maanantai 22. toukokuuta 2017

Parempaa huomenta - ajatuksia aamurutiineista

Viime aikoina olen usein viihdyttänyt itseäni katsomalla kepeitä Youtube-videoita siitä, miten ihmiset oman elämänsä järjestävät. Jostain syystä erityisesti aamurutiinit ovat osoittautuneet eriyisen kiinnostaviksi - ehkä siksi, että itse olen ollut pitkään niitä ihmisiä, jotka nukkuvat niin pitkään kuin mahdollista ja ryntäävät sitten kiireellä ovesta ulos. Mikään iltapäivään asti nukkuja en sentään ole koskaan ollut, vapaapäivinä olen yleensä heräillyt siinä yhdeksän-kymmenen maissa, mutta koskaan en ole aikaisista aamuista nauttinut. 

Olen jo pitkään kadehtinut niitä ihmisiä, jotka hehkuttavat aikaisten aamujen ihanuutta - tai siis ylipäätään aamujen, sillä itse olen pitkään ajatellut olevani hyvin vahvasti iltaihminen. Niin mukavaa kuin yökuuhkaaminen joskus onkin, haluaisin kuitenkin oppia saamaan enemmän irti päivän ensimmäisistä tunneista. Päivä nimittäin voisi lähteä sutkajamminkin käyntiin kuin syömällä aamupalaa ohimennen seisaaltaan ja juoksemalla pää kolmantena jalkana ympäri asuntoa etsimässä juuri niitä oikeita vaatteita. En muista juuri koskaan heränneeni virkeänä, ja muutos siihen olisi enemmän kuin tervetullut.

Viime viikkoina olen ottanut tavoitteekseni luoda itselleni täydellisen (tai ainakin riittävän mukavan) aamurutiinin, jolla päivän saisi aloitettua virkeänä ja hyvillä mielin. Väsymyksen lisäksi olen usein aamuisin vähän ahdistunut tai allapäin, vaikkei siihen olisi mitään selkeää syytä. Toivon tähän muutosta, olen nimittäin aika varma siitä, että aamut voisivat parhaimmillaan olla jopa päivien kohokohtia, rauhallista omaa aikaa ennen päivän touhuja. Elämän stressaavista asioista palautumisen ei tarvitse rajoittua vain iltoihin ja viikonloppuihin - ehkäpä töitäkin jaksaa tehdä paremmin, kun on ensin aloittanut päivän rauhassa itselle mieluisten asioiden parissa?



Jatkuva valintojen ja päätösten tekeminen kuluttaa kognitiivista kapasiteettia ja tahdonvoimaa, ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvien rutiinien avulla voisikin välttää tahdonvoiman kulumista epäoleellisuuksiin - jolloin sitä tietysti jää enemmän meille tärkeisiin, arvojamme ja päämääriämme edistäviin puuhiin. Lisäksi aamun aloittaminen kiireettömästi tarjoaa tilaisuuden orientoitua rauhassa uuteen päivään ja siihen, mitä kaikkea täytyy ja haluaa tehdä. Itse tosin olen jo jonkin aikaa aina työpäivän päätteeksi kirjoittanut to do -listan seuraavalle päivälle, jotta aamukoomassa ei tarvitse miettiä sellaisia vaan voi sen kummempia ajattelematta vain aloittaa jostain.

Aloitin oman rutiinini suunnittelun kirjoittamalla listan siitä, mitä kaikkea ihanteelliseen arkiaamuuni kuuluisi. Jopa minä osaan nauttia vaikkapa upeista kesäaamuista lomamatkoilla, mutta koska leijonanosa elämästä on arkea, niin olisi hyvä oppia fiilistelemään sitäkin - ja siinä voi auttaa sen miettiminen, mikä niissä loma-aamuissa on niin ihanaa, ja omaksumalla niistä jotain elementtejä jokapäiväiseen elämään. Ihanneaamutarinani perusteella kirjoitin itselleni yksinkertaisen "aamujen lukujärjestyksen",  realistisesti toteutettavissa olevan kuvauksen siitä, mitä ja missä järjestyksessä aamuisin tekisin. Siihen tuli seuraavia elementtejä (tässä järjestyksessä):



  • Herääminen ilman torkkua. Pitkällä aikavälillä olisi hienoa oppia heräämään jo kuudelta (ja käydä vaikkapa varhaisaamun juoksulenkillä!), mutta se tuntuu vielä liian ylivoimaiselta, joten tällä hetkellä tähtään seitsemään. Erityisesti torkuttamisesta luopuminen on osoittautunut minulle todella vaikeaksi, mutta en haluaisi missään nimessä aloittaa päivääni epäonnistumisella - herätyshän on tavallaan tavoite, jonka olemme itsellemme asettaneet, ja torkuttaminen on oikeastaan luovuttamista! Tavoitteeni on myös herätä joka päivä samaan aikaan, myös vapaapäivinä, jotta unirytmi ei pääsisi vinksahtamaan (niin kuin minulle helposti käy, ja melkein kaikki uniongelmat ovat tuttuja...).
  • Muutama lasillinen vettä heti heräämisen jälkeen 
  • 10-15 minuutin jooga- ja meditaatiohetki 
  • "Viiden minuutin päiväkirja" - päällimmäisenä mielessä pyörivien ajatusten kirjoittaminen ylös, jotta en aloittaisi aamuani vatvomalla niitä. 
  • Suihku, pukeutuminen ja meikkaaminen. Ymmärrän hyvin, että vaikkapa pitkien hiusten pesu aamulla veisi monilta ihan tuhottomasti aikaa, mutta itse lyhyttukkaisena olen tykästynyt aamusuihkuihin, sillä kyllähän sekin vähän herättelee kroppaa uuteen päivään.
  • Aamupala ja -tee tai (kofeiiniton) kahvi - heti heräämisen jälkeen ei minulle ruoka maistu, mutta muiden aamutouhujen lomassa nälkäkin vähitellen kehittyy, joten olen oikeastaan aina syönyt aamiaisen vasta juuri ennen kuin olen lähdössä kotoa (siis silloin, kun olen ylipäätään syönyt...).
  • Ei somea ennen aamiaista 



Olen nyt yrittänyt toteuttaa tätä rutiinia noin parin viikon ajan, ja vaikka haasteitakin on ollut, olen jo aika vakuuttunut siitä, että tämä tulee toimimaan! Torkuttamiseen olen edelleen sortunut silloin tällöin, ja joskus kirjaudun someenkin valitettavan automaattisesti heti herättyäni. Sen sijaan aamuiseen joogahetkeen olen jo jäänyt vähän koukkuun - välillä huomaan jopa odottavani sitä illalla! Joskus ennenkin olen silloin tällöin aamujoogaillut pitempiä pätkiä, mutta jokapäiväiseen rutiinin tunnin tai puolenkaan harjoitus ei mahdu. Hyvin näyttää lyhytkin harjoitus toimivan, sillä tarkoitukseni ei ole varsinaisesti urheilla aamulla vaan pikemminkin herätellä kehoa uuteen päivään ja karistaa unihiekat silmistä. Myös pieni päiväkirjahetki aamulla tuntuu todella mielekkäältä ja nimenomaan auttaa uuteen päivään orientoitumisessa.  

Vaikka kaikki ei tietenkään aina mene ihan suunnitelmien mukaan, olen jo nyt oppinut nauttimaan aamuista ainakin pikkuisen. Tietysti juuri alkanut kesä on helpottanut projektia huomattavasti, ja pakko sanoa, että ajatus aikaisista, pimeistä talviaamuista hirvittää jo nyt hiukan - onneksi niihin on vielä monta kuukautta aikaa. Ehkä siihen mennessä minusta on kuoriutunut edes jonkinmoinen aamuihminen, vai onkohan se aivan liikaa toivottu?


Oletteko te aamu- vai iltaihmisiä? Miten te aloitatte päivänne? :) 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kohti parempaa työpäivää - kuinka palautua stressistä tauoilla?

Kun puhumme työstä palautumisesta, puhumme useimmiten siitä, mitä tapahtuu työajan ulkopuolella: iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Usein kuitenkin unohtuu, että palautumista ja virkistymistä voi parhaimmillaan tapahtua myös työpäivän aikana - siis ainakin, jos taukoja malttaa pitää! Työpäivän aikaisesta palautumisesta on huomattavasti vähemmän tutkimustietoa kuin palautumisesta työn ulkopuolella, ja varsinkin se, millaiset taukoaktiviteetit tutkitusti toimivat parhaiten, on vielä melko epäselvää. Siitä kuitenkin taidamme kaikki olla yhtä mieltä jo omien kokemustemme pohjalta, että työnteko sujuu letkeämmin mutta myös tehokkaammin, kun emme paahda menemään yhtä kyytiä aamusta iltaan.

Tutkimusten mukaan työstä palautumista edistävät sellaiset toiminnot, jotka rentouttavat, auttavat irrottautumaan työstä myös ajatusten tasolla, tarjoavat mahdollisuuden yhteenkuuluvuuteen muiden kanssa sekä uuden oppimiseen ja taitojen kehittämiseen, tuntuvat itselle merkityksellisiltä ja/tai ovat itse valittuja. Palautuminen ei siis ole pelkkää löysäilyä vaan myös aktiivista toimintaa. Keskeisenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että vapaa-ajan touhut kuluttaisivat eri resursseja kuin työ.



Palautumisen kannalta tärkeintä on yksilöllinen kokemus - mitä itse aktiviteetteihin tulee, ne voivat vaihdella suurestikin ihmisten välillä. Esimerkiksi klassikkoromaanin lukeminen voi olla jollekin hyvin rentouttava tai innostava kokemus, kun taas joku toinen saattaa stressaantua jo ajatuksesta, että pitäisi sitten tuokin järkäle saada luettua. En pitäisi kovin kaukaa haettuna myöskään sitä, että persoonallisuus vaikuttaisi siihen, missä puuhissa kukin parhaiten palautuu.

Valtaosa palautumismekanismeja käsittelevästä tutkimuksesta koskee ennen kaikkea vapaa-aikaa, mutta teorioiden pohjalta voisi hyvinkin olettaa, että samoilla keinoilla voisi edistää palautumista myös työpäivän aikana - ja mahdollisesti pienet virkistäytymishetket päivällä voisivat myös vähentää palautumisen tarvetta illalla ja pitemmällä aikavälillä ehkäistä stressin kasaantumista. Näihin aihepiireihin pureudumme hieman meidänkin tutkimuksessa, ja mielenkiinnolla odotan, millaisia havaintoja tauoilla palautumisesta muutenkin tulevissa tutkimuksissa saadaan.

Työpäivän aikana pidämme yleensä monenlaisia taukoja: ehkäpä päiväämme kuuluu pitempi lounastauko, mahdollisesti pari lyhyttä kahvitaukoa, ja siihen päälle epämuodolliset ns. mikrotauot kesken työskentelyn - eli kaikenlaiset ikkunasta tuijottelut, vessatauot, sosiaalisen median tsekkailut ja kollegoiden kanssa juttelut. Varsinkaan näiden pikkutaukojen vaikutuksista palautumiseen tai työskentelyn tehokkuuteen ei vielä ole kovinkaan paljon tutkittua tietoa, mutta onneksi monella on mahdollisuus omassa työssään testailla, mikä itselle parhaiten toimii.




Harvalla (jos nyt kenelläkään) meistä riittää täydellistä keskittymiskykyä ja tahdonvoimaa koko työpäivän ajaksi. Omaa energiankäyttöä on kuitenkin monissa töissä mahdollista säädellä erilaisilla työhön liittyvillä strategioilla. Esimerkiksi työtehtävän vaihtaminen mieluisampaan, uusien tavoitteiden asettaminen, kollegan auttaminen, sekä työn hyvien puolien ja merkityksellisyyden miettiminen voivat auttaa hyvän työmoodin ylläpidossa, kun homma tuntuu tökkivän. Joidenkin tutkimusten liika irrottautuminen töistä lyhyillä tauoilla voi olla työskentelyn kannalta jopa epäedullista, sillä tauon jälkeen ajatusten kokoaminen ja uudelleen orientoituminen kesken jääneeseen tehtävään voi viedä aikaa ja tuntua hankalalta.

Liikunta vapaa-ajan aktiviteettina on siinä mielessä ylivoimainen, että sen on havaittu olevan hyvin johdonmukaisesti yhteydessä parempaan työstä palautumiseen, kun taas monista muista toiminnoista on olemassa ristiriitaisiakin havaintoja. Nykypäivänä istumatyö tietokoneen äärellä taitaa olla se kaikista tavallisin työmuoto, ja kuten jokainen meistä taatusti tietää, jatkuva istuminen tai ylipäätään paikallaan kököttäminen ei tee keholle eikä mielelle hyvää. Jos arki on käytännössä pelkkää istumista, ei parilla jumpalla tai salitreenillä viikossa ole loppujen lopuksi niin kovin paljon vaikutusta. Onneksi liikettä on kuitenkin melko helppo ujuttaa myös työpäivään ja muihin arkisiin touhuihin.



Itse olen vannoutunut arkiliikkuja: kävelen tai pyöräilen kaikkialle, välttelen hissejä, venyttelen telkkaria katsoessani ja parhaina päivinä saatan jopa käydä kävelylenkillä kesken työpäivän. Kun keskittyminen alkaa herpaantua ja levoton olo vaivata, pieni taukojumppa tai varsinkin happihyppely raittiissa ilmassa tekee todella hyvää - ja olen aika varma siitä, ettei siitä kenellekään ainakaan haittaa olisi! Jos vieläpä pääsee liikuttelemaan kehoaan ulkona luonnossa, niin pääsee samalla nauttimaan itse liikunnan lisäksi myös luontoympäristön lukuisista hyvinvointivaikutuksista.

Liikunnan lisäksi toinen taukoaktiviteetti, jonka omassa elämässäni olen todennut erityisen toimivaksi, on pienimuotoinen mindfulness-harjoittelu: se voi olla niinkin yksinkertaista, että pysähtyy hetkeksi hengittelemään rauhallisesti ja tietoisesti. Erityisesti kiireen ja stressin keskellä pelkkä hengityksen rauhoittaminen ja syventäminen tekee todella hyvää (varsinkin jos on yhtään taipumusta pinnalliseen hengitykseen tai hyperventiloimiseen, joihin itse lipsahdan hyvin helposti), ja  parhaimmillaan hengähdyshetki voi auttaa myös suhtautumaan itse työhön hieman rauhallisemmin ja realistisemmin ylimääräisen panikoinnin ja hössöttämisen sijaan.

Miten te pidätte huolta omasta jaksamisestanne työpäivän aikana?

P.S. Tutkimusten mukaan luonnon hyvinvointivaikutuksista voi jossain määrin päästä osalliseksi jo pelkästään luontokuvia katselemalla, siksi nämä näennäisesti aiheeseen liittymättömät kuvat ;) 

lauantai 6. toukokuuta 2017

Aloittelijan ajatuksia työarjesta

Kuukausi sitten aloitin ensimmäisessä aikuisten työssäni: siis kokopäivätyössä, joka ei ole harjoittelua ja jossa olisi tarkoitus viipyä pitempään kuin muutama kuukausi. Tähän mennessä aika on tietysti kulunut lähinnä talon tavoille totutellessa ja tutkimustyömme aihepiiriin perehtyessä, ja onneksi totutteluun on ollutkin hyvin aikaa - olisi nimittäin aika stressaavaa, jos uudessa työssä (jossa kai yleensä ollaan aluksi ainakin vähän pihalla kaikesta) olisi saman tien vastassa hirvittävä kiire ja hulina. Uuteen työarkeen totuttelu on kuitenkin herättänyt monenlaisia mietteitä, joista tänään haluaisin hieman kirjoitella. 

Opintojen aikana työelämä näyttäytyi minulle (ja uskoakseni monelle muullekin) ihan omanlaisenaan maailmana, jossa pätivät eri säännöt kuin koulussa, ja jossa kiire, stressi ja usein myös huono ilmapiiri olivat väistämättömästi läsnä. Tein varsin vähän "oikeita töitä" opintojeni ohella, ja siitä syystä opiskeluaikani oli todella rentoa: sosiaaliselle elämälle ja harrastuksille oli mukavasti aikaa, ja lomailua sai harrastaa joskus enemmänkin kuin tarpeeksi. 

Niinpä työelämästä tuli minulle vähän pelottava (joskin toki myös kiinnostava) asia. Opiskelu oli tuttua ja turvallista ja arki läsnäolopakollisista luennoista huolimatta melko vapaata, ja ajatus kahdeksan tunnin työpäivistä ja vain muutamasta lomaviikosta vuodessa tuntui ahdistavalta. Pelkäsin, miten ikinä jaksaisin sellaista vuodesta toiseen, ja miten onnistuisin järjestämään arkeni niin, ettei se koostu vain pelkästä työstä ja pakollisista kotiaskareista, vaan aikaa ja energiaa jäisi muillekin jutuille. Lukuisat kuulemani kauhutarinat työpaikkakiusaamisesta ja muista ilmapiiriongelmista, työuupumuksesta, jatkuvasta kiireestä ja varsinkin herkkien ihmisten usein huonosta jaksamisesta tietysti lisäsivät huolta.

Työelämän varjopuolien ja jaksamisteeman ääreltä en ole ihan äkkiä pääsemässä minnekään: päädyin nimittäin töihin projektiin, jossa tutkitaan työkuormituksesta palautumista. Aihe on todella kiinnostava ja tärkeä, ja tietysti toivon, että pystyn ammentamaan siitä oppeja myös omaan elämääni ja työhöni. 

Mutta niin, mitä olen ensimmäisten työviikkojeni aikana oppinut (tai ainakin ajatellut, oppiminen kuulostaa hieman turhan juhlalliselta, kun vasta ihan alussa ollaan)?
  • Vapaa-ajalla joutuu priorisoimaan: kun aikaa on yksinkertaisesti vähemmän, joutuu tekemään päätöksiä sen suhteen, mitä todella haluaa harrastaa ja kenen kanssa aikaansa viettää. Tämä tuntuu melko vaikealta, sillä olen (onneksi ja valitettavasti) kiinnostunut vähän kaikesta sen sijaan, että harrastaisin intohimoisesti vain yhtä juttua.
  • Toisaalta vapaa-aikaa oppii arvostamaan enemmän ja ottamaan siitä - myös niistä tylsähköistä rentoutumishetkistä - mahdollisimman paljon irti. 
  • Rutiineja on tärkeää olla, sillä ne paitsi tehostavat arkea, myös tuovat pysyvyyden ja helppouden tunnetta. Täydellisen toimivan aamurutiinin etsiminen on vielä vähän vaiheessa (siitä lisää myöhemmin), mutta alustavat kokeilut sen suhteen vaikuttavat lupaavilta. Iltapäiviin olen koittanut omaksua vapaallesiirtymisrituaalia, joka auttaisi irrottautumaan päivän töistä. Hyvin näyttävät toimivan ainakin joogatunnille painuminen suoraan töistä, pieni meditaatiohetki kotona sekä töissä to do -listan kirjoittaminen seuraavalle päivälle, jotta ei tarvitse kuluttaa iltaa sen miettimiseen, mitä on unohtanut.
  • Jos suinkin mahdollista, työpäivän aikana kannattaa käydä happihyppelyllä tai edes taukojumppailla sisällä. Itse huomaan vaipuvani viimeistään iltapäivällä todella epäluovaan ja keskittymiskyvyttömään tilaan, jos olen viettänyt koko päivän tunkkaisissa sisätiloissa. Meillä on yliopiston vieressä mukava pikku puisto, jossa olen silloin tällöin käynyt noin kymmenen minuutin päiväkävelyllä yksikseni, ja sen jälkeen on taas paljon helpompi keskittyä. Myös lounaan syöminen työpaikan ulkopuolella voi auttaa virkistymään kesken päivän.
  • Mahdollisuus etätöihin on ihan mahtava juttu - ja ihmettelen suuresti, ettei se ole nykyään tavallisempaa, kun kuitenkin niin iso osa töistä hoituu joka tapauksessa koneella.
  • Työn mielekkyyden tärkeys korostuu kirkastuu minulle päivä päivältä enemmän. Työ kuin työ voi joskus olla väsyttävää ja stressaavaa, joten miten ihmeessä kukaan jaksaa pidemmän päälle uupumatta työssä, jonne on joka aamu kurjaa ja ankeaa mennä?

Miten te olette sopeutuneet työelämään opintojen jälkeen? Mikä on yllättänyt, ahdistanut, ilahduttanut? :) 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Yin-jooga ja paikallaan pysymisen vaikeus

Innokkaana joogakokeilijana olen testaillut vuosien varrella myös hidastempoista ja palauttavaa yin-joogaa useampaan kertaan. Alun perin kiinnostus taisi herätä siitä, että tätä joogamuotoa suositeltiin nimenomaan stressaantuneille ja ylikierroksilla käyville tyypeille, ja siitä kuvauksesta tunnistan itseni helposti. Tuttavapiirissäni ja somessa olen kuullut yin-joogasta lähes pelkkää hyvää: sen kehutaan rentouttavan niin mieltä kuin kehoa ja joskus jopa herättävän voimakkaitakin tunnereaktioita.

Yin-jooga on rauhallista, paikallaan oloon ja erityisesti lantion ja alaselän avaamiseen keskittyvää joogaa. Siinä ei keskitytään pelkästään lihasten venyttämiseen vaan ennen kaikkea lihaskalvoihin ja niveliin, ja asennoissa onkin tarkoitus olla mahdollisimman rentona, lihaksia jännittämättä. Jotkut väittävät yin-joogan vaikuttavan myös kehon energiakanaviin (joiden olemassaolosta en ole lainkaan vakuuttunut, mutta ei mennä siihen nyt). Asennoissa pysytään useita minuutteja, joten aikaa rauhoittumiselle ja omaan itseen kääntymiselle todellakin on - kuin myös loistava mahdollisuus turhautumiseen ja kyllästymiseen.



Itse olen aina pitänyt eniten liikunnallisista, dynaamisista joogamuodoista, kuten esimerkiksi astangasta. Tiedän tämän johtuvan osittain siitä, että fyysisistä haasteista huolimatta ne ovat minulle henkisesti helppoja: koko ajan on jotain tekemistä, eikä harjoituksen aikana ehdi tylsistyä. Millä tahansa joogatunnilla vaikein osuus on yleensä ollut loppurentoutus, sillä kymmenenkin minuutin paikoillaan makaaminen on minulle todella vaikeaa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten jotkut jopa nukahtavat loppurentoutukseen (keskellä päivää vieläpä!), sillä itse tunnen jatkuvasti kiusausta salaa vähän heilutella jalkojani, venytellä tai naputella sormiani lattiaa vasten. 

Kaikista kokeilemistani joogamuodoista yin-jooga tuntuu minulle haastavimmalta. Asentoihin taipuminen ei yleensä ole ongelma, mutta siellä pysyminen turhautumatta sen sijaan on. Joka kerta, kun kokeilen yin-joogaa, minun tekisi mieli luovuttaa kesken kaiken - mutta joka kerta olo on jälkeenpäin rentoutunut ja seesteinen. Varsinkin iltaisin olen huomannut yin-joogan auttavan mielen ja kropan tyynnyttämisessä rauhallisia yöunia varten. Itse asiassa ajattelen, että juuri kaltaiseni levottomat touhottajat ja stressierkit varmasti hyötyvät palauttavista, meditatiivisista joogaharjoituksista eniten. 



Kun kaikkialla jatkuvasti toitotetaan paikallaan istumisen terveyshaitoista, en ole aivan varma siitä, kuinka tärkeää paikallaan tököttämisen opettelu voi loppujen lopuksi olla - varsinkin, kun viime aikoina olen törmännyt moneen juttuun siitä, miten esimerkiksi työskentelyasentoa olisi hyvä vaihtaa usein, eikä tuolissa vääntelehtiminen välttämättä olekaan huono asia. Kuitenkin paikallaan oleminen näyttäisi olevan varsin hyvä henkinen harjoitus, sillä ainakin meille ylikierroksilla käyville se on todellinen haaste. Ja toisaalta, varmasti vaikkapa puolen tunnin yin-joogaharjoitus käy sentään vähän sutjakammin kuin puolen tunnin meditointi yhdessä asennossa istuen! :D 

Mikä joogalaji on teidän suosikkinne? Oletteko kokeilleet yin-joogaa?

Kuvat Pinterestin syövereistä

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Tosikko teatteria kokeilemassa

Niin iloinen kuin uudesta työstäni olenkin, olen tänä keväänä saanut olla mukana myös yhdessä toisessa jutussa, joka on ollut minulle henkilökohtaisesti varsin merkittävä kokemus. Joku ehkä muistaakin, että tammikuussa kerroin uskaltautuneeni vihdoin ja viimein työväenopiston teatterikurssille. Itse harrastus oli kiehtonut minua jo pitkän aikaa, mutta vähän jähmeänä ja estyneenä tyyppinä en kuitenkaan rohjennut lähteä mukaan - ajattelin, että niin kiinnostavaa kuin se olisikin, en yksinkertaisesti pystyisi siihen. 

Itsensä haastaminen ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ainakin silloin tällöin on kuitenkin minulle tärkeää, sillä (lähes) mikään ei ole niin huikea tunne kuin itsensä ylittäminen ja sellaisten asioiden kokeileminen, joita ei olisi koskaan uskonut kokeilevansa. En ole koskaan aiemmin harrastanut mitään ryhmässä: toki olen ollut esimerkiksi kuvataidekursseilla ja -koulussa, mutta vaikka siellä toki jutusteltiinkin, kaikki tekivät kuitenkin omaa juttuaan, ja kovin kummoista ryhmähenkeä ei päässyt muodostumaan. Pitkään kuvittelin olevani hyvin vahvasti sooloilija, oman tieni kulkija, joka ei juurikaan edes kaipaa ryhmässä tekemistä. 

Kuitenkin jokin teatterin tekemisessä on pitkään kiehtonut minua: lupa olla jotain muuta kuin on ja toisaalta tavallaan myös oma itsensä paljaimmillaan, heittäytyminen, itselleen nauraminen ja ennen kaikkea yhdessä tekeminen, se mieletön ryhmähenki, jonka hehkua on joskus päässyt todistamaan. Monilla, itseni mukaan lukien, tuntuu olevan ennakkoluuloja siitä, että kaikki teatteriharrastajat ovat sosiaalisia, estottomia ja räiskyviä persoonia. Ja siltähän se saattaa päälle päin vaikuttaakin - mutta toisaalta moni juuri heistäkin väittää oikeastaan olevansa ujo ja arka ihminen! Alan olla koko ajan vakuuttuneempi siitä, että teatteriharrastuksen aloittaminen ei vaadi tietynlaista ihmistä, vaan kuka tahansa kiinnostunut voi saada siitä lisää rohkeutta, heittäytymiskykyä ja yhdessä tekemisen iloa.

Meidän ryhmä esitystunnelmissa, kuva Johannes Joenperä

Ensimmäiselle kerralle meneminen jännitti ihan hurjasti, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa - muuta kuin laumaa uusia ihmisiä, luultavasti pelottavia tutustumisleikkejä ja ties mitä nolostuttavaa ja ahdistavaa! Kaikkea tätä tietysti olikin luvassa, mutta vaikka jouduinkin saman tien kauas pois omalta mukavuusalueelta, koin itseni haastamisen kuitenkin ennen kaikkea innostavana, en ahdistavana. Kurssin muutamilla ensimmäisillä kerroilla lähinnä ryhmäydyimme, leikimme ja teimme erilaisia improvisaatio- ja muita harjoituksia, ja myöhemmin ideoimme ja toteutimme myös lyhyehkön oman esityksen. 

On ollut mielenkiintoista huomata, miten uuden harrastuksen parissa voi löytää itsestään aivan uusia, aiemmin piilossa olleita puolia. Estotonta ja räiskyvää esiintyjää minusta ei tietenkään muutamassa kuukaudessa kuoriutunut, mutta ainakin hetkittäin olen pystynyt päästämään irti jatkuvasta itseni tarkkailusta ja kontrolloimisesta ja antanut vaan mennä - riippumatta siitä, kuinka hölmöltä sitä joskus saattaa näyttää ja kuulostaa. Erityisesti esiintymisen ja toisten naurattamisen ilo oli mahtavaa löytää. Sitä aina sanotaan, ettei asioita kannata ottaa niin tosissaan, ja juuri tosissaan ottaminen on minun pahimpia syntejäni. Sitä - ja tietysti ennen kaikkea rohkeutta - teatteritreeneissä pääsi työstämään jatkuvasti, ja ehkä jotain tuli opittuakin. Ja paljon opittavaa on vielä edessä päin, sillä tätä harrastusta haluan ehdottomasti jatkaa! 

Ehkä parasta oli kuitenkin se, että pääsin viimein, ensimmäistä kertaa ikinä, osaksi porukkaa, jossa uskalsin olla juuri sellainen kuin olen, ja jossa en tuntenut itseäni yhtään ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuuden tunne on vakituinen seuralaiseni koko elämäni ajalta, ja vaikka olen tottunut siihen ja oppinut hyväksymään sen ainakin jossain määrin, siitä vapautumisen hetket ovat kuitenkin todella mieleenpainuvia ja puhdistavia. Uskon, että ihan jokainen, oli sitten kuinka introvertti tai ekstrovertti tahansa, kaipaa yhteyden kokemuksia, tunnetta siitä, että tulee nähdyksi omana itsenään. Se jos mikä tuntuu puhdistavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta teatteriharrastajia tai aiheesta kiinnostuneita? 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Uusia tuulia + ajatuksia sometodellisuudesta

Aloitin maanantaina työt tutkijana Tampereen yliopistossa - psykajuttujen parissa, kuten arvata saattaa, tarkemmin työkuormituksesta palautumista käsittelevässä projektissa. Siihen liittyen olisi tarkoitus alkaa myös väsäämään väitöskirjaa lähitulevaisuudessa. Saatan olla ihan pikkuisen innoissani, sillä tutkimuksen tekeminen on kiehtonut minua kovasti vähintään siitä lähtien, kun intoa puhkuen tein graduani muutamia vuosia sitten. Itse aihepiirikin on totta kai todella kiinnostava, ja voipa olla, että siihen liittyviä pohdintoja on luvassa täällä blogissakin.

Ensimmäinen työviikko kului lähinnä talon tavoille opetellessa ja työkavereihin tutustuessa. Paikat ja osin ihmisetkin tosin olivat melko tuttuja jo entuudestaan opiskeluajoilta, ja suoraan sanoen välillä tuntuu vähän hassulta, että olenkin nyt yliopistolla töissä enkä opiskelijana. Taitaa mennä hetki uuteen rooliin totuttelemisessa! Paljon on toki kaikkea muutakin uutta ja jännittävää, ja tämän viikon ajan olen hetkittäin kieriskellyt aikamoisessa informaatioähkyssä - tosin se tuntuu ennen kaikkea kiehtovalta ja motivoivalta, ei niinkään uuvuttavalta (ainakaan vielä). Luulen, että tulen pitämään tästä työstä, ja yli puolen vuoden urakriiseilyn jälkeen se on muuten aika mukava tunne!

Tällä viikolla ajatukseni ovat pitkälti olleet kiinni uudessa työssä sekä harrastusmenoissa (teatteriryhmälläni on pääsiäisen jälkeen pari esitystä luvassa, ja aika ahkerasti on harjoiteltu), ja  täällä somessa pyöriminen on jäänyt tavanomaista vähemmälle. Aina, kun niin käy, saan yleensä todeta, että mitä vähemmän roikun somessa, sitä vähemmän se myös kiinnostaa. Kiiltokuvamainen sometodellisuus alkaa nyppiä ja se paljon puhuttu "oikea elämä" viehättää entistä enemmän. 

Kausittain tämä tuntuu menevän, sillä tuttujahan nämä fiilikset ovat - ja tuttua on sekin, että jonkin ajan kuluttua olen kuitenkin aina hurahtanut uudelleen someen. Sen verran koukussa siis taidetaan olla, ettei tästä noin vain eroon pääsekään. Eikä toki tarvitsekaan, sillä totta kai somessa on paljon hyvää, eikä suunnitelmissani ole häipyä yhtään minnekään pysyvästi. Yritän kuitenkin jatkuvasti opetella tietoisempaa some-elämää - sitä, että sosiaalisen median käyttöni olisi omien arvojeni ja tavoitteideni mukaista eikä päämäärätöntä selailua, "inspiroitumista", joka vähänkään heikommassa mielentilassa luiskahtaa helposti kateudeksi ja huonommuudentunteen potemiseksi. 

Kun nyt jatkossa toimin kaiket päivät ihmismielen ihmeellisyyksien parissa, olen miettinyt, tekeekö enää vapaalla mieli kirjoittaa tai lukea paljolti samoista asioista. Toisaalta kyllä pidän bloggaamisesta ja erityisesti ajatusteni jakamisesta todella paljon, ja hyvin se tuntui maistuvan opiskeluaikoinakin, joten luulenpa, etten ihan äkkiä raaski luopua tästä. Blogin fokusta olen pohdiskellut viime aikoina melko paljon, sillä haluaisin sen olevan melko selkeä. 

Mitä mieltä te lukijat olette? Tuleeko mieleen kehittämisideoita blogini suhteen? :) 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Liike vs liikunta

Yksi maaliskuun parhaista ja kiinnostavimmista jutuista on ollut liikeimprovisaation lyhytkurssi, jolle ankarassa tanssi-ikävässäni päädyin osallistumaan. Kurssilla on tehty nykytanssiin pohjautuvia improharjoituksia, joten meno on ollut aika erilaista, luovempaa ja vähemmän suoritus- ja tekniikkakeskeistä kuin "tavallisilla" tanssitunneilla, missä harjoitellaan valmiita koreografioita opettajan johdolla. Ihan uutta meikäläiselle, mutta todella kivaa! Ja myös ajatuksia herättävää: koen, että uusien, varsinkin vanhoista tutuista poikkeavien liikuntamuotojen kokeilu on aina kannattavaa ja inspiroivaa - silloinkin, vaikkei lajista edes sen kummemmin pitäisi.

Luovaa ja itsestä lähtevää liikkumista harjoitellessa olen alkanut pohdiskella sitä, millainen suhde meillä on liikuntaan ja liikkumiseen. Teen nyt tarkoituksella eron liikunnan ja liikkumisen välille: liikkuminenhan on kaikkea sitä, mitä teemme silloin, kun emme ole hievahtamatta paikoillamme, kun taas liikunnalla tarkoitetaan yleensä nimenomaan liikuntaa harrastuksena, liikettä liikkeen vuoksi - tai oikeastaan usein terveyden, paremman kunnon, isompien lihasten tai parempien tulosten vuoksi. 



Kun puhumme liikunnasta, puhe kääntyy hyvin usein erilaisiin määriteltyihin liikunta- tai urheilulajeihin: juoksuun, salitreeniin, joogaan, eri tanssilajeihin, joukkupeleihin. Toki moni onneksi muistaa myös arkiliikunnan tärkeyden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta, mutta joskus siihenkin suhtaudutaan hämmentävän suorituskeskeisesti vaikkapa mittailemalla työmatkoilla pyöräiltyjä kilometreja tai pohtimalla, kuinka paljon energiaa siivous tai puutarhatyöt kuluttavat "oikeisiin" liikuntalajeihin verrattuna. 

Minulla ei ole niin sanotusti liikuntataustaa: itse asiassa suurimman osan elämästäni olen vieroksunut, usein suorastaan inhonnut liikuntaa. Siitä huolimatta olen aina liikkunut paljon. Liikuntainhoni pohjautuu pitkälti kielteisiin kokemuksiin koululiikunnasta. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että koululiikunta tappoi vähäksi aikaa liikkumisen ilon ja iskosti minuun kielteisen käsityksen koko ilmöstä nimeltä liikunta - liikunta vakiintui minunkin mielessäni tarkoittamaan sellaista liikettä, johon tarvitaan tietynlaiset varusteet, jossa on selkeät säännöt ja jossa pyritään tietynlaiseen lopputulokseen. Kävelemistä ja paikasta toiseen pyöräilemistä en oikeastaan edes pitänyt liikuntana, se oli minulle ihan vain sitä tavallista, arkista liikkumista. 



Taitaa olla aika yleisesti tiedossa, että iso osa meistä suomalaisista liikkuu terveyden ja hyvinvoinnin kannalta liian vähän. Aika usein puhutaan siitä, miten tärkeää liikuntakipinän syttymiselle olisi se, että löytäisi itselle sopivan ja aidosti innostavan lajin. Jos liikkuminen ei ole pelkkää pakonomaista puurtamista vaan oikeasti kivaa, sen pariin on helppo palata, suorastaan jäädä siihen koukkuun. Sen oikean lajin löytäminen ei kuitenkaan ole aina helppoa - varsinkin, kun meillä voi olla jos jonkinlaisia ennakkoluuloja eri lajeja kohtaan, tai ehkä ne tuntuvat liian suorituskeskeisiltä, raskailta tai vaikeilta (mitä ne totta kai usein alussa ovatkin). 

Itse aloitin varsinaisen liikunnan harrastamisen vasta parikymppisenä, jolloin kävin ahkerasti yliopistoliikunnalla testaamassa eri lajeja, alussa paljolti erilaisia tanssitunteja ja joogaa. Vähitellen jäin liikkumiseen koukkuun, mutta "omaa lajia", johon olisin täysillä hurahtanut, ei tuntunut löytyvän. Vuosien varrella on tullut kokeiltua sitä sun tätä vaihtelevalla intensiteetillä ja motivaatiolla. Tanssi ja jooga (sen kävelemisen lisäksi, jota en oikein osaa laskea harrastukseksi) ovat pitkään vetäneet eniten puoleensa, mutta niitäkin on tunnetusti vähän joka lähtöön, ja olen välillä melkeinpä potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa sitoutua vaikkapa johonkin tiettyyn joogatyyliin. 



Viime aikoina liikeimprovisaation kokeilu ja kotona joogaaminen ovat saaneet miettimään siirtymistä liikunnasta liikkumiseen - entä jos ei tarvitsisikaan sitoutua mihinkään tiettyyn lajiin edes yhden treenin aikana, vaan koostaisi oman liikkumistuokionsa niistä aineksista, joita keho ja mieli tuntuvat juuri sillä hetkellä kaipaavan? Entä jos jumppatunnille menemisen sijasta laittaisi kotona hyvää musiikkia soimaan ja kokeilisi ilman sen kummempia suunnitelmia, millaista liikettä kropasta tänään irtoaa? Jos hetken mielijohteesta kävelisikin töistä kotiin mutkan kautta tai pysähtyisi ohi kulkiessaan puiston kuntoilutelineille kokeilemaan leuanvetoa? 

Liikkumisen ei tarvitse olla ankeaa suorittamista, se voi olla myös leikkiä, omien rajojen testailua, itseilmaisua, tunteiden tuulettamista ja meditaatiota liikkeessä. Sellaiseen ei tarvita sääntöjä. Toki varsinaisten liikuntalajien kokeileminen, ohjatuilla tunneilla käyminen tai muu perehtyminen antavat paljon lisää aineksia myös luovaan, omatoimiseen liikkumiseen. On helpompaa ja turvallisempaa esimerkiksi toteuttaa spontaani kotijoogasessio, jos on jo aiemmin tutustunut ohjatusti erilaisiin liikkeisiin. 

Suosittelen lämpimästi kaikkia kokeilemaan joskus liikkumista (muutakin kuin lenkkeilyä) myös ilman ohjausta tai tarkkaa suunnitelmaa, keskittäen tietoisuuden vain omaan kehoon ja tunnustellen, millainen liike tänään olisi paikallaan. Parhaimmillaan luova, improvisoitu ja omasta itsestä lähtevä liike voi olla todella terapeuttista paitsi keholle, myös mielelle. Sanotaan, että ihminen on luotu liikkumaan. Itse en ajattele asiaa niin, että jonkin varsinaisen liikuntalajin harrastaminen olisi kenenkään terveyden kannalta välttämätöntä - "oman lajin" löytämistä tärkeämpää on pyrkiä yksinkertaisesti liikuttamaan kehoaan monipuolisesti arjen keskellä. Sen monimutkaisempaa sen ei tarvitse olla. 

Miten te mieluiten liikutte? 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Oppimisen ilosta ja ihmisenä kehittymisestä

Päätin tänään pitkästä aikaa kirjoitella hieman ylös sitä, millaisia tavoitteita ja unelmia minulla  elämässä on. Jostain syystä unelmien listaaminen on aina ollut minulle vähän vaikeaa. On paljon asioita, joista nautin ja esimerkiksi paikkoja, joissa haluaisin joskus käydä, mutta ei minulla ole koskaan juurikaan ollut pitkäaikaisia ja pysyviä, konkreettisia unelmia (no okei, kestävää rakkautta lukuunottamatta). Mikäli uskoisin sokeasti unelmia hehkuttavaan hyvinvointidiskurssiin, olisin varmasti tästä aika huolissani: useinhan unelmoiminen, elämänilo ja onnellisuus liitetään vahvasti toisiinsa. 

Tänään aihetta pohdiskellessani tein mielenkiintoisen havainnon. Keksin pitkähkön listan asioita, jotka jonain päivänä pian tai hamassa tulevaisuudessa haluaisin tehdä tai kokea. Huomasin, että valtaosa listani lauseista alkaa siitä, mitä haluaisin oppia. Ehkä minun on vaikea keksiä  yksittäisiä ehdottomia unelmia, kuten vaikkapa matkoja juuri tiettyihin paikkoihin, mutta näköjään maailma on täynnä asioita, joita haluaisin osata tehdä, taitoja jotka haluaisin oppia! Toki jotkut varsinkin ihmissuhteisiin liittyvät unelmat ovat kiinni muustakin kuin omasta aktiivisuudesta, yrittämisestä ja treenaamisesta, mutta itse asiassa niissäkin on mukana aika paljon myös uuden oppimista.



Osa toiveistani liittyy läheisesti myös siihen, millainen ihminen haluaisin olla, tai pikemminkin millaiseksi haluaisin joskus tulla. Sellaisten miettiminen tuntuu joskus oudolla tavalla väärältä, onhan nykyään muodikasta ajatella, että jokainen on hyvä, suorastaan täydellinen juuri sellaisena kuin on - mikä muuten ei mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Jokainen meistä toimii taatusti joskus tavoilla, jotka ovat kaikkea muuta kuin kohtuullisia ja hyväksyttäviä. Tietenkään se ei tee meistä läpeensä huonoja ihmisiä, mutta eiköhän kaikista kehittämiskohteita löydy.  Meillä on heikkoutemme, huonot puolemme ja menneisyyden haamumme, jotka toki on tärkeää tunnistaa ja hyväksyä. Hyväksymisen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä, ettemme pyrkisi kehittämään itseämme ja toimimaan jatkossa eri tavalla.

Pohjimmiltaan uusien taitojen harjoittelussa ja itsensä kehittämisessä ihmisenä on kyse samasta asiasta: oppimisesta. Minä olen aina rakastanut oppimista - sitä tunnetta, kun aloittaaa uuteen asiaan perehtymisen ja tajuaa, miten paljon kiehtovia uusia asioita on edessä, ja toisaalta myös niitä oivalluksen hetkiä, kun opittu tavalla tai toisella konkretisoituu. Tylsistyn nopeasti liian helppojen tehtävien parissa niin opiskelussa/työssä kuin vapaa-ajallakin. Oikeastaan koen virkistyväni tehokkaimmin juuri silloin, kun uppoudun kunnolla harjoittelemaan jotain tai perehtymään johonkin, mikä vielä tuntuu haasteelliselta muttei mahdottomalta oppia. Kyse on mistäpä muusta kuin varmasti monille tutusta flow-tilasta, joka liittyy usein nimenomaan sopivasti haastamaan tekemiseen ja sitä myötä uuden oppimiseen. 

Hämmennyn usein törmätessäni sellaiseen hyvinvointipuheeseen, jossa kärjistetysti sanottuna kannustetaan vaan olla öllöttelemään tässä ja nyt täydellisinä, elämään ja olemaan tekemisen sijasta. Itse nimittäin ajattelen, että elämän suola ei suinkaan ole tasainen tyytyminen ja käsillä olevassa hetkessä passiivisena möllöttäminen vaan pyrkimys johonkin, uuden oppiminen, kehittyminen omien arvojen ohjaamaan suuntaan sekä viisauden ja muiden inhimillisten hyveiden tavoittelu. Mielestäni itsensä hyväksyminen ja halu tulla "paremmaksi" (paremmaksi jossain tai vain paremmaksi ihmiseksi, mitä se kenellekin sitten tarkoittaa) eivät sulje toisiaan pois. Se, että tunnistan ja hyväksyn olevani juuri sellainen kuin nyt olen on vain nykyisen asiantilan tunnustamista, eikä siitä voi suoraan johtaa sitä, millaiseksi haluaisin vielä joskus kehittyä. 

Hyväksyvä läsnäolo tässä ja nyt epäilemättä rauhoittaa ja omalta osaltaan vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin. Oppiminen, jonkin tavoitteleminen ja kehittymispyrkimykset sen sijaan innostavat  ja  tuovat merkityksellisyyttä elämään. Jossain elämänvaiheessa ehkä kaipaamme ennen kaikkea rauhoittumista, "maadoittumista", niin kuin jotkut asian ilmaisevat, kun taas joskus tarvitsemme nimenomaan eteenpäin pyrkivää innostusta, toimintaan suuntautunutta myönteistä tunnetta tai mielialaa. Molempi parempi siis, näin ainakin itse ajattelen :)

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Tavaroiden raivaaminen, monille tuttu "marittamisen" muodossa, on ajankohtainen ja äärimmäisen kiinnostava ilmiö, johon monet suomalaisnaisetkin ovat viime aikoina hurahtaneet. Itsekin olen uteliaana lukenut järjestely- ja raivausguru Marie Kondon kirjat ja ottanut niistä vaikutteita omaan elämääni, vaikka täysimittaista konmarinointiprojektia en olekaan toteuttanut. Oma suhde tavaroihin ja kuluttamiseen on mietityttänyt paljon, ja tämä minimalismi- ja raivaustrendi on herättänyt minussa myös jonkinmoista vastustusta ja epäluuloa, sillä toisinaan se tuntuu lähestulkoon entisaikojen kotirouvaelämän larppaamiselta tai yritykseltä saada koko elämä hallintaan järjestämällä materiaa.

Kulttuurihistorioitsija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltä Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (Atena, 2017). Törmäsin kyseiseen kirjaan alun perin Facebookin Konmari-ryhmässä, minkä pohjalta ennakko-odotuksena oli, että kirjan keskiöissä olisivat käytännön vinkit kodin järjestämiseen. Ja siihenhän kirjan nimessäkin toki viitataan, mutta itse koin, että sisältö painottui kuitenkin enemmän tuohon tavaratulvan syntyyn. Ja se olikin minulle positiivinen yllätys: kyseessä oli pohdiskelevampi ja tieteellisempi kirja, kuin olin odottanut, ja sehän kelpaa! Kyllä niitä järjestely- ja raivausvinkkejäkin  kirjasta löytyy, mutta sisältö painottuu silti tavarasuhteemme ja kulutustottumustemme historiaan, sen pohdiskeluun miksi ja miten nykytilanteeseen on päädytty.



Aalto käsittelee niin tavaroiden haalimista kuin raivaamistakin syvällisesti ja perusteellisesti kulttuurisina ilmiöinä, mikä on erittäin tervetullut näkökulma käytännönläheisen Konmari-henkisen julistamisen keskelle. Pahimmillaan innokkaimmat "marittajat" tuovat mieleen kiihkeät uskovaiset, jotka toitottavat ilosanomaansa kaikkialla eivätkä hyväksy eriäviä mielipiteitä tai "perinteen" (tässä tapauksessa Marie Kondon oppien) soveltamista vapaamuotoisemmin.

Oikeastaan koen, että niin Konmari kuin joissain muodoissaan minimalismitrendikin ovat vain yksi vinksahtaneen tavarasuhteemme ilmenemismuoto. Tuntuu surulliselta, että niin moni käyttää niin hämmentävän paljon resurssejaan tavaroiden hankkimiseen ja sen suunitteluun, niistä huolehtimiseen, järjestelyyn sekä tavarasta eroon hankkiutumiseen - ja samaan aikaan harmittelee esimerkiksi sitä, ettei aikaa riitä kiinnostaville harrastuksille.

Järjestämisen ammattilaisena Aalto toki tuo kirjassa esiin omaa näkemystään siitä, miten olisi hyvä elää, kuluttaa ja järjestää kotinsa, mutta ärsyttävältä julistukselta onneksi vältytään - enemmänkin kirja herättelee lukijaa pohtimaan omaa suhdettaan tavaroihin. Siksi suosittelisin tätä kirjaa luettavaksi ainakin jokaiselle, joka suunnittelee tai on jo toteuttanut kodin raivaamis- ja järjestelyprojektin. Ennen kuin hurahtaa aivan totaalisesti, saattaisi olla hyvä uhrata pari ajatusta sille, mistä raivaamisen, marittamisen tai minimalismikokeilun tarve tulee. Uskon nimittäin,  siinä on usein kyse jotain muustakin kuin vain käytännöllisen kodin luomisesta.

Itse herkästi tarkastelen tätäkin aihetta psykologin näkökulmasta, ja myös sillä tasolla tämä on todella kiehtova aihe. Konmari-kirjoja lukiessani ja aihetta sivuavia keskusteluja seuratessani olen usein pohtinut erityisesti hallinnan tunnetta. Meille ihmisillehän on yleensä tärkeää tuntea olevamme edes jollain tasolla oman elämämme ohjaksissa: vaikka sisimmässämme (toivottavasti) tiedämme, että läheskään kaikkeen ei voi vaikuttaa, kaipaamme silti tunnetta, että voimme hallita edes jotain osaa elämästämme. Jotkut kontrolloivat kehoaan treenaamalla ja syömällä tiukan ruokavalion mukaan, joillekin on supertärkeää pitää kalenterinsa ja to do -listansa ajan tasalla - ja jotkut haluavat pitää kotinsa lähes sotilaallisessa järjestyksessä. Ja mikäs siinä, jos se aidosti tuottaa iloa elämään eikä aiheuta ylimääräisiä paineita.

Arvostelukappale kirjasta saatu blogin kautta

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinäkin saatat olla energiasyöppö

On joitakin sanoja ja sanontoja, jotka toistuvasti saavat minut näkemään punaista. Yksi näistä on energiasyöppö ihminen - tiedättehän,  sellainen pahanilmanlintu, mielensäpahoittaja, "narsisti" (kyseistä sanaa kun käytetään nykyisin melko kevyesti), itsekeskeinen kitisijä, jotka oman hyvinvoinnin tähden pyritään sulkemaan pois omasta elinpiiristä. Usein kuitenkin unohtuu se tosiasia, että todennäköisesti olemme kaikki jossain tilanteessa olleet sellaisia. Lyhyesti sanottuna energiasyöpöistä puhuminen on mielestäni ikävän syyllistävä, itsekeskeinen ja epäempaattinen puhetapa. 

Energiasyöppöjä kuvaillaan ihmisiksi, jotka vievät enemmän energiaa kuin antavat, kuormittavat muita puhumalla taukoamatta itsestään ja omista ongelmistaan, eivät osaa suhtautua aidon empaattisesti toisiin, ehkäpä ovat täysin kykenemättömiä asettumaan toisen ihmisen asemaan. Sitä en kiistä, etteikö olisi olemassa hankalia ihmisiä - totta hitossa on, mutta voitko sinäkään kirkkain silmin väittää, ettet olisi joskus rasittava, itsekäs tai negatiivinen? Ja vaikka olisitkin varsinainen huumorin ja positiivisuuden lähettiläs, saatat silti aivan huomaamattasi "syödä" jonkun toisen energiaa. 

Jokaisella on toki oikeus päättää, millaisten ihmisten kanssa vapaa-aikansa haluaa viettää, ja totta kai ihmissuhteiden toivoisi ennen kaikkea lisäävän hyvinvointia ja tuovan iloa elämään. Kaikilla meistä on kuitenkin myös huonot hetkemme tai kautemme, jolloin emme todellakaan levitä hyviä viboja ympärillemme. Usein kuulee sanottavan, että oikean ystävän tunnistaa siitä, että hän ei katoa elämästäsi silloinkaan, kun sinulla on vaikeaa. Kaikki varmasti tietävät, että kun ihmisellä on oikein vaikeaa, se on usein raskasta myös läheisille. Esimerkiksi masentuneen tai kriisin keskellä elävän ihmisen kanssa hengailu ei yleensä ole erityisen energisoivaa. Toisten tunteet ja mielialat tuppaavat tarttumaan, ja varsinkin herkkien ihmisten on usein vaikeaa vetää rajaa omien ja toisten tunteiden välille.

En kritisoi sitä, jos joku haluaa vähentää yhteydenpitoa ihmisiin, joiden kokee aiheuttavan hänelle kohtuutonta kuormitusta eikä mitään hyvää. Omasta hyvinvoinnista ja rajoista saa ja kannattaa pitää huolta - se on pidemmän päälle parasta myös kaikkien muiden kannalta, sillä totaalisen uupunut ihminen ei jaksa olla muillekaan hyödyksi tai avuksi. Energiasyöpöksi nimittelyä minun on kuitenkin vaikea hyväksyä. Tuntuu hämmentävältä, että moni julistaa suureen ääneen olevansa empaattinen ja ystävällinen ihminen, mutta "energiasyöpöille" tai "negatiivisille" ihmisille empatiaa ei tunnu riittävän tippaakaan. 

Oman käsitykseni mukaan aika usein niin kutsutun energiasyöppöyden takana on esimerkiksi masennusta, ahdistusta, tuore kriisi, pitkäaikaisia traumoja, tai ainakin taitamattomuutta käsitellä omia tunteita rakentavasti. En usko, että se, mitä jotkut nimittävät energiasyöppöydeksi, olisi pysyvä luonteenpiirre vaan pikemminkin epäsuotuisa toimintatapa, jota voi halutessaan myös pyrkiä muuttamaan.

Mielen solmujen tai traumojen hoitaminen ei tietenkään ole puolison, ystävän tai työkaverin tehtävä, mutta varmasti jokainen tuon kaltaisista vaikeuksista kärsivä toivoisi edes jonkinlaista ymmärrystä ja empatiaa läheisiltään. Tuntuu surulliselta, että moni haluaa eliminoida elämästään ihmisiä siksi, että he "syövät hänen energiaansa", vaikka loppujen lopuksi nämä energiasyöpöt saattavat pohjimmiltaan painiskella hyvinkin samankaltaisten ongelmien kanssa kuin ne, jotka energiasyöppöjä eniten vieroksuvat. 

Ja sitä paitsi se, että jonkun kanssa oleminen tekee sinusta vähemmän energisen, ei automaattisesti tarkoita sitä, että vika olisi vain hänessä: ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että kahden ihmisen tavat olla ja viestiä eivät kohtaa. Ehkä olet itsekin juuri sillä hetkellä niin stressaantunut, alakuloinen, voimaton ja uupunut, ettet jaksa ottaa vastaan toisen pahaa oloa - mikä saattaa johtaa siihen, että toinen koetaan energiasyöpöksi, vaikka oma vetämättömyys johtuisikin pohjimmiltaan jostain ihan muusta. Harvat ihmissuhdeongelmat ovat niin yksioikoisia, että ongelman ytimen voisi paikantaa vain toiseen osapuoleen.

En tarkoita, että ystäviltä ja läheisiltä pitäisi sietää mitä tahansa. En tarkoita, että kenenkään pitäisi alistua ystävyyssuhteessa terapeutin rooliin, jota uupunut, ahdistunut tai elämäänsä pettynyt läheinen helposti tarjoaa. En myöskään tarkoita, että kaikkien ihmissuhteiden pitäisi kestää ikuisesti, jos ne pitkällä aikavälillä tarkasteltuna tuottavat enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Toivoisin kuitenkin, että meiltä riittäisi armollisuutta sekä itsellemme että muille - toisinaan nimittäin koen, että nykyisessä hyvinvointidiskurssissa painotetaan liian vahvasti nimenomaan armollisuutta itseä kohtaan, joskus jopa muiden kustannuksella. 

Mielestäni tavallisten ihmisten nimittely energiasyöpöiksi vahvistaa vastakkainasettelua itsen ja "niiden muiden", toisenlaisten, välillä. Usein, kun ihmiset intoutuvat puhumaan energiasyöpöistä tai negatiivisista tuttavistaan, tekisi lähinnä mieli pyytää heitä kurkkaamaan peiliin ja miettimään, onko mahdollista, että itsekin jossain tilanteessa vie tai on vienyt toisilta energiaa (mitä se energia nyt sitten tässä tapauksessa onkaan). Eikä välttämättä olisi pahitteeksi myöskään muistaa vanha tuttu viisaus siitä, että jospa kohtelisi muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan vastaavassa tilanteessa...

Kuulisin erittäin mielelläni, millaisia ajatuksia aihe teissä herättää :) 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kuinka murtaa tunnelukkoja?

Kimmo Takasen uutuuskirja Murra tunnelukkosi on jatkoa hänen aiemmille samaa aihepiiriä käsitelleille kirjoilleen, joista yhden olen itsekin lukenut (ja kirjoittanut siitä täällä), ja joka herätti kovasti ajatuksia ja innosti itsetutkiskeluun. Tästä uudesta kirjasta taisin kuitenkin pitää vielä enemmän - tai sitten tämä vain osui juuri nyt parempaan ajankohtaan. 

Murra tunnelukkosi "auttaa työstämään tunteitamme, ja kykenemme toimimaan rakentavammin ja aiuismaisemmin epämukavista tunteista huolimatta", kerrotaan takakannessa. Teos on melko käytännönläheinen ja ratkaisukeskeinen: siinä kyllä esitellään kattavasti perustietoa tunnelukoista ja niiden syntymisestä, mutta lisäksi mukana on myös todella paljon erilaisia harjoituksia esimerkiksi liittyen lapsuusmuistojen esiin kaiveluun ja työstämiseen. Vaikka tässä ei pureuduta teoriaan aivan yhtä perusteellisesti kuin tuossa aiemmassa Tunne lukkosi -kirjassa, uskon, että tekstistä ja harjoituksista saa paljon irti, vaikkei olisi perehtynyt aiheeseen aiemmin. 

Lyhyesti sanottuna tunnelukot ovat lapsuudessa ja nuoruudessa opittuja keinoja selvitä vaikeista tunteista. Ne ovat aikoinaan olleet hyödyllisiä ja toimivia, koska ne edistivät sopeutumista olosuhteisiin, joihin emme voineet itse vaikuttaa. Aikuisuudessa ne kuitenkin vaikeuttavat sopeutumista nykyisiin olosuhteisiin, elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin, saavat meidät taantumaan tunnetasolla lapsiksi ja toimimaan tunteiden, ei järjen ohjaamina. Aikuisena meillä kuitenkin on enemmän mahdollisuuksia ja taitoja vaikuttaa elämäämme ja toimia toisin - jos vain pystymme joten kuten availemaan tunnelukkojamme ja oppimaan uusia, toimivampia tapoja. Tunnelukkojen avaaminen edellyttää ensin niiden tunnistamista ja tiedostamista: on mahdotonta päästää irti sellaisesta, mistä emme edes tiedosta pitävämme kiinni. 

Sen lisäksi, että tunnelukot vaikuttavat käyttäytymiseemme, ne myös vääristävät todellisuuden havainnointia: ne ovat kuin linssejä, joiden läpi katselemme maailmaa ja myös itseämme. Tulkitsemme todellisuutta aiempien kokemustemme ja niiden myötä syntyneiden tunnelukkojen ohjaamina:

"Tunnelukot lukitsevat kehomme, tunteemme ja mielemme. Lukittuminen estää mielenliikkeiden vapauden. Tunnelukot aiheuttavat negatiivisia assosiaatioita ja sitä kautta vääristyneitä tulkintoja kokemastamme tilanteesta. Liitämme aistihavaintoja mielessämme johonkin käsittelemättömään kokemukseemme ja ahdistumme."




Tunnelukko on oikeastaan aika mainio käsite: nehän nimenomaan lukitsevat meidät tulevista ja menneistä murehtimiseen ja samanlaisina toistuviin ajatuskulkuihin, joita pyöritämme mielessämme uudelleen ja uudelleen niin kauan, että emme välttämättä enää osaa kyseenalaistaa niitä. 

Tunnelukkotyöskentelyn tavoitteena on vahvistaa omaa "sisäistä aikuista", johon meissä elävät ja vaikuttavat eri-ikäiset sisäiset lapset - siis lapsen tavoin tuntevat ja ajattelevat persoonallisuuden osamme - voivat turvautua. Keskeisenä ajatuksena on, että oikeastaan todellisia aikuisia ei ole olemassakaan: meillä kaikilla on omat tunnelukkomme, ja sisäiset lapsiosamme ohjaavat usein toimintaamme ja myös esimerkiksi sitä, miten kasvatamme omia, todellisia lapsiamme.

Vaikka kirjassa tuodaan moneen otteeseen esiin se, että tunnelukot syntyvät ennen kaikkea  lapsuudessa vuorovaikutussuhteessa vanhempiin ja muihin merkityksellisiin aikuisiin, vanhempia ei kuitenkaan syyllistetä kohtuuttomasti. Vaikka he tietoisella tasolla pyrkisivät koko ajan toimimaan lapsensa parhaaksi, hekin saattavat toimia omien tunnelukkojensa ohjaamina eivätkä pysty vastaamaan täydellisesti lapsensa tarpeisiin (tai edes tunnistamaan niitä), koska he itse ovat menneisyydessään jääneet jotain vaille. 

Tunnelukkoja ei ole syytä samastaa psyykkisiin sairauksiin. Ne ovat "normaaleja" siinä mielessä, että niitä löytynee jossain määrin kaikilta, eikä niiden muodostumista luultavasti voi koskaan täysin välttää. Jokainen meistä kohtaa elämässään vastoinkäymisiä ja traumaattisiakin kokemuksia, jotka jättävät meihin jälkensä. Ja vaikka menneisyyden kaivelu voi lähtökohtasesti tuntua ankealta ja turhalta, koska menneitähän ei voi muuttaa, kirjan sanoma on kuitenkin lohdullinen: vaikka sisäisiä solmuja riittäisi, niitä on aina mahdollista käsitellä ja ainakin jossain määrin vapautua niistä. Jo omien tunnelukkojen tiedostaminen on hyvä alku.

Kokonaisuudessaan pidin Murra tunnelukkosi -kirjasta todella paljon - melkeinpä voisi sanoa, että se herätti suorastaan oivalluksia! On tärkeää muistaa, että vaikka menneet ovat menneitä, historiamme elää meissä tälläkin hetkellä. Se ei koskaan lakkaa olemasta osa meitä, mutta sen vaikutuksia voi oppia tiedostamaan. Sen myötä on mahdollista myös oppia toimimaan tietoisesti, omia arvoja toteuttaen sen sijaan, että seuraisi sokeasti tunteitaan, jotka eivät aina kerro todellisuudesta kovinkaan paljon.

Osa kirjan mielikuvaharjoituksista tuntui hieman vaikeasti lähestyttäviltä, sillä itse esimerkiksi muistan varhaislapsuudestani niin vähän, että vaikkapa itseni kuvitteleminen parivuotiaana tuntuu aika mahdottomalta. Tai sitten mielikuvitukseni ei vaan riitä tällaisiin harjoituksiin, olen nimittäin ennenkin kokenut mielikuvaharjoitukset melko haasteellisiksi :D Tosin kuten tässäkin kirjassa muistutetaan, pelkällä järkeilyllä ja analysoinnilla ei tunnelukkoja murreta eikä traumoista vapauduta, vaan kokemukselliset ja tunnepohjaiset menetelmät ovat tarpeen. Siitä tulee mieleen, että esimerkiksi taiteen tekeminen voi varmasti parhaimmillaan toimia loistavasti tunnelukkojen käsittelykeinona. 

Joka tapauksessa tunnelukot, vuosien tai vuosikymmenien varrella muodostuneet sisäiset solmumme, ovat sellaisia juttuja, joita ei ihan hetkessä ratkaista. Monelle niiden käsittely on varmasti tehokkainta ja turvallisinta esimerkiksi luotettavan terapeutin kanssa, vaikka toki se ei kaikille ole tarpeen. Minua tämän kirjan lukeminen ja harjoitusten pohdiskelu innosti purkamaan lapsuusmuistoja kirjalliseen muotoon, mikä yleensäkin on mielestäni loistava keino selkiyttää ajatuksia ja tuulettaa tunteita. Kaikilla se ei välttämättä toimi, mutta keinoja on toki muitakin, ja ainahan voi vähän soveltaa :)

maanantai 27. helmikuuta 2017

Kirjavinkki: Nouse vahvempana

Nyt alkuvuodesta olen lukenut ilahduttavan paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, ja ainakin jälkimmäisestä on lähiaikoina luvassa useampiakin juttuja myös täällä blogissa - aika iso osa lukemistani tietokirjoista nimittäin käsittelee tavalla tai toisella ihmismieltä, hyvinvointia ja hyvää elämää. Tänään tarinoin hieman Brené Brownin uusimmasta kirjasta nimeltä Nouse vahvempana - Vaikeuksien kautta voittoon (Viisas Elämä, 2016; alkujaan ilmestynyt nimellä Rising Strong vuonna 2015), joka jatkaa Brownin aiemmista kirjoista tuttujen teemojen äärellä mutta hieman eri painotuksella.


Monille suomalaisillekin kirjoistaan tuttu Brown on amerikkalainen sosiaalityön professori, joka tunnetaan haavoittuvuuden, rohkeuden, merkityksellisyyden ja häpeän tutkijana. Häneltä on aiemmin julkaistu suomeksi kolme kirjaa, joiden pääkohdista esitellään tiivistelmät tämän uuden kirjan lopussa (aika mainio idea muuten, ja vaikka itse olen lukenut ne muutkin kirjat, kertaus on opintojen äiti). Nouse vahvempana -kirjan keskiössä on, kuten nimestä voinee päätellä, epäonnistumisista ja vastoinkäymistä selviäminen tavalla, joka tuo meille lisää viisautta ja kykyä elää autenttisesti, täydellä sydämellä. "Vahvempana nousemisessa" näyttää olevan kyse ilmiöstä, joka liippaa hyvin läheltä traumanjälkeistä kasvua, mutta Brown kirjoittaa paitsi elämää mullistavista vastoinkäymisistä, myös pienemmistä arjen epäonnistumisista, jotka kuitenkin saavat meissä aikaan häpeään jumiutumista. 

"Prosessin tavoitteena on, että nousemme ylös kaaduttuamme, pääsemme virheistämme yli ja kohtaamme kivun tavalla, joka tuo meille lisää viisautta ja kyvyn elää täydellä sydämellä." 

Brownin mukaan vahvempana nousemisen prosessi koostuu kolmesta elementistä: oman tarinan tutkiskelusta ja läpikäymisestä, sen ottamisesta omaksi, ja lopulta tarinan uudelleen kirjoittamisesta siten, että sisällytämme siihen kaiken, mitä olemme vaikeasta kokemuksesta oppineet. Keskeisintä ei siis ole se, mitä todella on tapahtunut, vaan se, millaista tarinaa kerromme siitä itsellemme - ja siihenhän vaikuttavat itse tapahtumien lisäksi myös aiemmat kokemuksemme, sisäiset solmumme ja tapamme tulkita asioita. Brown kannustaa perinpohjaiseen omien tarinoiden, kokemusten ja tunteiden läpikäyntiin, jossa esimerkiksi kirjoittaminen toimii tehokkaana apuna.

"Eheys on rohkeuden valitsemista mukavuuden sijaan, sen valitsemista, mikä on oikein hauskan, nopean tai helpon sijaan, sen valitsemista, että elämme arvojemme mukaisesti sen sijaan, että ainoastaan julistaisimme niitä."

Eipä tuohon ole vastaan sanomista. Brownin kirjoitustyyli on melko monisanainen ja suorastaan pursuilee esimerkkejä tosielämästä, minkä takia kirjan lukeminen tuntui kiinnostavasta aiheesta huolimatta välillä hieman nihkeältä. Olen aiemminkin todennut, että vaikka hän kirjoittaa täyttä asiaa tärkeistä aiheista, paikoitellen kaipaan hieman lisää psykologista syvyyttä: kun on kyse haavoittuvuuden ja häpeän kaltaisista valtavista teemoista, ei voida askarrella vain tietoisen mielen tasolla. Tosin varmasti omia tarinoita tarkasteltaessa tietoisuuteen pulpahtelee aiemmin hämäräksi jääneitä mielikuvia, muistoja ja kokemuksia.

Nouse vahvempana ei tarjonnut minulle uusia, mullistavia oivalluksia, ja siinä pyöritään oikeastaan hyvin pitkälti samojen asioiden äärellä kuin muissakin Brownin kirjoissa. Lukukokemus oli kuitenkin rauhoittava ja lohdullinen: vaikka esimerkkien paljous ja piiiitkät tarinat Brownin omasta elämästä välillä vähän kyllästyttivät, samastumispintaa kyllä löytyi paljon - ja ainahan on terveellistä huomata, että omat ongelmat eivät ole millään muotoa ainutlaatuisia.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Kuinka oppia meditoimaan säännöllisesti

Vuoden vaihtuessa julistin kunnianhimoisesti, että tänä vuonna aion meditoida edes hetken joka päivä. Aivan uusi juttuhan meditaatio ei minullekaan ole: erityisesti maanläheinen ja ei-niin-kovin-henkinen mindfulness-harjoittelu on kiinnostanut jo vuosien ajan, ja aina silloin tällöin niitä harjoituksia on tullut tehtyä niin ohjatusti kuin itsenäisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen kuitenkin onnistunut vihdoin ja viimein ujuttamaan meditoinnin osaksi arkirutiinejani. Helppoa se ei ollut, sillä vaikka kuinka olisi tietoinen meditoinnin moninaisista hyödyistä (tsekkaa esimerkiksi tämä aiempi postaukseni), se voi tuntua varsinkin alussa aika mahdottomalta ja ärsyttävältä. Ainakin itse tylsistyn erittäin helposti, jos yritän vain istua paikoillani tekemättä mitään, toiset taas nukahtavat salamannopeasti rentoutus- tai meditaatioharjoituksissa. Lisäksi skeptinen mieli voi harata vastaan: itsekin muistan aluksi suhtautuneeni koko meditointihommaan vähän vastahakoisesti, sillä se kuulosti epäilyttävän henkiseltä touhulta (ja minuahan on joskus "tiedeuskovaiseksikin" nimitetty). 

Meditaatio ei ole kaikkien juttu eikä tarvitse ollakaan, mutta kiinnostusta sitä kohtaan tuntuu nykyään riittävän. Stressi, ahdistus, murehtiminen ja kaiken sorttinen ylikierroksilla käyminen ovat yleisiä arjen haasteita, ja juuri niihin meditoinnista ja mindfulness-harjoittelusta usein haetaan apua. Toki joillakin motiivit meditointiin ovat henkisempiä, mutta siihen puoleen en itse mielelläni kajoa. Moni teistäkin on varmasti kokeillut tai aikonut kokeilla meditointia, mutta syystä tai toisesta homma ei ole lähtenyt lentoon. Teille, jotka haluaisitte oppia meditoimaan säännöllisesti, ajattelin jakaa muutaman itseäni siinä auttaneen vinkin: 



1. Kokeile erilaisia meditaatiotekniikoita - niitä nimittäin on moneen lähtöön, eivätkä kaikki välttämättä sovi kaikille. Jos esimerkiksi pelkkä paikallaan istuminen ja hengittely tuntuu aluksi ylivoimaiselta, voi vaikkapa ääneen lausutuista mantroista olla apua. Itse vierastin niitä pitkään (liian uskonnollissävytteistä), mutta jossain vaiheessa huomasin, että saan mieleni tyynnytettyä kaikista helpoiten nimenomaan mantrameditaatiolla. Törmäsin siihen ensimmäisen kerran käydessäni kundaliinijoogatunneilla joitakin vuosia sitten, ja vaikka se ei lajina ollut oikein minun juttuni, käytän edelleen silloin tällöin joitakin siellä opittuja meditaatiotekniikoita.

2. Aloita ohjatuilla meditaatioilla. Erityisesti ihan livenä koetut meditaatio- ja joogatunnit toimivat minulla, sillä keskittymistä auttaa pieni sosiaalinen paine (joku henkisempi ehkä puhuisia hyvistä energioista), kun ympärillä joukko muita ihmisiä keskittyy samaan puuhaan, ja aika on varattu vain ja ainoastaan meditaatiolle. Kotona on usein liikaa muita virikkeitä ja häiriötekijöitä, joita ehkä jossain vaiheessa oppii vastustamaan, mutta ohjaus ja ryhmän tuki todellakin auttavat varsinkin alussa. Ja tietysti internetin syövereistä löytyy mieletön valikoima erilaisia ohjattuja meditaatioita, joita itsekin käytän paljon.

3. Aloita pienestä - vaikka viidestä minuutista kerrallaan (mutta tee se säännöllisesti). Minulle alussa jo viisikin minuuttia oli aikamoinen haaste, mutta aika pian huomasin, että lyhytkin meditaatio rauhoittaa mieltä mukavasti esimerkiksi illalla ennen nukkumaanmenoa. Kun homma tulee tutuksi, aikaa voi sitten halutessaan vähitellen pidentää. Itse olen jämähtänyt noin 10-20 minuutin meditointihetkiin, mikä tuntuu juuri nyt ihan sopivalta. Joskus haluaisin kuitenkin haastaa itseni menemällä reilusti pidempään ohjattuun meditaatioon, ehkäpä vielä joskus uskallan. 

4. Valitse meditaatiolle tietty aika (ja ehkä paikkakin, jos kotoa löytyy joku tähän tarkoitukseen erityisen sopiva spotti): tee siitä rituaali, jonka teet aina tiettyyn aikaan päivästä. Itse onnistuin tekemään meditaatiosta tavan vasta silloin, kun keksin ajoittaa sen nukkumaanmenoa edeltäviiin hetkiin - kun meditoi suunnilleen samaan aikaan joka ilta, tapa automatisoituu helpommin kuin silloin, jos harjoittelisi vähän milloin sattuu huvittamaan. Monet tiettävästi meditoivat heti herättyään aamuisin, ja epäilemättä se voi olla mitä mainioin tapa aloittaa päivä, mutta itse olen ainakin tällä hetkellä tykästynyt nimenomaan illalla meditoimiseen, joka rauhoittaa mielen ja kehon kivasti ennen nukkumaanmenoa.

5. Muista, että meditaatioon ei tarvitse liittää mitään mystisiä tai henkisiä merkityksiä, ellei halua: siihen on ihan sallittua suhtautua myös yksinkertaisesti keskittymis- ja/tai rentoutumisharjoituksena.

6. Pidä mielessä, että meditaation ei ole pakko tapahtua paikoillaan istuen tai maaten: itse olen kokeillut ohjatusti myös esimerkiksi kävelymeditaatiota, josta pidin kovasti - ja parhaimmillaanhan esimerkiksi luonnossa kävely käy aivan loistavasti mindfulness-harjoituksesta. Ei kai keskeistä ole se paikallaan tököttäminen vaan mielen keskittäminen, oleminen tässä ja nyt, ja sen voi taatusti saavuttaa myös toiminnan parissa. Toisaalta minulle juuri mitääntekemättömyys, pelkkä oleminen, on todella haastavaa, ja nimenomaan sen takia harjoittelen myös ihan sitä hiljaa paikoillaan tapahtuvaa meditointia.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on meditoimisesta? :) 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Erityisherkkä nuori

Tällä viikolla muistot omilta yläaste- ja lukioajoilta olivat harvinaisen pinnalla, kun huomasin, että oli jälleen penkkarien ja vanhojentanssien aika, ja monien (syystä) hehkuttamaa norjalaista nuortensarja Skamia tuli myös katsottua melko intensiivisesti. Erityisesti Skam on herättänyt minussa hieman haikeita (mutta toisaalta ehkä vähän helpottuneitakin) fiiliksiä: eipä nimittäin ollut oma teini-ikäni tuollaista, ei sinne päinkään. Aika lailla kaikillahan on varsinkin yläastevuosina vaikeaa ja rankkaa, mutta tietenkään kaikki teinitkään eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaikka teini-iän jo aikoja sitten ohittaneille yleistäminen tuntuu olevan niin houkuttelevaa.

Herkkyyttä, ujoutta tai arkuutta on viime vuosina tullut pohdittua jos jonkinlaisista näkökulmista, joista monet ovat olleet esillä täällä blogissakin. Juuri nyt olen miettinyt paljon sitä, miten herkkyys ja arkuus vaikuttavat ihmiseen nuoruusiässä, jolloin eletään keskeistä muutosvaihetta, koetaan asioita ensimmäistä kertaa ja kaikki muutenkin tuntuu hirveän suurelta ja merkittävältä. Tunneherkkyys voi totta kai tehdä muutenkin myrskyisästä elämänvaiheesta "tavallista" hankalampaa (tiedättehän, inhoan yleistämistä ja asioiden määrittelyä normaaleiksi...), mutta toisaalta herkkä nuori saattaa myös arkailla uusien asioiden kokeilemista ja suojella itseään enemmän kuin olisi tarpeenkaan.

Itse olin teini-ikäisenä ennen kaikkea ujo, älyllisyyttä ja taiteellisuutta "pinnallisten" asioiden sijasta painottava ja luovuuteen arkitodellisuutta pakeneva tyttö. Joissain asioissa olin kai tyypillinen teini: mielipiteeni olivat vahvoja ja ehdottomia, äidin kanssa oli kränää, vanhempien kanssa liikkuminen kaupungilla nolotti ja halu samastua johonkin vertaisryhmään oli kova. Vielä aikuisiälläkin olen kuitenkin änkyröinyt hirveästi sitä vastaan, mitä kehityspsykologian oppikirjoissa kerrotaan nuoruusiästä: tiedättehän, "kavereista tulee tärkeämpiä kuin oma perhe, vapaa-aikaa vietetään isoissa porukoissa, joissa on sekä tyttöjä että poikia, muodostetaan ensimmäisiä seurustelusuhteita, kokeillaan päihteitä...". Totta kai tiedän, että nämä ovat vain yleistyksiä, mutta niitä lukiessa tulee silti joskus mietittyä, mikä itsessä on vikana, kun omat kokemukset eivät sovi tähän muottiin. 

Kuten tässä postauksessa kerroinkin, en ole koskaan kuulunut kaveriporukkaan. Teini-iässä minulla oli muutama hyvä kaveri, joita näin koulun ulkopuolellakin, mutta siitä huolimatta vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin tai vanhempieni kanssa. Olin krooninen haaveilija ja sivustaseuraaja:  salaa kadehdin rohkeita nuoria, jotka suvereenisti tutustuivat uusiin tyyppeihin, olivat aloitteellisia ihastustensa suhteen ja hengailivat koulun käytävillä isoissa porukoissa, mutta itse en varmaan koko yläasteen aikana oma-aloitteisesti puhunut yhdellekään uudelle ihmiselle. Haaveilin läheisistä ystävistä ja varovaisesti poikaystävästäkin (tosin vakavia ihastuksia minulla ei kuitenkaan koskaan oikein ollut), mutta olin liian arka ja pelokas ottamaan askeltakaan unelmieni suuntaan. Oli - ja on - helpompaa seurata sivusta kuin heittäytyä, paljastaa aidosti muille kuka on ja mitä toivoo. 

Omien havaintojeni mukaan monet herkät nuoret uppoutuvat mielellään mielikuvitusmaailmoihin, kuten tarinoihin, taiteeseen, musiikkiin tai vähintäänkin filosofisiin pohdintoihin. Minulle kaikki nämä olivat suorastaan elinehto yläaste- ja lukioaikoina. Määritin itseäni ennen kaikkea "sivistyneisyyteni", taideharrastusteni, musiikki- ja kirjamakuni kautta - ja tarinoiden kautta pääsin kokemaan voimakkaita elämyksiä ja sellaisia asioita, joihin uskallukseni ei tosielämässä riittänyt. Tietenkään luovuuteen uppoutuminen ei ollut pelkästään todellisuuden pakoilua - se oli myös keino löytää samastumispintaa toisten vähänkään samankaltaisten kanssa, käsitellä omia pakahduttavia tunteita ja tuoda hiljaisella tavalla esiin tärkeältä tuntuvia ajatuksia. Itse asiassa monet parhaista muistoistani noilta ajoilta liittyvät nimenomaan silloin fanittamiini bändeihin ja rakastamiini tarinoihin. 

Tietysti muistot menneistä elämänvaiheista ovat aina värittyneitä, mutta näin jälki"viisaudella" koen, että minulle herkkyys oli teini-iässä ennen kaikkea arkuutena ilmenevä taakka  (joka tosin onneksi myöhemmin on tarjonnut myös paljon iloa elämään). Tietenkään ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea ja elää nuoruuttaan, eikä jossittelusta, katumisesta tai menneiden perään haikailusta ole mitään hyötyä, mutta silti joskus toivon, että olisin ollut teininä rohkeampi. Harvoin olen kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi kuin kuunnellessani ikätovereiden muistelua "kaikille tutuista" teinisekoiluista ja -ihastuksista, kun itse on seurannut niitä vain sivusta. 

Jos on ikäisekseen kokematon esimerkiksi ihmissuhteissa ja työelämässä, on hyvin helppoa kokea olevansa hidas tai viallinen ja elävänsä väärässä tahdissa muiden kanssa. Tietysti hieman eri tahtiin elämisessä ei ole mitään vikaa, eikä missään määritellä, mihin mennessä pitäisi vaikkapa seurustella ensimmäistä kertaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että vaikka olisi (ainakin enimmäkseen) sinut itsensä kanssa, muiden suhtautuminen vaikkapa vähäisempään kokemukseen ihmissuhteissa vaihtelee laidasta laitaan. 

Aina, kun kohtaan herkän oloisia nuoria, jotka ovat arkoja, pelokkaita ja hukassa itsensä kanssa, minun tekisi mieli sanoa, että hekään eivät ole yksin eivätkä vääränlaisia - ja että se sama ominaisuus, joka voi hetkittäin tuntua kiroukselta, on hyvin hoidettuna myös kaunis lahja. Että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, vaikka ei sopisi tiettyyn muottiin. Ketään en halua väkisin kannustaa tekemään jotain, mikä tuntuu liian ylivoimaiselta, mutta toisaalta en toivoisi herkälle nuorelle (tai aikuisellekaan!) mitään muuta niin paljon kuin rohkeutta avautua maailmalle, uusille upeille kokemuksille ja ihmisille. Onneksi rohkeuden, ilon, avoimuuden ja herkkyyden hyvien puolien vaaliminen ei kuitenkaan missään elämänvaiheessa ole liian myöhäistä.

Millaisia ajatuksia aihe herättää? Olisi mielenkiintoista kuulla myös kuulla teidän nuoruusmuistojanne :) 

maanantai 13. helmikuuta 2017

Aikuiset ystäväni - toiveet ja todellisuus

On taas ystävänpäivän aika - ja miten paljon pidänkään siitä, millaiseksi tuo päivä täällä Suomessa on muotoutunut! Ei sillä, että romanttisen rakkauden juhlistamisessakaan mitään vikaa olisi, mutta ihan yhtä lailla ilonpidon ja muistamisen arvoisia ovat myös kaverit, ystävät ja muut elämämme tärkeät tyypit. 

Tv-sarjat ja elokuvat esittelevät usein ihanteellista käsitystä ystäväporukasta, jonka jäsenet jakavat toistensa kanssa kaiken. Tällainen ystävistä koostuva perhe on kuitenkin vain yksi ideaali, ja meillä jokaisella on hieman omanlaisemme käsitys siitä, millaista ystävyyttä kaipaamme - ja luonnollisesti toiveet ystävyyden suhteen muuttuvat muun elämän mukana. Jotkut ovat ikionnellisia yhdestä sydänystävästä, toiset kaipaavat tiivistä ystäväpiiriä, jotkut sukkuloivat sujuvasti useamman eri kaveriporukan välillä, ja löytyypä niitäkin, jotka eivät kaipaa ystäviä perheen ja työtovereiden lisäksi. 



Olen usein kadehtinut ihmisiä, joilla on se oma pieni tai isompi porukkansa, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään. Minulla sellaista ei nimittäin ole koskaan ollut, ei ainakaan peruskoulun jälkeen, ja lapsenahan kaveriporukassa oli jatkuvasti kaikenlaista eripuraa, nälvimistä, syrjimistä ja suosimista. Sen sijaan minulla on yksittäisiä ystäviä, joihin olen tutustunut vähän eri kuvioissa, ja joiden kanssa vietän yleensä aikaa kahden kesken. On muinaisia koulu- ja harrastuskavereita, opiskelukavereita kahdesta eri yliopistosta, ja nykyisin paljon myös sosiaalisen median kautta löytyneitä huipputyyppejä. Olen yrittänyt jonkin verran tutustuttaa ystäviäni toisiinsa, mutta se on melko haasteellista, kun heitä asuu niin monella eri paikkakunnalla. Lisäksi monen kiireisen ihmisen paikalle saaminen samaan aikaan on aikamoista tuuripeliä...

Viime vuosina olen kuitenkin vihdoin ymmärtänyt sen, että vaikka omat ystävyyssuhteet eivät juuri muistuttaisi viihteestä ja toisten elämistä omaksuttuja ihanteita, ne voivat silti olla hyviä ja omaan elämään sopivia. Kun tarkemmin asiaa ajattelen, en välttämättä edes kaipaa äärettömän tiivistä ystävyyttä - jaksan aina ihmetellä muun muassa sitä, että jotkut kuulemma ihan tosiaan viestittelevät ystäviensä kanssa päivittäin! Itse olen valitettavasti melko huono viestittelemään, ja kavereiden kanssa tulee vaihdettua kunnolla kuulumisia lähinnä silloin, kun oikeasti tavataan. Joskus kuluu viikkoja tai kuukausiakin ilman yhteydenpitoa, mutta parhaiden tyyppien kanssa se ei haittaa - nähdään silloin kun nähdään, mutta parhaimmillaan juttu jatkuu saumattomasti siitä, mihin se on edellisellä kerralla jäänyt.



Usein puhutaan, miten teini-iässä kaverit ovat tärkeintä ikinä, kun taas aikuistumisen myötä ystävyyteen panostamiselle ei riitäkään aikaa, energiaa tai välttämättä edes kiinnostusta. Itse voin kuitenkin iloisena sanoa, etten ole koskaan ollut yhtä tyytyväinen ystävyyssuhteisiini kuin olen juuri nyt, 25-vuotiaana: sen lisäksi, että olen edelleen hyvissä väleissä muutaman lapsuudenystäväni kanssa, olen myös löytänyt aikuisiällä monta uutta ihanaa ystävää ja kaveria. Tärkein muutos on kuitenkin se, että olen oppinut arvostamaan ystävyyssuhteitani sellaisina kuin ne ovat - tietenkään unohtamatta sitä, että ne vaativat myös huolenpitoa. 

Suurimman osan elämästäni olen ollut tyytymätön ystävyyssuhteisiini: olen tuntenut olevani  ulkopuolinen ja porukkaan sopimaton, olen peitellyt joitakin puolia itsestäni (haavoittuvuuden näyttäminen ystävyyssuhteissa on ollut todellinen haaste, ja on siinä vieläkin petrattavaa), haikaillut tiiviin ystäväporukan perään ja toivonut kuin taikaiskusta löytäväni sielunsisaren, parhaan ystävän, jota minulla ei koskaan ollut - kaikki tämä siitä huolimatta, että en ole koskaan ollut ystävätön hylkiö. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu suorastaan epäreilulta, että olen niin ankarasti haikeillut jonkun muun perään sen sijaan, että olisin koittanut syventää suhteitani jo olemassa oleviin ystäviin.



Tasapainoilen vieläkin sen kanssa, millainen määrä ystävyyssuhteita on ylipäätään mahdollinen. Eräällä ystävälläni on parikin tiivistä kaveriporukkaa, ja hän on joskus sanonut, ettei oikeastaan välttämättä kaipaa uusia ystäviä, koska hänellä on niitä jo aivan sopivasti. Hieman kateeksi kävi, sillä itse olen, ehkä osin elämyshakuisuuden kaltaisista luonteenpiirteistä johtuen, ollut viime vuosina hyvinkin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin - mikä helposti johtaa siihen, että pinnallisia tuttavia riittää mutta läheiset ystävät ovat vähissä (tai loistavat kokonaan poissaolollaan). Tiedetäänhän se, että ystävyys vaatii aikaa ja panostusta, eikä läheisiä ihmissuhteita vaan voi olla rajatonta määrää. Joskus täytyy muistaa panostaa määrän sijasta laatuun.

Olen joskus ihmetellyt sitä, ettei minulla aikuisiällä - tai oikeastaan edes peruskoulun jälkeen - ole ollut juurikaan erimielisyyksiä tai riitoja ystävieni kanssa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ja hänenkin kanssaan olemme kyllä edelleen ystäviä). Ensin kuvittelin sen johtuvan siitä, että olemme kaikki aikuistuneet ja muuttuneet tasaisemmiksi ja järkevämmiksi, mutta jossain vaiheessa hoksasin, että kyse voi olla myös siitä, etten ole kenenkään ystäväni kanssa niin läheinen, että uskaltaisin kunnolla tuulettaa kielteisiä tunteita. Useinhan ne ihmiset, joita eniten rakastamme, myös ärsyttävät meitä toisinaan kaikista eniten, ja toisaalta luottamuksen myötä myös haastavista tunteista ja itse suhteen voinnista puhuminen helpottuu. Tulevaisuudessa haluaisin oppia puhumaan ystävilleni avoimemmin myös siitä, mitä heistä ajattelen ja mitä ystävyydeltä toivoisin - aivan liian harvoin nimittäin muistan edes aidosti kehua ystäviäni!

Toisinaan saatetaan ajatella, että ystävyys on helppoa - puolison ja perheenjäsenten kanssa puidaan milloin mitäkin erimielisyyksiä, kun taas kavereiden kanssa lähinnä pidetään hauskaa, vähän ehkä valitetaan siitä ärsyttävästä puolisosta ja parannetaan maailmaa puhumalla. Tietysti ystävyyssuhteet ovatkin luonteeltaan (yleensä) erilaisia kuin esimerkiksi parisuhde, mutta on niillä paljon yhteistäkin: läheisen ihmissuhteen kukoistaminen vaatii luottamusta, mahdollisuutta näyttää oma haavoittuvuus ja kestää vastaavasti toisen haavoittuvuuden ilmaukset, kykyä käsitellä ristiriitoja ja osoittaa toiselle, miten tärkeä ja rakas hän on.

Millaisia ajatuksia teillä on ystävyydestä? 

Ja tietysti ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Entä jos "omaa juttua" ei tarvitsekaan löytää?

Ihanan Aamukahvilla-blogin Henriikka kirjoitti vastikään postauksen, jonka sanoma kolahti ja kovaa: entä jos onkin ihan okei, että kaikilla ei ole yhtä ainoaa intohimoa, johon keskittää koko energiansa?   Joka puolella kohkataan nykyisin unelmien ja intohimon tärkeydestä, ja itsekin olen moneen otteeseen kokenut aikamoisia paineita siitä, ettei minulla ole yhtä selkeää "omaa juttua". En ole koskaan ollut yhden intohimon nainen, vaikka olen kovasti yrittänyt. Ala-asteikäisenä olin vannoutunut heppatyttö, yläasteella ja lukiossa määrittelin itseäni taide- ja musiikkiharrastusten kautta, mutta kuitenkaan ole koskaan ollut mistään niin innoissani, että olisin halunnut antaa sille kaikkeni. Tutumpaa on valintojen tekemisen vaikeus ja ahdistus siitä, ettei ikinä ehdi oppia kaikkea, mihin haluaisi perehtyä. 

Muistan jo nuorena ihailleeni ja kadehtineeni kavereita, joilla oli jokin todella tärkeä ja rakas harrastus, jonka parissa he viettivät lähes kaikki iltansa ja joka oli erottamaton osa heidän identiteettiään. Myöhemmässä elämässä kateutta ovat herättäneet he, jotka ovat mutkattomasti löytäneet "ainoan oikean" opiskelualan tai superkiinnostavan työn. Se tuppaa kuitenkin unohtumaan, että loppujen lopuksi nämä yhden intohimon ihmiset taitavat olla tuttavapiirissäni vähemmistössä. On ihan normaalia kokeilla, yrittää ja erehtyä, innostua uusista jutuista, vaihtaa alaa tai harrastuksia, tehdä samaan aikaan monenlaisia asioita.



Kun itse olin lukiossa, minulla ei ollu juuri mitään käsitystä siitä, mitä haluaisin sitten joskus isona (tai edes seuraavien vuosien aikana) tehdä. En muista, että minulla olisi edes lapsena ollut kovinkaan selkeitä unelma-ammatteja - tai jos olikin, niin ne vaihtuivat melko tiuhaan. Lukion loputtua hain opiskelemaan vähän vaikka mitä kiinnostavaa. Silloin parhaalta vaihtoehdolta tuntui viestintä, mutta luultavasti olisin innostunut aivan yhtä lailla vaikkapa taidehistoriasta tai ranskan kielestä, jos olisin lähtenyt niitä opiskelemaan. Valitsin kuitenkin viestinnän (olin niin onnekas, että sain nimenomaan valita monesta vaihtoehdosta, joihin olisin päässyt), ja ne opinnothan jäivät kesken - kävin nimittäin innoissani hirveän määrän muita sekalaisia kursseja ja innostuin jälleen uusista jutuista enemmän, mikä lopulta johti siihen, että vaihdoin kokonaan alaa.

Ensimmäiset vuodet psykologian opintojen parissa sujuivat niin mukavasti, että hetken ajattelin, että tässä on nyt lopultakin se oma juttuni. Kurssit olivat kiinnostavia, opiskelukaverit mukavia ja keksin jostain uudeksi unelma-ammatikseni psykoterapeutin, vaikka en itse ollut koskaan sellaista tavannutkaan (tärkein motiivi siihen taisi olla se, että olin ja olen kiinnostunut ihmisten tarinoista - ja itse asiassa aika samasta syystä aiemmin halusin toimittajaksi). Muutaman vuoden ajan keskitin tarmoni ja aikani tiiviisti psykologiaan: koska minulla oli niin paljon aiempia opintoja, minun ei tarvinnut käydä juuri mitään muita kuin psykan kursseja, joten arkeni oli käytännössä pelkkää psykologiaa, ystäviä ja liikuntaharrastuksia. Laiminlöin muita kiinnostuksenkohteitani ja luovia harrastuksia, yritin kanavoida kaiken uteliaisuuteni yhteen aiheeseen, mikä ei pidemmän päälle kestänyt.



Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen - jälleen kerran - potenut hirveää kriisiä sen suhteen, ettei minulla vieläkään ole yhtä omaa juttua, en tiedä millaiseen työhön parhaiten sopisin tai mihin haluaisin energiani suunnata. Opintojen loppumetreillä tuntui ankealta huomata, että useimmat muut odottivat innoissaan valmistumista ja työelämään siirtymistä, kun itse mietin sitä, olenko sittenkään oikeassa paikassa. Tuskin täysin väärässäkään - mutta kun ongelma vaikuttaisi olevan se, että niitä oikeita, sopivia paikkojakin voi olla useita! Eikä kaikkien oma juttu välttämättä edes löydy töistä, sehän voi olla vaikkapa harrastus tai esimerkiksi omasta perheestä ja lapsista huolehtiminen.

Onneksi asia on niin, että opinnot ja työkokemus eivät koskaan mene hukkaan, niin kuin ei mikään muukaan vuosien varrella hankittu kokemus. Yhden ainoan intohimon puuttuminen ei automaattisesti tee ihmisestä tylsää - itse asiassa monipuolisuus ja kaikkialle kurkotteleva uteliaisuus on minusta vähintään yhtä viehättävää ja kiinnostavaa kuin yhteen juttuun täysillä panostaminen. Tietty molemmissa on haasteensa (itse esimerkiksi kärsin usein päättämättömyydestä ja sitkeyden puutteesta). Siitä olen kuitenkin varma, että vaikka ei koskaan löytäisi yhtä "omaa juttua", voi silti elää hyvää, intohimoista, uteliasta ja erittäin mielekästä elämää.