maanantai 27. helmikuuta 2017

Kirjavinkki: Nouse vahvempana

Nyt alkuvuodesta olen lukenut ilahduttavan paljon sekä kauno- että tietokirjallisuutta, ja ainakin jälkimmäisestä on lähiaikoina luvassa useampiakin juttuja myös täällä blogissa - aika iso osa lukemistani tietokirjoista nimittäin käsittelee tavalla tai toisella ihmismieltä, hyvinvointia ja hyvää elämää. Tänään tarinoin hieman Brené Brownin uusimmasta kirjasta nimeltä Nouse vahvempana - Vaikeuksien kautta voittoon (Viisas Elämä, 2016; alkujaan ilmestynyt nimellä Rising Strong vuonna 2015), joka jatkaa Brownin aiemmista kirjoista tuttujen teemojen äärellä mutta hieman eri painotuksella.


Monille suomalaisillekin kirjoistaan tuttu Brown on amerikkalainen sosiaalityön professori, joka tunnetaan haavoittuvuuden, rohkeuden, merkityksellisyyden ja häpeän tutkijana. Häneltä on aiemmin julkaistu suomeksi kolme kirjaa, joiden pääkohdista esitellään tiivistelmät tämän uuden kirjan lopussa (aika mainio idea muuten, ja vaikka itse olen lukenut ne muutkin kirjat, kertaus on opintojen äiti). Nouse vahvempana -kirjan keskiössä on, kuten nimestä voinee päätellä, epäonnistumisista ja vastoinkäymistä selviäminen tavalla, joka tuo meille lisää viisautta ja kykyä elää autenttisesti, täydellä sydämellä. "Vahvempana nousemisessa" näyttää olevan kyse ilmiöstä, joka liippaa hyvin läheltä traumanjälkeistä kasvua, mutta Brown kirjoittaa paitsi elämää mullistavista vastoinkäymisistä, myös pienemmistä arjen epäonnistumisista, jotka kuitenkin saavat meissä aikaan häpeään jumiutumista. 

"Prosessin tavoitteena on, että nousemme ylös kaaduttuamme, pääsemme virheistämme yli ja kohtaamme kivun tavalla, joka tuo meille lisää viisautta ja kyvyn elää täydellä sydämellä." 

Brownin mukaan vahvempana nousemisen prosessi koostuu kolmesta elementistä: oman tarinan tutkiskelusta ja läpikäymisestä, sen ottamisesta omaksi, ja lopulta tarinan uudelleen kirjoittamisesta siten, että sisällytämme siihen kaiken, mitä olemme vaikeasta kokemuksesta oppineet. Keskeisintä ei siis ole se, mitä todella on tapahtunut, vaan se, millaista tarinaa kerromme siitä itsellemme - ja siihenhän vaikuttavat itse tapahtumien lisäksi myös aiemmat kokemuksemme, sisäiset solmumme ja tapamme tulkita asioita. Brown kannustaa perinpohjaiseen omien tarinoiden, kokemusten ja tunteiden läpikäyntiin, jossa esimerkiksi kirjoittaminen toimii tehokkaana apuna.

"Eheys on rohkeuden valitsemista mukavuuden sijaan, sen valitsemista, mikä on oikein hauskan, nopean tai helpon sijaan, sen valitsemista, että elämme arvojemme mukaisesti sen sijaan, että ainoastaan julistaisimme niitä."

Eipä tuohon ole vastaan sanomista. Brownin kirjoitustyyli on melko monisanainen ja suorastaan pursuilee esimerkkejä tosielämästä, minkä takia kirjan lukeminen tuntui kiinnostavasta aiheesta huolimatta välillä hieman nihkeältä. Olen aiemminkin todennut, että vaikka hän kirjoittaa täyttä asiaa tärkeistä aiheista, paikoitellen kaipaan hieman lisää psykologista syvyyttä: kun on kyse haavoittuvuuden ja häpeän kaltaisista valtavista teemoista, ei voida askarrella vain tietoisen mielen tasolla. Tosin varmasti omia tarinoita tarkasteltaessa tietoisuuteen pulpahtelee aiemmin hämäräksi jääneitä mielikuvia, muistoja ja kokemuksia.

Nouse vahvempana ei tarjonnut minulle uusia, mullistavia oivalluksia, ja siinä pyöritään oikeastaan hyvin pitkälti samojen asioiden äärellä kuin muissakin Brownin kirjoissa. Lukukokemus oli kuitenkin rauhoittava ja lohdullinen: vaikka esimerkkien paljous ja piiiitkät tarinat Brownin omasta elämästä välillä vähän kyllästyttivät, samastumispintaa kyllä löytyi paljon - ja ainahan on terveellistä huomata, että omat ongelmat eivät ole millään muotoa ainutlaatuisia.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Kuinka oppia meditoimaan säännöllisesti

Vuoden vaihtuessa julistin kunnianhimoisesti, että tänä vuonna aion meditoida edes hetken joka päivä. Aivan uusi juttuhan meditaatio ei minullekaan ole: erityisesti maanläheinen ja ei-niin-kovin-henkinen mindfulness-harjoittelu on kiinnostanut jo vuosien ajan, ja aina silloin tällöin niitä harjoituksia on tullut tehtyä niin ohjatusti kuin itsenäisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen kuitenkin onnistunut vihdoin ja viimein ujuttamaan meditoinnin osaksi arkirutiinejani. Helppoa se ei ollut, sillä vaikka kuinka olisi tietoinen meditoinnin moninaisista hyödyistä (tsekkaa esimerkiksi tämä aiempi postaukseni), se voi tuntua varsinkin alussa aika mahdottomalta ja ärsyttävältä. Ainakin itse tylsistyn erittäin helposti, jos yritän vain istua paikoillani tekemättä mitään, toiset taas nukahtavat salamannopeasti rentoutus- tai meditaatioharjoituksissa. Lisäksi skeptinen mieli voi harata vastaan: itsekin muistan aluksi suhtautuneeni koko meditointihommaan vähän vastahakoisesti, sillä se kuulosti epäilyttävän henkiseltä touhulta (ja minuahan on joskus "tiedeuskovaiseksikin" nimitetty). 

Meditaatio ei ole kaikkien juttu eikä tarvitse ollakaan, mutta kiinnostusta sitä kohtaan tuntuu nykyään riittävän. Stressi, ahdistus, murehtiminen ja kaiken sorttinen ylikierroksilla käyminen ovat yleisiä arjen haasteita, ja juuri niihin meditoinnista ja mindfulness-harjoittelusta usein haetaan apua. Toki joillakin motiivit meditointiin ovat henkisempiä, mutta siihen puoleen en itse mielelläni kajoa. Moni teistäkin on varmasti kokeillut tai aikonut kokeilla meditointia, mutta syystä tai toisesta homma ei ole lähtenyt lentoon. Teille, jotka haluaisitte oppia meditoimaan säännöllisesti, ajattelin jakaa muutaman itseäni siinä auttaneen vinkin: 



1. Kokeile erilaisia meditaatiotekniikoita - niitä nimittäin on moneen lähtöön, eivätkä kaikki välttämättä sovi kaikille. Jos esimerkiksi pelkkä paikallaan istuminen ja hengittely tuntuu aluksi ylivoimaiselta, voi vaikkapa ääneen lausutuista mantroista olla apua. Itse vierastin niitä pitkään (liian uskonnollissävytteistä), mutta jossain vaiheessa huomasin, että saan mieleni tyynnytettyä kaikista helpoiten nimenomaan mantrameditaatiolla. Törmäsin siihen ensimmäisen kerran käydessäni kundaliinijoogatunneilla joitakin vuosia sitten, ja vaikka se ei lajina ollut oikein minun juttuni, käytän edelleen silloin tällöin joitakin siellä opittuja meditaatiotekniikoita.

2. Aloita ohjatuilla meditaatioilla. Erityisesti ihan livenä koetut meditaatio- ja joogatunnit toimivat minulla, sillä keskittymistä auttaa pieni sosiaalinen paine (joku henkisempi ehkä puhuisia hyvistä energioista), kun ympärillä joukko muita ihmisiä keskittyy samaan puuhaan, ja aika on varattu vain ja ainoastaan meditaatiolle. Kotona on usein liikaa muita virikkeitä ja häiriötekijöitä, joita ehkä jossain vaiheessa oppii vastustamaan, mutta ohjaus ja ryhmän tuki todellakin auttavat varsinkin alussa. Ja tietysti internetin syövereistä löytyy mieletön valikoima erilaisia ohjattuja meditaatioita, joita itsekin käytän paljon.

3. Aloita pienestä - vaikka viidestä minuutista kerrallaan (mutta tee se säännöllisesti). Minulle alussa jo viisikin minuuttia oli aikamoinen haaste, mutta aika pian huomasin, että lyhytkin meditaatio rauhoittaa mieltä mukavasti esimerkiksi illalla ennen nukkumaanmenoa. Kun homma tulee tutuksi, aikaa voi sitten halutessaan vähitellen pidentää. Itse olen jämähtänyt noin 10-20 minuutin meditointihetkiin, mikä tuntuu juuri nyt ihan sopivalta. Joskus haluaisin kuitenkin haastaa itseni menemällä reilusti pidempään ohjattuun meditaatioon, ehkäpä vielä joskus uskallan. 

4. Valitse meditaatiolle tietty aika (ja ehkä paikkakin, jos kotoa löytyy joku tähän tarkoitukseen erityisen sopiva spotti): tee siitä rituaali, jonka teet aina tiettyyn aikaan päivästä. Itse onnistuin tekemään meditaatiosta tavan vasta silloin, kun keksin ajoittaa sen nukkumaanmenoa edeltäviiin hetkiin - kun meditoi suunnilleen samaan aikaan joka ilta, tapa automatisoituu helpommin kuin silloin, jos harjoittelisi vähän milloin sattuu huvittamaan. Monet tiettävästi meditoivat heti herättyään aamuisin, ja epäilemättä se voi olla mitä mainioin tapa aloittaa päivä, mutta itse olen ainakin tällä hetkellä tykästynyt nimenomaan illalla meditoimiseen, joka rauhoittaa mielen ja kehon kivasti ennen nukkumaanmenoa.

5. Muista, että meditaatioon ei tarvitse liittää mitään mystisiä tai henkisiä merkityksiä, ellei halua: siihen on ihan sallittua suhtautua myös yksinkertaisesti keskittymis- ja/tai rentoutumisharjoituksena.

6. Pidä mielessä, että meditaation ei ole pakko tapahtua paikoillaan istuen tai maaten: itse olen kokeillut ohjatusti myös esimerkiksi kävelymeditaatiota, josta pidin kovasti - ja parhaimmillaanhan esimerkiksi luonnossa kävely käy aivan loistavasti mindfulness-harjoituksesta. Ei kai keskeistä ole se paikallaan tököttäminen vaan mielen keskittäminen, oleminen tässä ja nyt, ja sen voi taatusti saavuttaa myös toiminnan parissa. Toisaalta minulle juuri mitääntekemättömyys, pelkkä oleminen, on todella haastavaa, ja nimenomaan sen takia harjoittelen myös ihan sitä hiljaa paikoillaan tapahtuvaa meditointia.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on meditoimisesta? :) 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Erityisherkkä nuori

Tällä viikolla muistot omilta yläaste- ja lukioajoilta olivat harvinaisen pinnalla, kun huomasin, että oli jälleen penkkarien ja vanhojentanssien aika, ja monien (syystä) hehkuttamaa norjalaista nuortensarja Skamia tuli myös katsottua melko intensiivisesti. Erityisesti Skam on herättänyt minussa hieman haikeita (mutta toisaalta ehkä vähän helpottuneitakin) fiiliksiä: eipä nimittäin ollut oma teini-ikäni tuollaista, ei sinne päinkään. Aika lailla kaikillahan on varsinkin yläastevuosina vaikeaa ja rankkaa, mutta tietenkään kaikki teinitkään eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaikka teini-iän jo aikoja sitten ohittaneille yleistäminen tuntuu olevan niin houkuttelevaa.

Herkkyyttä, ujoutta tai arkuutta on viime vuosina tullut pohdittua jos jonkinlaisista näkökulmista, joista monet ovat olleet esillä täällä blogissakin. Juuri nyt olen miettinyt paljon sitä, miten herkkyys ja arkuus vaikuttavat ihmiseen nuoruusiässä, jolloin eletään keskeistä muutosvaihetta, koetaan asioita ensimmäistä kertaa ja kaikki muutenkin tuntuu hirveän suurelta ja merkittävältä. Tunneherkkyys voi totta kai tehdä muutenkin myrskyisästä elämänvaiheesta "tavallista" hankalampaa (tiedättehän, inhoan yleistämistä ja asioiden määrittelyä normaaleiksi...), mutta toisaalta herkkä nuori saattaa myös arkailla uusien asioiden kokeilemista ja suojella itseään enemmän kuin olisi tarpeenkaan.

Itse olin teini-ikäisenä ennen kaikkea ujo, älyllisyyttä ja taiteellisuutta "pinnallisten" asioiden sijasta painottava ja luovuuteen arkitodellisuutta pakeneva tyttö. Joissain asioissa olin kai tyypillinen teini: mielipiteeni olivat vahvoja ja ehdottomia, äidin kanssa oli kränää, vanhempien kanssa liikkuminen kaupungilla nolotti ja halu samastua johonkin vertaisryhmään oli kova. Vielä aikuisiälläkin olen kuitenkin änkyröinyt hirveästi sitä vastaan, mitä kehityspsykologian oppikirjoissa kerrotaan nuoruusiästä: tiedättehän, "kavereista tulee tärkeämpiä kuin oma perhe, vapaa-aikaa vietetään isoissa porukoissa, joissa on sekä tyttöjä että poikia, muodostetaan ensimmäisiä seurustelusuhteita, kokeillaan päihteitä...". Totta kai tiedän, että nämä ovat vain yleistyksiä, mutta niitä lukiessa tulee silti joskus mietittyä, mikä itsessä on vikana, kun omat kokemukset eivät sovi tähän muottiin. 

Kuten tässä postauksessa kerroinkin, en ole koskaan kuulunut kaveriporukkaan. Teini-iässä minulla oli muutama hyvä kaveri, joita näin koulun ulkopuolellakin, mutta siitä huolimatta vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin tai vanhempieni kanssa. Olin krooninen haaveilija ja sivustaseuraaja:  salaa kadehdin rohkeita nuoria, jotka suvereenisti tutustuivat uusiin tyyppeihin, olivat aloitteellisia ihastustensa suhteen ja hengailivat koulun käytävillä isoissa porukoissa, mutta itse en varmaan koko yläasteen aikana oma-aloitteisesti puhunut yhdellekään uudelle ihmiselle. Haaveilin läheisistä ystävistä ja varovaisesti poikaystävästäkin (tosin vakavia ihastuksia minulla ei kuitenkaan koskaan oikein ollut), mutta olin liian arka ja pelokas ottamaan askeltakaan unelmieni suuntaan. Oli - ja on - helpompaa seurata sivusta kuin heittäytyä, paljastaa aidosti muille kuka on ja mitä toivoo. 

Omien havaintojeni mukaan monet herkät nuoret uppoutuvat mielellään mielikuvitusmaailmoihin, kuten tarinoihin, taiteeseen, musiikkiin tai vähintäänkin filosofisiin pohdintoihin. Minulle kaikki nämä olivat suorastaan elinehto yläaste- ja lukioaikoina. Määritin itseäni ennen kaikkea "sivistyneisyyteni", taideharrastusteni, musiikki- ja kirjamakuni kautta - ja tarinoiden kautta pääsin kokemaan voimakkaita elämyksiä ja sellaisia asioita, joihin uskallukseni ei tosielämässä riittänyt. Tietenkään luovuuteen uppoutuminen ei ollut pelkästään todellisuuden pakoilua - se oli myös keino löytää samastumispintaa toisten vähänkään samankaltaisten kanssa, käsitellä omia pakahduttavia tunteita ja tuoda hiljaisella tavalla esiin tärkeältä tuntuvia ajatuksia. Itse asiassa monet parhaista muistoistani noilta ajoilta liittyvät nimenomaan silloin fanittamiini bändeihin ja rakastamiini tarinoihin. 

Tietysti muistot menneistä elämänvaiheista ovat aina värittyneitä, mutta näin jälki"viisaudella" koen, että minulle herkkyys oli teini-iässä ennen kaikkea arkuutena ilmenevä taakka  (joka tosin onneksi myöhemmin on tarjonnut myös paljon iloa elämään). Tietenkään ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea ja elää nuoruuttaan, eikä jossittelusta, katumisesta tai menneiden perään haikailusta ole mitään hyötyä, mutta silti joskus toivon, että olisin ollut teininä rohkeampi. Harvoin olen kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi kuin kuunnellessani ikätovereiden muistelua "kaikille tutuista" teinisekoiluista ja -ihastuksista, kun itse on seurannut niitä vain sivusta. 

Jos on ikäisekseen kokematon esimerkiksi ihmissuhteissa ja työelämässä, on hyvin helppoa kokea olevansa hidas tai viallinen ja elävänsä väärässä tahdissa muiden kanssa. Tietysti hieman eri tahtiin elämisessä ei ole mitään vikaa, eikä missään määritellä, mihin mennessä pitäisi vaikkapa seurustella ensimmäistä kertaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että vaikka olisi (ainakin enimmäkseen) sinut itsensä kanssa, muiden suhtautuminen vaikkapa vähäisempään kokemukseen ihmissuhteissa vaihtelee laidasta laitaan. 

Aina, kun kohtaan herkän oloisia nuoria, jotka ovat arkoja, pelokkaita ja hukassa itsensä kanssa, minun tekisi mieli sanoa, että hekään eivät ole yksin eivätkä vääränlaisia - ja että se sama ominaisuus, joka voi hetkittäin tuntua kiroukselta, on hyvin hoidettuna myös kaunis lahja. Että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, vaikka ei sopisi tiettyyn muottiin. Ketään en halua väkisin kannustaa tekemään jotain, mikä tuntuu liian ylivoimaiselta, mutta toisaalta en toivoisi herkälle nuorelle (tai aikuisellekaan!) mitään muuta niin paljon kuin rohkeutta avautua maailmalle, uusille upeille kokemuksille ja ihmisille. Onneksi rohkeuden, ilon, avoimuuden ja herkkyyden hyvien puolien vaaliminen ei kuitenkaan missään elämänvaiheessa ole liian myöhäistä.

Millaisia ajatuksia aihe herättää? Olisi mielenkiintoista kuulla myös kuulla teidän nuoruusmuistojanne :) 

maanantai 13. helmikuuta 2017

Aikuiset ystäväni - toiveet ja todellisuus

On taas ystävänpäivän aika - ja miten paljon pidänkään siitä, millaiseksi tuo päivä täällä Suomessa on muotoutunut! Ei sillä, että romanttisen rakkauden juhlistamisessakaan mitään vikaa olisi, mutta ihan yhtä lailla ilonpidon ja muistamisen arvoisia ovat myös kaverit, ystävät ja muut elämämme tärkeät tyypit. 

Tv-sarjat ja elokuvat esittelevät usein ihanteellista käsitystä ystäväporukasta, jonka jäsenet jakavat toistensa kanssa kaiken. Tällainen ystävistä koostuva perhe on kuitenkin vain yksi ideaali, ja meillä jokaisella on hieman omanlaisemme käsitys siitä, millaista ystävyyttä kaipaamme - ja luonnollisesti toiveet ystävyyden suhteen muuttuvat muun elämän mukana. Jotkut ovat ikionnellisia yhdestä sydänystävästä, toiset kaipaavat tiivistä ystäväpiiriä, jotkut sukkuloivat sujuvasti useamman eri kaveriporukan välillä, ja löytyypä niitäkin, jotka eivät kaipaa ystäviä perheen ja työtovereiden lisäksi. 



Olen usein kadehtinut ihmisiä, joilla on se oma pieni tai isompi porukkansa, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään. Minulla sellaista ei nimittäin ole koskaan ollut, ei ainakaan peruskoulun jälkeen, ja lapsenahan kaveriporukassa oli jatkuvasti kaikenlaista eripuraa, nälvimistä, syrjimistä ja suosimista. Sen sijaan minulla on yksittäisiä ystäviä, joihin olen tutustunut vähän eri kuvioissa, ja joiden kanssa vietän yleensä aikaa kahden kesken. On muinaisia koulu- ja harrastuskavereita, opiskelukavereita kahdesta eri yliopistosta, ja nykyisin paljon myös sosiaalisen median kautta löytyneitä huipputyyppejä. Olen yrittänyt jonkin verran tutustuttaa ystäviäni toisiinsa, mutta se on melko haasteellista, kun heitä asuu niin monella eri paikkakunnalla. Lisäksi monen kiireisen ihmisen paikalle saaminen samaan aikaan on aikamoista tuuripeliä...

Viime vuosina olen kuitenkin vihdoin ymmärtänyt sen, että vaikka omat ystävyyssuhteet eivät juuri muistuttaisi viihteestä ja toisten elämistä omaksuttuja ihanteita, ne voivat silti olla hyviä ja omaan elämään sopivia. Kun tarkemmin asiaa ajattelen, en välttämättä edes kaipaa äärettömän tiivistä ystävyyttä - jaksan aina ihmetellä muun muassa sitä, että jotkut kuulemma ihan tosiaan viestittelevät ystäviensä kanssa päivittäin! Itse olen valitettavasti melko huono viestittelemään, ja kavereiden kanssa tulee vaihdettua kunnolla kuulumisia lähinnä silloin, kun oikeasti tavataan. Joskus kuluu viikkoja tai kuukausiakin ilman yhteydenpitoa, mutta parhaiden tyyppien kanssa se ei haittaa - nähdään silloin kun nähdään, mutta parhaimmillaan juttu jatkuu saumattomasti siitä, mihin se on edellisellä kerralla jäänyt.



Usein puhutaan, miten teini-iässä kaverit ovat tärkeintä ikinä, kun taas aikuistumisen myötä ystävyyteen panostamiselle ei riitäkään aikaa, energiaa tai välttämättä edes kiinnostusta. Itse voin kuitenkin iloisena sanoa, etten ole koskaan ollut yhtä tyytyväinen ystävyyssuhteisiini kuin olen juuri nyt, 25-vuotiaana: sen lisäksi, että olen edelleen hyvissä väleissä muutaman lapsuudenystäväni kanssa, olen myös löytänyt aikuisiällä monta uutta ihanaa ystävää ja kaveria. Tärkein muutos on kuitenkin se, että olen oppinut arvostamaan ystävyyssuhteitani sellaisina kuin ne ovat - tietenkään unohtamatta sitä, että ne vaativat myös huolenpitoa. 

Suurimman osan elämästäni olen ollut tyytymätön ystävyyssuhteisiini: olen tuntenut olevani  ulkopuolinen ja porukkaan sopimaton, olen peitellyt joitakin puolia itsestäni (haavoittuvuuden näyttäminen ystävyyssuhteissa on ollut todellinen haaste, ja on siinä vieläkin petrattavaa), haikaillut tiiviin ystäväporukan perään ja toivonut kuin taikaiskusta löytäväni sielunsisaren, parhaan ystävän, jota minulla ei koskaan ollut - kaikki tämä siitä huolimatta, että en ole koskaan ollut ystävätön hylkiö. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu suorastaan epäreilulta, että olen niin ankarasti haikeillut jonkun muun perään sen sijaan, että olisin koittanut syventää suhteitani jo olemassa oleviin ystäviin.



Tasapainoilen vieläkin sen kanssa, millainen määrä ystävyyssuhteita on ylipäätään mahdollinen. Eräällä ystävälläni on parikin tiivistä kaveriporukkaa, ja hän on joskus sanonut, ettei oikeastaan välttämättä kaipaa uusia ystäviä, koska hänellä on niitä jo aivan sopivasti. Hieman kateeksi kävi, sillä itse olen, ehkä osin elämyshakuisuuden kaltaisista luonteenpiirteistä johtuen, ollut viime vuosina hyvinkin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin - mikä helposti johtaa siihen, että pinnallisia tuttavia riittää mutta läheiset ystävät ovat vähissä (tai loistavat kokonaan poissaolollaan). Tiedetäänhän se, että ystävyys vaatii aikaa ja panostusta, eikä läheisiä ihmissuhteita vaan voi olla rajatonta määrää. Joskus täytyy muistaa panostaa määrän sijasta laatuun.

Olen joskus ihmetellyt sitä, ettei minulla aikuisiällä - tai oikeastaan edes peruskoulun jälkeen - ole ollut juurikaan erimielisyyksiä tai riitoja ystävieni kanssa. Ensin kuvittelin sen johtuvan siitä, että olemme kaikki aikuistuneet ja muuttuneet tasaisemmiksi ja järkevämmiksi, mutta jossain vaiheessa hoksasin, että kyse voi olla myös siitä, etten ole kenenkään ystäväni kanssa niin läheinen, että uskaltaisin kunnolla tuulettaa kielteisiä tunteita. Useinhan ne ihmiset, joita eniten rakastamme, myös ärsyttävät meitä toisinaan kaikista eniten, ja toisaalta luottamuksen myötä myös haastavista tunteista ja itse suhteen voinnista puhuminen helpottuu. Tulevaisuudessa haluaisin oppia puhumaan ystävilleni avoimemmin myös siitä, mitä heistä ajattelen ja mitä ystävyydeltä toivoisin - aivan liian harvoin nimittäin muistan edes aidosti kehua ystäviäni!

Toisinaan saatetaan ajatella, että ystävyys on helppoa - puolison ja perheenjäsenten kanssa puidaan milloin mitäkin erimielisyyksiä, kun taas kavereiden kanssa lähinnä pidetään hauskaa, vähän ehkä valitetaan siitä ärsyttävästä puolisosta ja parannetaan maailmaa puhumalla. Tietysti ystävyyssuhteet ovatkin luonteeltaan (yleensä) erilaisia kuin esimerkiksi parisuhde, mutta on niillä paljon yhteistäkin: läheisen ihmissuhteen kukoistaminen vaatii luottamusta, mahdollisuutta näyttää oma haavoittuvuus ja kestää vastaavasti toisen haavoittuvuuden ilmaukset, kykyä käsitellä ristiriitoja ja osoittaa toiselle, miten tärkeä ja rakas hän on.

Millaisia ajatuksia teillä on ystävyydestä? 

Ja tietysti ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Entä jos "omaa juttua" ei tarvitsekaan löytää?

Ihanan Aamukahvilla-blogin Henriikka kirjoitti vastikään postauksen, jonka sanoma kolahti ja kovaa: entä jos onkin ihan okei, että kaikilla ei ole yhtä ainoaa intohimoa, johon keskittää koko energiansa?   Joka puolella kohkataan nykyisin unelmien ja intohimon tärkeydestä, ja itsekin olen moneen otteeseen kokenut aikamoisia paineita siitä, ettei minulla ole yhtä selkeää "omaa juttua". En ole koskaan ollut yhden intohimon nainen, vaikka olen kovasti yrittänyt. Ala-asteikäisenä olin vannoutunut heppatyttö, yläasteella ja lukiossa määrittelin itseäni taide- ja musiikkiharrastusten kautta, mutta kuitenkaan ole koskaan ollut mistään niin innoissani, että olisin halunnut antaa sille kaikkeni. Tutumpaa on valintojen tekemisen vaikeus ja ahdistus siitä, ettei ikinä ehdi oppia kaikkea, mihin haluaisi perehtyä. 

Muistan jo nuorena ihailleeni ja kadehtineeni kavereita, joilla oli jokin todella tärkeä ja rakas harrastus, jonka parissa he viettivät lähes kaikki iltansa ja joka oli erottamaton osa heidän identiteettiään. Myöhemmässä elämässä kateutta ovat herättäneet he, jotka ovat mutkattomasti löytäneet "ainoan oikean" opiskelualan tai superkiinnostavan työn. Se tuppaa kuitenkin unohtumaan, että loppujen lopuksi nämä yhden intohimon ihmiset taitavat olla tuttavapiirissäni vähemmistössä. On ihan normaalia kokeilla, yrittää ja erehtyä, innostua uusista jutuista, vaihtaa alaa tai harrastuksia, tehdä samaan aikaan monenlaisia asioita.



Kun itse olin lukiossa, minulla ei ollu juuri mitään käsitystä siitä, mitä haluaisin sitten joskus isona (tai edes seuraavien vuosien aikana) tehdä. En muista, että minulla olisi edes lapsena ollut kovinkaan selkeitä unelma-ammatteja - tai jos olikin, niin ne vaihtuivat melko tiuhaan. Lukion loputtua hain opiskelemaan vähän vaikka mitä kiinnostavaa. Silloin parhaalta vaihtoehdolta tuntui viestintä, mutta luultavasti olisin innostunut aivan yhtä lailla vaikkapa taidehistoriasta tai ranskan kielestä, jos olisin lähtenyt niitä opiskelemaan. Valitsin kuitenkin viestinnän (olin niin onnekas, että sain nimenomaan valita monesta vaihtoehdosta, joihin olisin päässyt), ja ne opinnothan jäivät kesken - kävin nimittäin innoissani hirveän määrän muita sekalaisia kursseja ja innostuin jälleen uusista jutuista enemmän, mikä lopulta johti siihen, että vaihdoin kokonaan alaa.

Ensimmäiset vuodet psykologian opintojen parissa sujuivat niin mukavasti, että hetken ajattelin, että tässä on nyt lopultakin se oma juttuni. Kurssit olivat kiinnostavia, opiskelukaverit mukavia ja keksin jostain uudeksi unelma-ammatikseni psykoterapeutin, vaikka en itse ollut koskaan sellaista tavannutkaan (tärkein motiivi siihen taisi olla se, että olin ja olen kiinnostunut ihmisten tarinoista - ja itse asiassa aika samasta syystä aiemmin halusin toimittajaksi). Muutaman vuoden ajan keskitin tarmoni ja aikani tiiviisti psykologiaan: koska minulla oli niin paljon aiempia opintoja, minun ei tarvinnut käydä juuri mitään muita kuin psykan kursseja, joten arkeni oli käytännössä pelkkää psykologiaa, ystäviä ja liikuntaharrastuksia. Laiminlöin muita kiinnostuksenkohteitani ja luovia harrastuksia, yritin kanavoida kaiken uteliaisuuteni yhteen aiheeseen, mikä ei pidemmän päälle kestänyt.



Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen - jälleen kerran - potenut hirveää kriisiä sen suhteen, ettei minulla vieläkään ole yhtä omaa juttua, en tiedä millaiseen työhön parhaiten sopisin tai mihin haluaisin energiani suunnata. Opintojen loppumetreillä tuntui ankealta huomata, että useimmat muut odottivat innoissaan valmistumista ja työelämään siirtymistä, kun itse mietin sitä, olenko sittenkään oikeassa paikassa. Tuskin täysin väärässäkään - mutta kun ongelma vaikuttaisi olevan se, että niitä oikeita, sopivia paikkojakin voi olla useita! Eikä kaikkien oma juttu välttämättä edes löydy töistä, sehän voi olla vaikkapa harrastus tai esimerkiksi omasta perheestä ja lapsista huolehtiminen.

Onneksi asia on niin, että opinnot ja työkokemus eivät koskaan mene hukkaan, niin kuin ei mikään muukaan vuosien varrella hankittu kokemus. Yhden ainoan intohimon puuttuminen ei automaattisesti tee ihmisestä tylsää - itse asiassa monipuolisuus ja kaikkialle kurkotteleva uteliaisuus on minusta vähintään yhtä viehättävää ja kiinnostavaa kuin yhteen juttuun täysillä panostaminen. Tietty molemmissa on haasteensa (itse esimerkiksi kärsin usein päättämättömyydestä ja sitkeyden puutteesta). Siitä olen kuitenkin varma, että vaikka ei koskaan löytäisi yhtä "omaa juttua", voi silti elää hyvää, intohimoista, uteliasta ja erittäin mielekästä elämää. 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Mitä luin viimeksi: Big Magic - Uskalla elää luovasti

Lukaisin äskettäin erään varsin viihdyttävän mutta myös ajatuksia herättävän kirjan luovuudesta. Big Magic - Uskalla elää luovasti on supersuositun Eat Pray Love -kirjan kirjoittajan Elizabeth Gilberin uutuus, jossa hän avaa omaa luomisprosessiaan ja tsemppaa lukijaa kohti tiellä luovempaa arkea ja taiteellisia tavoitteita. Suomenkielisen kirjan takakansitekstissä luvataan, että "hän puhuttelee elämänmuutoksen kynnyksellä olevaa ja tartuttaa intohimon lukijaansa". Se on aika paljon luvattu, eikä kirja saanut minussa aikaan mullistavia oivalluksia tai hillitöntä inspiraatiota, mutta silti se innosti (jälleen kerran) pohtimaan sitä, millainen rooli luovuudella omassa arjessani on - ja ennen kaikkea millainen haluaisin sen olevan.

Gilbertin ote ei suinkaan ole tieteellinen vaan kokemuksellinen, humoristisella tavalla mystinenkin: hän kirjoittaa reteästi luovuuden taiasta, aivan kuin luovuus tulisi jostain oman itsemme ulkopuolelta - tämähän ei omaan ajatusmaailmaani istu, ja tavallaan olisin kaivannut tekstin tueksi edes jonkinlaista tutkimustietoa luovasta prosessista, luovasta ajattelusta. Sitähän toki löytyy pilvin pimein muualta, ja tämän kirjan tarkoituksena selvästikin on motivoida ja innostaa, ei paukuttaa oppia lukijan päähän. Joihinkin tällainen luovuuden mystifiointi varmasti vetoaa, mutta itse taidan tarvita motivoitumiseen myös sitä faktatietoa.



Gilbert kirjoittaa vahvasti taiteiljan, kirjoittajan, näkökulmasta, ja lähes yksinomaan taiteellisesta luovuudesta. Luovuus on totta kai paljon laajempi ilmiö, josta on hyötyä hyvin monenlaisissa töissä, tehtävissä ja harrastuksissa - tarvitaanhan sitä esimerkiksi tieteenkin tekemisessä, ja tällaiset luovuuden ilmenemismuodot kirjassa jätetään huomiotta. Sen sijaan taiteen tekemisestä ja siihen liittyvistä tunteista ja epävarmuuksista Gilbert kirjoittaa oikein kivasti. 

Yksi kirjan teeseistä on se, että luovuus on keskeinen osa ihmisyyttä, ja luovuuden potentiaali asuu meissä jokaisessa. Ajatus on kaunis, mutta en ole varma, uskonko siihen täysin: varmasti jokainen voi kehittää luovuuttaan, mutta silti luulisin, että siinä potentiaalisen määrässä on myös eroja. Tosin luovuutta voidaan varmasti määritellä vähän eri tavoilla ja erilaisilla painotuksilla, ja tässä kirjassa painotus ei liene sama kuin psykologian oppikirjoissa. Gilbert kannustaa lukijaa matalan kynnyksen luovuuteen: luovaan tekemiseen ei tarvita lupaa, jokainen voi toteuttaa sitä omassa elämässään omalla tavallaan - eikä sen todellakaan tarvitse olla ammatti! Kirjassa ei rohkaista ketään jättämään kaikkea ja heittäytymään vapaaksi taiteilijaksi vaan pikemminkin tutkiskelemaan, mikä itseä voisi kiinnostaa ja mitä itse voisi saada luovasta tekemisestä. 

Rohkeus, sinnikkyys, uteliaisuus, luottamus - siinä muutama perusjuttu, jotka Gilbertin ja epäilemättä monen muunkin mukaan ovat tärkeitä luovuuden harjoittamisessa. Olen erittäin samaa mieltä!  Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa nostetaan uteliaisuus intohimon yläpuolelle: Gilbertin mukaan se on "luovan elämän tie ja totuus". Nämä luovuuden periaatteet sopivat mielestäni mainiosti myös muuhun kuin taiteelliseen luovuuteen. Luovuus on asioiden yhdistelyä uudella tavalla, erilaisten näkökulmien, ratkaisujen ja kysymysten keksimistä, ja ilman uteliaisuutta ei kukaan sellaiseen ryhdy.

Gilbert kannustaa leikkisään, kokeilevaan ja kujeilevaan luovuuteen, olemaan marttyyrin sijasta veijari.  Tämä ajatus vetoaa minuunkin, sillä kärsivän taiteilijan myytti on jollain tapaa vähän luotaantyöntävä, enkä usko hetkeäkään siihen, että ihmisen täytyisi kärsiä voidakseen tehdä taidetta. Toki joskus vaikeat tunteet ja eksistentiaaliset kriisit voivat toimia lähtölaukauksena hyvinkin kiinnostaville jutuille, mutta muitakin vaihtoehtoja on. 

Mutta entäs taiteen tekemisen ongelmakohdat? Niitä Gilbert lähinnä hieman sivuaa, mutta kovin ankarasta epätoivosta hän ei juuri puhu, eikä siitä, miten sellaisesta päästään eteenpäin. Epävarmuudesta ja torjutuksi tulemisesta hän kyllä kirjoittaa, mutta loppujen lopuksi aika pintapuolisesti. Jokainen luovaa tekemistä joskus kokeillut taatusti tietää, ettei se suinkaan ole aina helppoa. Taiteen tekeminen ja kokeminen saattavat myös paljastaa meille itsestämme asioita, joita emme vielä tietoisella tasolla tiedä, ja se voi olla joskus hyvinkin tuskallista, vaikkakin myös puhdistavaa tai lohdullista.

Kevyttä ja mukavaa luettavaa siis, mutta hiukan pseudosyvällistä. Tosin jonkin sortin motivaattorina tämä kyllä toimi: lähes aina, kun nautin taiteesta tai luen luovuutta käsittelevää kirjallisuutta, tekisi mieli lisätä luovan puuhastelun määrää omassa arjessa :)


Millainen rooli luovuudella on teidän elämässänne?

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Herkkyyden haasteita: tasapainoilu yli- ja alikuormituksen välillä

Erityisherkkyydestä puhuttaessa puhutaan paljon alttiudesta ylivirittyä ja kuormittua liiallisista ärsykkeistä, olivat ne sitten sisäisiä tai ulkoisia. Ylikierroksilla käyminen ja stressi totta kai ovatkin tavallisia ongelmia (muillekin kuin herkimmille), jotka tekevät meille monenlaista hallaa. Siitä jotkut saattavat jopa päätellä, että mitä vähemmän stressiä meillä on ja mitä tiukemmin vältämme ylivirittymistä, sitä paremmin voimme. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen: sopiva määrä stressiä antaa energiaa, potkii eteenpäin ja nostaa vireystilaa, kunhan siitä ehtii välillä palautua kunnolla. Haitalliset vaikutukset liittyvätkin ennen kaikkea pitkittyneeseen ja kasaantuneeseen stressiin.

Moni itsetutkiskelusta innostunut osaa varmasti jo tunnistaa ylivirittyneisyyden ja stressin kehossaan, mutta sen kääntöpuolen, alivirittyneisyyden tai -kuormituksen, tunnistaminen voi olla haastavampaa - ja itse asiassa emme usein edes tule ajatelleeksi, että sekin voi olla ongelma. Haastetta lisää se, että joskus yli- ja alivirittyneisyyteen voi liittyä samankaltaisia "oireita" (tuntuu hieman oudolta puhua oireista, kun kyse ei ole sairaudesta), kuten ahdistuneisuutta, murehtimista, keskittymisvaikeuksia ja itkuisuutta. 

Heli Heiskanen kirjoittaa Herkkyyden voima -kirjassaan (tsekkaa aiempi postaukseni siitä täällä) opituista kuormitusmalleista, jotka ovat meidän ihmisten totuttuja, jo lapsuudesta opittuja tapoja suhtautua kuormituksen ja levon tasapainoon. Malli voi olla ylikuormittava, jolloin ihminen kuormittaa itseään toistuvasti liikaa eikä ehdi koskaan kunnolla palautua kuormituksesta. Tällaisen usein suorittamiskeskeisen elämäntavan vaaroista puhutaankin nykyään kiitettävän paljon. Toinen epätasapainoinen kuormitusmalli on opittu alikuormitus: ihminen elää passiivisemmin kuin haluaisi tai jaksaisi, eikä niin sanotusti toteuta omaa potentiaaliaan, ei syystä tai toisesta tee asioita, vaikka periaatteessa haluaisi ja jaksaisikin.

Alikuormitus ei tietenkään ole aina huono asia: esimerkiksi pitkän ylikuormitusjakson jälkeen sitä tarvitaan vastapainoksi, jotta keho ja mieli pääsevät palautumaan pitkittyneestä stressistä.  Jatkuvassa alikuormituksessa eläminen ei kuitenkaan tee hyvää, niin kuin ei jatkuvassa stressitilassa räpiköiminenkään. Heiskasen mukaan opittu alikuormitus liittyy usein arkuuteen ja pelkoihin. Se voi juontaa juurensa esimerkiksi lapsena saadusta ylihuolehtivaisesta kasvatuksesta, opituista epäonnistumisen ja muutoksen peloista tai kipeästä, rajoittavasta häpeästä. Luulenpa, että moni herkkä ihminen tunnistaa ainakin joskus välttelevänsä kiinnostaviakin uusia tilanteita, asioita ja ihmisiä siksi, ettei kerta kaikkiaan uskalla: on helpompaa piiloutua oman rakkaan suojakuoren alle.

Kuinka sitten löytää tasapaino yli- ja alikuormituksen välillä? Helppoa se ei näytä olevan, varsinkaan herkästi reagoiville ihmisille. Aivan erityisen haastavaa tasapainon löytäminen saattaa olla elämyshakuisille herkille eli meille, jotka kuormitumme helposti mutta myös kaipaamme vaihtelua ja ärsykkeitä ja tylsistymme helposti. 

Minulla on iät ajat ollut suuria haasteita tässä asiassa. Olen juuri niitä tyyppejä, jotka innostuneina haalivat itselleen jos jonkinlaista tekemistä kunnes jossain vaiheessa väsähdys iskee - ja rentoutuessa ja lepäillessä puolestaan on tylsää, jolloin mieli alkaa kehittää ongelmia suunnilleen tyhjästä. Jos päivän aikana ei ole riittävästi tekemistä ja sosiaalisia kontakteja, en saa nukuttua illalla ja aamulla on massiivisia käynnistymisvaikeuksia, ja toisaalta liian hektisinä aikoina on aivan sama homma. Minulle on ollut iso juttu oppia erottamaan toisistaan "oikea" väsymys ja alikuormituksesta johtuva nuutumus, joka ilmenee aloitekyvyttömyytenä, "aivosumuna" ja vetelänä, lannistuneena olona, vaikkei mikään erityisemmin vaivaisi mieltä. 

Alikuormitus on sikäli kinkkinen juttu, että sitä voi jopa erehtyä luulemaan ylikuormitukseksi. Eron tekemiseen on minulla auttanut yksinkertaisesti omien rajojen testailu: jos vähänkään epäilee kärsivänsä alivirittyneisyydestä, kannattaa kokeilla esimerkiksi reippaan liikunnan harrastamista tai jotain muuta hyvin aktivoivaa tekemistä. Ylikuormitustahan rankka liikunta voi jopa pahentaa, jolloin paremmin toimii vaikkapa joogan kaltainen rauhallinen ja rentouttava laji, mutta ainakin omalla kohdallani esimerkiksi juoksulenkki tai tanssiminen auttaa tehokkaasti alivirittyneeseen nuutumukseen. 

Kuulisin todella mielelläni teidänkin mietteitänne aiheesta (tästä puhutaan mielestäni harmillisen vähän, ainakin erityisherkkyyden kontekstissa) :)