestin syövereistä

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Tosikko teatteria kokeilemassa

Niin iloinen kuin uudesta työstäni olenkin, olen tänä keväänä saanut olla mukana myös yhdessä toisessa jutussa, joka on ollut minulle henkilökohtaisesti varsin merkittävä kokemus. Joku ehkä muistaakin, että tammikuussa kerroin uskaltautuneeni vihdoin ja viimein työväenopiston teatterikurssille. Itse harrastus oli kiehtonut minua jo pitkän aikaa, mutta vähän jähmeänä ja estyneenä tyyppinä en kuitenkaan rohjennut lähteä mukaan - ajattelin, että niin kiinnostavaa kuin se olisikin, en yksinkertaisesti pystyisi siihen. 

Itsensä haastaminen ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ainakin silloin tällöin on kuitenkin minulle tärkeää, sillä (lähes) mikään ei ole niin huikea tunne kuin itsensä ylittäminen ja sellaisten asioiden kokeileminen, joita ei olisi koskaan uskonut kokeilevansa. En ole koskaan aiemmin harrastanut mitään ryhmässä: toki olen ollut esimerkiksi kuvataidekursseilla ja -koulussa, mutta vaikka siellä toki jutusteltiinkin, kaikki tekivät kuitenkin omaa juttuaan, ja kovin kummoista ryhmähenkeä ei päässyt muodostumaan. Pitkään kuvittelin olevani hyvin vahvasti sooloilija, oman tieni kulkija, joka ei juurikaan edes kaipaa ryhmässä tekemistä. 

Kuitenkin jokin teatterin tekemisessä on pitkään kiehtonut minua: lupa olla jotain muuta kuin on ja toisaalta tavallaan myös oma itsensä paljaimmillaan, heittäytyminen, itselleen nauraminen ja ennen kaikkea yhdessä tekeminen, se mieletön ryhmähenki, jonka hehkua on joskus päässyt todistamaan. Monilla, itseni mukaan lukien, tuntuu olevan ennakkoluuloja siitä, että kaikki teatteriharrastajat ovat sosiaalisia, estottomia ja räiskyviä persoonia. Ja siltähän se saattaa päälle päin vaikuttaakin - mutta toisaalta moni juuri heistäkin väittää oikeastaan olevansa ujo ja arka ihminen! Alan olla koko ajan vakuuttuneempi siitä, että teatteriharrastuksen aloittaminen ei vaadi tietynlaista ihmistä, vaan kuka tahansa kiinnostunut voi saada siitä lisää rohkeutta, heittäytymiskykyä ja yhdessä tekemisen iloa.

Meidän ryhmä esitystunnelmissa, kuva Johannes Joenperä

Ensimmäiselle kerralle meneminen jännitti ihan hurjasti, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa - muuta kuin laumaa uusia ihmisiä, luultavasti pelottavia tutustumisleikkejä ja ties mitä nolostuttavaa ja ahdistavaa! Kaikkea tätä tietysti olikin luvassa, mutta vaikka jouduinkin saman tien kauas pois omalta mukavuusalueelta, koin itseni haastamisen kuitenkin ennen kaikkea innostavana, en ahdistavana. Kurssin muutamilla ensimmäisillä kerroilla lähinnä ryhmäydyimme, leikimme ja teimme erilaisia improvisaatio- ja muita harjoituksia, ja myöhemmin ideoimme ja toteutimme myös lyhyehkön oman esityksen. 

On ollut mielenkiintoista huomata, miten uuden harrastuksen parissa voi löytää itsestään aivan uusia, aiemmin piilossa olleita puolia. Estotonta ja räiskyvää esiintyjää minusta ei tietenkään muutamassa kuukaudessa kuoriutunut, mutta ainakin hetkittäin olen pystynyt päästämään irti jatkuvasta itseni tarkkailusta ja kontrolloimisesta ja antanut vaan mennä - riippumatta siitä, kuinka hölmöltä sitä joskus saattaa näyttää ja kuulostaa. Erityisesti esiintymisen ja toisten naurattamisen ilo oli mahtavaa löytää. Sitä aina sanotaan, ettei asioita kannata ottaa niin tosissaan, ja juuri tosissaan ottaminen on minun pahimpia syntejäni. Sitä - ja tietysti ennen kaikkea rohkeutta - teatteritreeneissä pääsi työstämään jatkuvasti, ja ehkä jotain tuli opittuakin. Ja paljon opittavaa on vielä edessä päin, sillä tätä harrastusta haluan ehdottomasti jatkaa! 

Ehkä parasta oli kuitenkin se, että pääsin viimein, ensimmäistä kertaa ikinä, osaksi porukkaa, jossa uskalsin olla juuri sellainen kuin olen, ja jossa en tuntenut itseäni yhtään ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuuden tunne on vakituinen seuralaiseni koko elämäni ajalta, ja vaikka olen tottunut siihen ja oppinut hyväksymään sen ainakin jossain määrin, siitä vapautumisen hetket ovat kuitenkin todella mieleenpainuvia ja puhdistavia. Uskon, että ihan jokainen, oli sitten kuinka introvertti tai ekstrovertti tahansa, kaipaa yhteyden kokemuksia, tunnetta siitä, että tulee nähdyksi omana itsenään. Se jos mikä tuntuu puhdistavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta teatteriharrastajia tai aiheesta kiinnostuneita? 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Uusia tuulia + ajatuksia sometodellisuudesta

Aloitin maanantaina työt tutkijana Tampereen yliopistossa - psykajuttujen parissa, kuten arvata saattaa, tarkemmin työkuormituksesta palautumista käsittelevässä projektissa. Siihen liittyen olisi tarkoitus alkaa myös väsäämään väitöskirjaa lähitulevaisuudessa. Saatan olla ihan pikkuisen innoissani, sillä tutkimuksen tekeminen on kiehtonut minua kovasti vähintään siitä lähtien, kun intoa puhkuen tein graduani muutamia vuosia sitten. Itse aihepiirikin on totta kai todella kiinnostava, ja voipa olla, että siihen liittyviä pohdintoja on luvassa täällä blogissakin.

Ensimmäinen työviikko kului lähinnä talon tavoille opetellessa ja työkavereihin tutustuessa. Paikat ja osin ihmisetkin tosin olivat melko tuttuja jo entuudestaan opiskeluajoilta, ja suoraan sanoen välillä tuntuu vähän hassulta, että olenkin nyt yliopistolla töissä enkä opiskelijana. Taitaa mennä hetki uuteen rooliin totuttelemisessa! Paljon on toki kaikkea muutakin uutta ja jännittävää, ja tämän viikon ajan olen hetkittäin kieriskellyt aikamoisessa informaatioähkyssä - tosin se tuntuu ennen kaikkea kiehtovalta ja motivoivalta, ei niinkään uuvuttavalta (ainakaan vielä). Luulen, että tulen pitämään tästä työstä, ja yli puolen vuoden urakriiseilyn jälkeen se on muuten aika mukava tunne!

Tällä viikolla ajatukseni ovat pitkälti olleet kiinni uudessa työssä sekä harrastusmenoissa (teatteriryhmälläni on pääsiäisen jälkeen pari esitystä luvassa, ja aika ahkerasti on harjoiteltu), ja  täällä somessa pyöriminen on jäänyt tavanomaista vähemmälle. Aina, kun niin käy, saan yleensä todeta, että mitä vähemmän roikun somessa, sitä vähemmän se myös kiinnostaa. Kiiltokuvamainen sometodellisuus alkaa nyppiä ja se paljon puhuttu "oikea elämä" viehättää entistä enemmän. 

Kausittain tämä tuntuu menevän, sillä tuttujahan nämä fiilikset ovat - ja tuttua on sekin, että jonkin ajan kuluttua olen kuitenkin aina hurahtanut uudelleen someen. Sen verran koukussa siis taidetaan olla, ettei tästä noin vain eroon pääsekään. Eikä toki tarvitsekaan, sillä totta kai somessa on paljon hyvää, eikä suunnitelmissani ole häipyä yhtään minnekään pysyvästi. Yritän kuitenkin jatkuvasti opetella tietoisempaa some-elämää - sitä, että sosiaalisen median käyttöni olisi omien arvojeni ja tavoitteideni mukaista eikä päämäärätöntä selailua, "inspiroitumista", joka vähänkään heikommassa mielentilassa luiskahtaa helposti kateudeksi ja huonommuudentunteen potemiseksi. 

Kun nyt jatkossa toimin kaiket päivät ihmismielen ihmeellisyyksien parissa, olen miettinyt, tekeekö enää vapaalla mieli kirjoittaa tai lukea paljolti samoista asioista. Toisaalta kyllä pidän bloggaamisesta ja erityisesti ajatusteni jakamisesta todella paljon, ja hyvin se tuntui maistuvan opiskeluaikoinakin, joten luulenpa, etten ihan äkkiä raaski luopua tästä. Blogin fokusta olen pohdiskellut viime aikoina melko paljon, sillä haluaisin sen olevan melko selkeä. 

Mitä mieltä te lukijat olette? Tuleeko mieleen kehittämisideoita blogini suhteen? :) 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Liike vs liikunta

Yksi maaliskuun parhaista ja kiinnostavimmista jutuista on ollut liikeimprovisaation lyhytkurssi, jolle ankarassa tanssi-ikävässäni päädyin osallistumaan. Kurssilla on tehty nykytanssiin pohjautuvia improharjoituksia, joten meno on ollut aika erilaista, luovempaa ja vähemmän suoritus- ja tekniikkakeskeistä kuin "tavallisilla" tanssitunneilla, missä harjoitellaan valmiita koreografioita opettajan johdolla. Ihan uutta meikäläiselle, mutta todella kivaa! Ja myös ajatuksia herättävää: koen, että uusien, varsinkin vanhoista tutuista poikkeavien liikuntamuotojen kokeilu on aina kannattavaa ja inspiroivaa - silloinkin, vaikkei lajista edes sen kummemmin pitäisi.

Luovaa ja itsestä lähtevää liikkumista harjoitellessa olen alkanut pohdiskella sitä, millainen suhde meillä on liikuntaan ja liikkumiseen. Teen nyt tarkoituksella eron liikunnan ja liikkumisen välille: liikkuminenhan on kaikkea sitä, mitä teemme silloin, kun emme ole hievahtamatta paikoillamme, kun taas liikunnalla tarkoitetaan yleensä nimenomaan liikuntaa harrastuksena, liikettä liikkeen vuoksi - tai oikeastaan usein terveyden, paremman kunnon, isompien lihasten tai parempien tulosten vuoksi. 



Kun puhumme liikunnasta, puhe kääntyy hyvin usein erilaisiin määriteltyihin liikunta- tai urheilulajeihin: juoksuun, salitreeniin, joogaan, eri tanssilajeihin, joukkupeleihin. Toki moni onneksi muistaa myös arkiliikunnan tärkeyden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta, mutta joskus siihenkin suhtaudutaan hämmentävän suorituskeskeisesti vaikkapa mittailemalla työmatkoilla pyöräiltyjä kilometreja tai pohtimalla, kuinka paljon energiaa siivous tai puutarhatyöt kuluttavat "oikeisiin" liikuntalajeihin verrattuna. 

Minulla ei ole niin sanotusti liikuntataustaa: itse asiassa suurimman osan elämästäni olen vieroksunut, usein suorastaan inhonnut liikuntaa. Siitä huolimatta olen aina liikkunut paljon. Liikuntainhoni pohjautuu pitkälti kielteisiin kokemuksiin koululiikunnasta. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että koululiikunta tappoi vähäksi aikaa liikkumisen ilon ja iskosti minuun kielteisen käsityksen koko ilmöstä nimeltä liikunta - liikunta vakiintui minunkin mielessäni tarkoittamaan sellaista liikettä, johon tarvitaan tietynlaiset varusteet, jossa on selkeät säännöt ja jossa pyritään tietynlaiseen lopputulokseen. Kävelemistä ja paikasta toiseen pyöräilemistä en oikeastaan edes pitänyt liikuntana, se oli minulle ihan vain sitä tavallista, arkista liikkumista. 



Taitaa olla aika yleisesti tiedossa, että iso osa meistä suomalaisista liikkuu terveyden ja hyvinvoinnin kannalta liian vähän. Aika usein puhutaan siitä, miten tärkeää liikuntakipinän syttymiselle olisi se, että löytäisi itselle sopivan ja aidosti innostavan lajin. Jos liikkuminen ei ole pelkkää pakonomaista puurtamista vaan oikeasti kivaa, sen pariin on helppo palata, suorastaan jäädä siihen koukkuun. Sen oikean lajin löytäminen ei kuitenkaan ole aina helppoa - varsinkin, kun meillä voi olla jos jonkinlaisia ennakkoluuloja eri lajeja kohtaan, tai ehkä ne tuntuvat liian suorituskeskeisiltä, raskailta tai vaikeilta (mitä ne totta kai usein alussa ovatkin). 

Itse aloitin varsinaisen liikunnan harrastamisen vasta parikymppisenä, jolloin kävin ahkerasti yliopistoliikunnalla testaamassa eri lajeja, alussa paljolti erilaisia tanssitunteja ja joogaa. Vähitellen jäin liikkumiseen koukkuun, mutta "omaa lajia", johon olisin täysillä hurahtanut, ei tuntunut löytyvän. Vuosien varrella on tullut kokeiltua sitä sun tätä vaihtelevalla intensiteetillä ja motivaatiolla. Tanssi ja jooga (sen kävelemisen lisäksi, jota en oikein osaa laskea harrastukseksi) ovat pitkään vetäneet eniten puoleensa, mutta niitäkin on tunnetusti vähän joka lähtöön, ja olen välillä melkeinpä potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa sitoutua vaikkapa johonkin tiettyyn joogatyyliin. 



Viime aikoina liikeimprovisaation kokeilu ja kotona joogaaminen ovat saaneet miettimään siirtymistä liikunnasta liikkumiseen - entä jos ei tarvitsisikaan sitoutua mihinkään tiettyyn lajiin edes yhden treenin aikana, vaan koostaisi oman liikkumistuokionsa niistä aineksista, joita keho ja mieli tuntuvat juuri sillä hetkellä kaipaavan? Entä jos jumppatunnille menemisen sijasta laittaisi kotona hyvää musiikkia soimaan ja kokeilisi ilman sen kummempia suunnitelmia, millaista liikettä kropasta tänään irtoaa? Jos hetken mielijohteesta kävelisikin töistä kotiin mutkan kautta tai pysähtyisi ohi kulkiessaan puiston kuntoilutelineille kokeilemaan leuanvetoa? 

Liikkumisen ei tarvitse olla ankeaa suorittamista, se voi olla myös leikkiä, omien rajojen testailua, itseilmaisua, tunteiden tuulettamista ja meditaatiota liikkeessä. Sellaiseen ei tarvita sääntöjä. Toki varsinaisten liikuntalajien kokeileminen, ohjatuilla tunneilla käyminen tai muu perehtyminen antavat paljon lisää aineksia myös luovaan, omatoimiseen liikkumiseen. On helpompaa ja turvallisempaa esimerkiksi toteuttaa spontaani kotijoogasessio, jos on jo aiemmin tutustunut ohjatusti erilaisiin liikkeisiin. 

Suosittelen lämpimästi kaikkia kokeilemaan joskus liikkumista (muutakin kuin lenkkeilyä) myös ilman ohjausta tai tarkkaa suunnitelmaa, keskittäen tietoisuuden vain omaan kehoon ja tunnustellen, millainen liike tänään olisi paikallaan. Parhaimmillaan luova, improvisoitu ja omasta itsestä lähtevä liike voi olla todella terapeuttista paitsi keholle, myös mielelle. Sanotaan, että ihminen on luotu liikkumaan. Itse en ajattele asiaa niin, että jonkin varsinaisen liikuntalajin harrastaminen olisi kenenkään terveyden kannalta välttämätöntä - "oman lajin" löytämistä tärkeämpää on pyrkiä yksinkertaisesti liikuttamaan kehoaan monipuolisesti arjen keskellä. Sen monimutkaisempaa sen ei tarvitse olla. 

Miten te mieluiten liikutte? 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Oppimisen ilosta ja ihmisenä kehittymisestä

Päätin tänään pitkästä aikaa kirjoitella hieman ylös sitä, millaisia tavoitteita ja unelmia minulla  elämässä on. Jostain syystä unelmien listaaminen on aina ollut minulle vähän vaikeaa. On paljon asioita, joista nautin ja esimerkiksi paikkoja, joissa haluaisin joskus käydä, mutta ei minulla ole koskaan juurikaan ollut pitkäaikaisia ja pysyviä, konkreettisia unelmia (no okei, kestävää rakkautta lukuunottamatta). Mikäli uskoisin sokeasti unelmia hehkuttavaan hyvinvointidiskurssiin, olisin varmasti tästä aika huolissani: useinhan unelmoiminen, elämänilo ja onnellisuus liitetään vahvasti toisiinsa. 

Tänään aihetta pohdiskellessani tein mielenkiintoisen havainnon. Keksin pitkähkön listan asioita, jotka jonain päivänä pian tai hamassa tulevaisuudessa haluaisin tehdä tai kokea. Huomasin, että valtaosa listani lauseista alkaa siitä, mitä haluaisin oppia. Ehkä minun on vaikea keksiä  yksittäisiä ehdottomia unelmia, kuten vaikkapa matkoja juuri tiettyihin paikkoihin, mutta näköjään maailma on täynnä asioita, joita haluaisin osata tehdä, taitoja jotka haluaisin oppia! Toki jotkut varsinkin ihmissuhteisiin liittyvät unelmat ovat kiinni muustakin kuin omasta aktiivisuudesta, yrittämisestä ja treenaamisesta, mutta itse asiassa niissäkin on mukana aika paljon myös uuden oppimista.



Osa toiveistani liittyy läheisesti myös siihen, millainen ihminen haluaisin olla, tai pikemminkin millaiseksi haluaisin joskus tulla. Sellaisten miettiminen tuntuu joskus oudolla tavalla väärältä, onhan nykyään muodikasta ajatella, että jokainen on hyvä, suorastaan täydellinen juuri sellaisena kuin on - mikä muuten ei mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Jokainen meistä toimii taatusti joskus tavoilla, jotka ovat kaikkea muuta kuin kohtuullisia ja hyväksyttäviä. Tietenkään se ei tee meistä läpeensä huonoja ihmisiä, mutta eiköhän kaikista kehittämiskohteita löydy.  Meillä on heikkoutemme, huonot puolemme ja menneisyyden haamumme, jotka toki on tärkeää tunnistaa ja hyväksyä. Hyväksymisen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä, ettemme pyrkisi kehittämään itseämme ja toimimaan jatkossa eri tavalla.

Pohjimmiltaan uusien taitojen harjoittelussa ja itsensä kehittämisessä ihmisenä on kyse samasta asiasta: oppimisesta. Minä olen aina rakastanut oppimista - sitä tunnetta, kun aloittaaa uuteen asiaan perehtymisen ja tajuaa, miten paljon kiehtovia uusia asioita on edessä, ja toisaalta myös niitä oivalluksen hetkiä, kun opittu tavalla tai toisella konkretisoituu. Tylsistyn nopeasti liian helppojen tehtävien parissa niin opiskelussa/työssä kuin vapaa-ajallakin. Oikeastaan koen virkistyväni tehokkaimmin juuri silloin, kun uppoudun kunnolla harjoittelemaan jotain tai perehtymään johonkin, mikä vielä tuntuu haasteelliselta muttei mahdottomalta oppia. Kyse on mistäpä muusta kuin varmasti monille tutusta flow-tilasta, joka liittyy usein nimenomaan sopivasti haastamaan tekemiseen ja sitä myötä uuden oppimiseen. 

Hämmennyn usein törmätessäni sellaiseen hyvinvointipuheeseen, jossa kärjistetysti sanottuna kannustetaan vaan olla öllöttelemään tässä ja nyt täydellisinä, elämään ja olemaan tekemisen sijasta. Itse nimittäin ajattelen, että elämän suola ei suinkaan ole tasainen tyytyminen ja käsillä olevassa hetkessä passiivisena möllöttäminen vaan pyrkimys johonkin, uuden oppiminen, kehittyminen omien arvojen ohjaamaan suuntaan sekä viisauden ja muiden inhimillisten hyveiden tavoittelu. Mielestäni itsensä hyväksyminen ja halu tulla "paremmaksi" (paremmaksi jossain tai vain paremmaksi ihmiseksi, mitä se kenellekin sitten tarkoittaa) eivät sulje toisiaan pois. Se, että tunnistan ja hyväksyn olevani juuri sellainen kuin nyt olen on vain nykyisen asiantilan tunnustamista, eikä siitä voi suoraan johtaa sitä, millaiseksi haluaisin vielä joskus kehittyä. 

Hyväksyvä läsnäolo tässä ja nyt epäilemättä rauhoittaa ja omalta osaltaan vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin. Oppiminen, jonkin tavoitteleminen ja kehittymispyrkimykset sen sijaan innostavat  ja  tuovat merkityksellisyyttä elämään. Jossain elämänvaiheessa ehkä kaipaamme ennen kaikkea rauhoittumista, "maadoittumista", niin kuin jotkut asian ilmaisevat, kun taas joskus tarvitsemme nimenomaan eteenpäin pyrkivää innostusta, toimintaan suuntautunutta myönteistä tunnetta tai mielialaa. Molempi parempi siis, näin ainakin itse ajattelen :)

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Tavaroiden raivaaminen, monille tuttu "marittamisen" muodossa, on ajankohtainen ja äärimmäisen kiinnostava ilmiö, johon monet suomalaisnaisetkin ovat viime aikoina hurahtaneet. Itsekin olen uteliaana lukenut järjestely- ja raivausguru Marie Kondon kirjat ja ottanut niistä vaikutteita omaan elämääni, vaikka täysimittaista konmarinointiprojektia en olekaan toteuttanut. Oma suhde tavaroihin ja kuluttamiseen on mietityttänyt paljon, ja tämä minimalismi- ja raivaustrendi on herättänyt minussa myös jonkinmoista vastustusta ja epäluuloa, sillä toisinaan se tuntuu lähestulkoon entisaikojen kotirouvaelämän larppaamiselta tai yritykseltä saada koko elämä hallintaan järjestämällä materiaa.

Kulttuurihistorioitsija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltä Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (Atena, 2017). Törmäsin kyseiseen kirjaan alun perin Facebookin Konmari-ryhmässä, minkä pohjalta ennakko-odotuksena oli, että kirjan keskiöissä olisivat käytännön vinkit kodin järjestämiseen. Ja siihenhän kirjan nimessäkin toki viitataan, mutta itse koin, että sisältö painottui kuitenkin enemmän tuohon tavaratulvan syntyyn. Ja se olikin minulle positiivinen yllätys: kyseessä oli pohdiskelevampi ja tieteellisempi kirja, kuin olin odottanut, ja sehän kelpaa! Kyllä niitä järjestely- ja raivausvinkkejäkin  kirjasta löytyy, mutta sisältö painottuu silti tavarasuhteemme ja kulutustottumustemme historiaan, sen pohdiskeluun miksi ja miten nykytilanteeseen on päädytty.



Aalto käsittelee niin tavaroiden haalimista kuin raivaamistakin syvällisesti ja perusteellisesti kulttuurisina ilmiöinä, mikä on erittäin tervetullut näkökulma käytännönläheisen Konmari-henkisen julistamisen keskelle. Pahimmillaan innokkaimmat "marittajat" tuovat mieleen kiihkeät uskovaiset, jotka toitottavat ilosanomaansa kaikkialla eivätkä hyväksy eriäviä mielipiteitä tai "perinteen" (tässä tapauksessa Marie Kondon oppien) soveltamista vapaamuotoisemmin.

Oikeastaan koen, että niin Konmari kuin joissain muodoissaan minimalismitrendikin ovat vain yksi vinksahtaneen tavarasuhteemme ilmenemismuoto. Tuntuu surulliselta, että niin moni käyttää niin hämmentävän paljon resurssejaan tavaroiden hankkimiseen ja sen suunitteluun, niistä huolehtimiseen, järjestelyyn sekä tavarasta eroon hankkiutumiseen - ja samaan aikaan harmittelee esimerkiksi sitä, ettei aikaa riitä kiinnostaville harrastuksille.

Järjestämisen ammattilaisena Aalto toki tuo kirjassa esiin omaa näkemystään siitä, miten olisi hyvä elää, kuluttaa ja järjestää kotinsa, mutta ärsyttävältä julistukselta onneksi vältytään - enemmänkin kirja herättelee lukijaa pohtimaan omaa suhdettaan tavaroihin. Siksi suosittelisin tätä kirjaa luettavaksi ainakin jokaiselle, joka suunnittelee tai on jo toteuttanut kodin raivaamis- ja järjestelyprojektin. Ennen kuin hurahtaa aivan totaalisesti, saattaisi olla hyvä uhrata pari ajatusta sille, mistä raivaamisen, marittamisen tai minimalismikokeilun tarve tulee. Uskon nimittäin,  siinä on usein kyse jotain muustakin kuin vain käytännöllisen kodin luomisesta.

Itse herkästi tarkastelen tätäkin aihetta psykologin näkökulmasta, ja myös sillä tasolla tämä on todella kiehtova aihe. Konmari-kirjoja lukiessani ja aihetta sivuavia keskusteluja seuratessani olen usein pohtinut erityisesti hallinnan tunnetta. Meille ihmisillehän on yleensä tärkeää tuntea olevamme edes jollain tasolla oman elämämme ohjaksissa: vaikka sisimmässämme (toivottavasti) tiedämme, että läheskään kaikkeen ei voi vaikuttaa, kaipaamme silti tunnetta, että voimme hallita edes jotain osaa elämästämme. Jotkut kontrolloivat kehoaan treenaamalla ja syömällä tiukan ruokavalion mukaan, joillekin on supertärkeää pitää kalenterinsa ja to do -listansa ajan tasalla - ja jotkut haluavat pitää kotinsa lähes sotilaallisessa järjestyksessä. Ja mikäs siinä, jos se aidosti tuottaa iloa elämään eikä aiheuta ylimääräisiä paineita.

Arvostelukappale kirjasta saatu blogin kautta