maanantai 19. kesäkuuta 2017

Parempaa hyvinvointia kirjoittamalla: 5 harjoitusta

Kaikenlaisten päiväkirjojen, bullet journalien ja ties minkä listojen kirjoittaminen tuntuu nykyään olevan suorastaan trendikästä, ja mikäs sen parempi! Kirjoittaminen on paitsi mukava tapa kehittää ja ilmaista omaa luovuutta, myös mainio keino käsitellä tunteita ja ajatuksia sekä pohdiskella oman elämän kulkua ja ihmissuhteita. Erilaisilla kirjoitusharjoituksilla on todettu olevan jos jonkinlaisia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiimme. Esimerkiksi traumaattisista tapahtumista kirjoittamisen on havaittu vähentävän masennusoireita jatkossa, kiitollisuuden aiheiden listaamisen puolestaan vahvistavan myönteistä suhtautumista oman elämän tapahtumiin, auttavan sopeutumista vakaviin sairauksiin - ja joissain tutkimuksissa sen on todettu olevan yhteydessä myös fyysisiin muutoksiin, kuten matalampaan verenpaineeseen.

Sillä, mitä ja miten kirjoittaa, on kuitenkin luultavasti väliä, jos motivaatio kirjoituspuuhiin kumpuaa paremman voinnin tavoittelusta. Monet kirjoittamisen hyvinvointivaikutuksia käsittelevistä tutkimuksista painottuvat ekspressiiviseen eli ilmaisulliseen kirjoittamiseen, jossa keskiössä on nimenomaan omista tunteista, ajatuksista, kokemuksista tai vaikkapa niistä traumoista (tai sitten unelmista!) kirjoittaminen ilman itsesensuuria, ja ennen kaikkea itselle.

Toki myös esimerkiksi fiktion  kirjoittaminen voi olla todella terapeuttista, ja toisaalta joskus vain itselle tarkoitetusta tajunnanvirtatekstistä voi muotoutua muidenkin luettavaksi päätyvä teos - oikeastaan siis rajat eri kirjoittamismuotojen välillä ovat varsin häilyviä. Joka tapauksessa terapeuttisessa (tai voimaannuttavassa, ei kyse tarvitse olla ongelmien hoidosta) kirjoittamisessa itseilmaisu on se ykkösjuttu. Aina ei kuitenkaan ole helppoa vain alkaa kirjoittaa omista mielenliikkeistä ilman "tehtävänantoa", joten ajattelin jakaa teille muutaman yksinkertaisen harjoituksen, joiden avulla on helppo lähteä tutkailemaan itseään kirjoittamalla





1. Tajunnanvirta: kirjoita mitä ikinä mieleen juolahtaa, välittämättä kielen oikeellisuudesta, taidokkuudesta tai kauneudesta! Tämä klassikkomenetelmä on taatusti monille tuttu, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se on mielestäni parhaimmillaan varsin puhdistava harjoitus. Tarkoitus ei siis ole tuottaa kaunokirjallista tekstiä vaan ajatella kirjoittamalla, tyhjentää päätä, purkaa tunteita, kehitellä ajatuksia hatarista mielleyhtymistä eteenpäin. Jotkut reippaat ovat ottaneet tavakseen kirjoittaa aamusivuja, mutta minulle tuntuu sopivan parhaiten pieni pääntyhjennyshetki illalla ennen nukkumaanmenoa. Kirjoittaminen voi nostaa esiin itselle tärkeitä tai merkityksellisiä asioita sekä auttaa tiedostamaan omia ajattelu- ja toimintatapoja  - siis lyhyesti sanottuna lisätä itsetuntemusta.

2. Huolihetki: varaa vaikkapa 15 minuuttia tai puoli tuntia pelkästään siihen, että murehdit oikein antaumuksella! Huolihetket voivat auttaa tarpeettoman murehtimisen ja vatvomisen vähentämisessä, sillä jos huolehtimiselle on varta vasten varattu aikaa, voi vähitellen oppia rajoittamaan murehtimisen vain niihin hetkiin. Lisäksi huolien purkaminen paperille voi auttaa saamaan niihin etäisyyttä ja ehkä myös löytämään ongelmiin ratkaisuja. Kun murheista kirjoittaa, ne jäsentyvät selkeämmin ja saavat konkreettisia muotoja, ja parhaimmillaan kirjoittaja saa ainakin hetkeksi tunteen oman toimijuuden vahvistumisesta sen sijaan, että olisi täysin tunteidensa vietävissä.




3. Kiitollisuus- tai onnellisuuspäiväkirja: kenellekään tuskin enää tulee yllätyksenä se, että kiitollisuuden harjoittamisella on todettu olevan hurjasti myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin - mutta kuinka moni sitä kuitenkaan muistaa säännöllisesti tehdä? Kiitollisuuden tai onnen aiheita voi kirjata ylös säännöllisesti, mutta itse olen huomannut, että elämän hyvistä puolista kirjoittaminen ja ihanien juttujen muistelu toimii myös loistavana ensiapuna apeaan tai ahdistuneeseen oloon. Liiallista rutinoitumista kannattaa kuitenkin varoa: jokapäiväisestä ilonaiheiden listaamisesta saattaa tulla niin automatisoitunut rutiini, ettei se paljon hetkauta oloa suuntaan eikä toiseen.

4. Ihannetulevaisuudesta tai -itsestä kirjoittaminen niin kuin se olisi jo totisinta totta. En ole niitä ihmisiä, jotka uskovat pelkän visualisoinnin ja tavoiteltavien asioiden ajattelemisen väistämättä johtavan unelmien toteutumiseen, mutta optimismia sekä uskoa itseen ja tulevaisuuteen tämä harjoitus ainakin lisää. Lisäksi se auttaa kirkastamaan omia arvoja, minkä pohjalta onkin sitten kätevää miettiä, elääkö juuri nyt elämäänsä arvojensa mukaan ja pitkän tähtäimen tavoitteita edistäen. Jos aina välillä muistuttelee itseään suurista linjoista, pienet harmitukset eivät niin helposti suista ihmistä raiteiltaan.

5. "Tulevaisuuden muistelu" tapana etsiä ratkaisuja nykyhetken ongelmiin tai haasteisiin. Mikä olisi paras mahdollinen, riittävän realistisesti toteutettavissa oleva ratkaisu johonkin tämänhetkiseen ongelmaasi? Kuvittele itsesi vaikkapa vuoden tai viiden päähän, jolloin olet jo selättänyt ongelman, ja "muistele", miten sen teit, miltä onnistuminen tuntui, ja miten asiat lopulta kääntyivät parhain päin.


Mitä kirjoittaminen teille merkitsee? 

torstai 8. kesäkuuta 2017

Flow - mitä se on ja mistä sitä saa?

Kirjoittaminen, pianonsoitto, inspiroivat, henkevät keskustelut, teatteri- tai tanssitreenit, mallista piirtäminen, oikein kiinnostavan kirjan lukeminen, astangajooga, uusien, vähän haastavien asioiden opettelu, elävän musiikin kuuntelu, parhaimmillaan jopa ruoanlaitto.

Siinäpä muutamia puuhia, joiden parissa olen usein saanut nauttia flow'sta: siitä tunteesta, kun keskittyy niin tiiviisti mielekkääseen ja sopivan haasteelliseen tekemiseen, että unohtaa hetkeksi kokonaan ajankulun ja itsensä tarkkailun. Nykyisin ainakin joissain piireissä tuntuu olevan muotia hehkuttaa itsensä hyväksymistä, rentoutumista ja stressistä luopumista, mutta mielestäni se on aivan liian yksioikoinen näkökulma hyvään elämään. Elämä ei ole vain olemista vaan myös tekemistä, ja minä ajattelen, että mielekkyyden kokemus syntyy nimenomaan tekemisestä (ja kanssaihmisistä) ja kehittymisestä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan juuri flow, jolle ei taida valitettavasti olla kovin luontevaa suomennosta, on yksi hyvän elämän keskeisistä aineksista. Sitä kuvaillaan optimaaliseksi, ihanteelliseksi kokemukseksi, jossa ihmisen taidot ja tilanteen tarjoamat haasteet kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Flow'ta on tutkittu 1960-luvulta asti monissa eri yhteyksissä, niin työn kuin "leikin" (aikuisilla harrastusten) parissa, urheilussa, taiteessa ja tieteessä.



Periaatteessa mikä tahansa aktiviteetti voi tarjota mahdollisuuden flow-kokemukselle, kun taas mikä tahansa aktiviteetti voi myös tylsistyttää tai  ahdistaa, jos se on liian haastava tai helppo. Flow ei ole pelkästään ihmisen tai aktiviteetin ominaisuus, vaan se syntyy ja elää ihmisen ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimusten mukaan flow'ta koetaan tilanteissa, joissa havaitut haasteet tai toimintamahdollisuudet venyttävät jo olemassaolevia taitoja. Tekeminen on siis haastavaa muttei mahdotonta. Lisäksi flow-tekemisiä kuvaa yleensä se, että niissä voi asettaa selkeitä lyhyen tähtäimen tavoitteita ja myös saada välitöntä palautetta edistymisestä.

Koska flow on ennen kaikkea toiminnan tila, se antaa meille lepotauon itsemme analysoimisesta ja vatvomisesta. Intensiivisen keskittymisen, hallinnan tunteen ja ajantajun vääristymisen lisäksi yksi flow-kokemuksen keskeisistä piirteistä on itsetietoisuuden hetkellinen häviäminen: hetken ajan ihminen on yhtä toimintansa kanssa. Mielekkään tekemisen merkitys esimerkiksi mielenterveyden ongelmista toipuville on varmasti periaatteessa monille tuttu juttu, mutta itse toivoisin siihen rohkaistavan vielä enemmän pelkän lepäilyn ja itsetutkiskelun ohella.

Vaikka flow on palkitseva kokemus, se ei välttämättä ole puhdasta nautintoa: itse asiassa nautintoa koetaan yleisesti hieman enemmän rentouttavissa kuin itsensä haastamista vaativissa konteksteissa. Flow'sta puhuttaessa keskeistä ei olekaan hedoninen hyvinvointi, mielihyvä tai onnellisuuden tunne, vaan eudaimoninen hyvinvointi: merkityksellinen tekeminen, itsensä toteuttaminen ja kehittyminen, hyveitä kohti pyrkiminen. Toisaalta flow'ta saatetaan kokea myös sellaisten touhujen parissa, joista voi olla haittaa itselle tai toisille, joten flow'n kokeminen itsessään ei takaa sitä, että näin kannattaisi toimia. Yleisesti ottaen flow kuitenkin edistää kasvua ja kehitystä: koska kokemus on itsessään palkitseva, se johtaa ihmisen etsimään lisää vastaavan tyyppisiä tilanteita, ja koska tekemisen tulee olla riittävän haastava tarjotakseen flow'n mahdollisuuden, ihmisen täytyy jatkuvasti kehittää taitojaan ja etsiä suurempia haasteita.



Siinä, kuinka herkästi ihmiset kokevat flow'ta ja kuinka tärkeää se heille on, vaikuttaisi olevan eroja ihmisten välillä. Tutkijat puhuvat "autotelisesta persoonallisuudesta", joka kokee usein flow-tiloja, tekee asioita niiden itsensä vuoksi ja myös voi parhaiten, kun elämässä on paljon tilanteita, joissa sekä taidot että vaatimukset ovat korkealla. Uteliaisuus on yksi heitä vahvimmin määrittävistä piirteistä, ja voidakseen hyvin he kaipaavat haasteita ja mahdollisuuksia kehittymiseen, kun taas vähemmän autoteliset tyypit saattavat saada riittävästi tyydytystä rentouttavista, helpon tuntuisista aktiviteeteista. Tämäntyyppinen persoonallisuus ei välttämättä ole pelkästään synnynnäinen ominaisuus, vaan siihen saattaa osaltaan vaikuttaa myös kasvaminen ympäristössä, joka tarjoaa samaan aikaan runsaasti sekä tukea että haasteita.

Flow lienee monille tuttu kokemus, ja todennäköisesti monet myös hakeutuvat mielellään tilanteisiin, joissa näkevät mahdollisuuden tähän mielekkääseen tunteeseen. Arjessa flow saattaa kuitenkin kiireiden keskellä jäädä vähiin. Miten siis haalia sitä elämään lisää, ja sillä tavoin tehdä maallisesta vaelluksestaan mielekkäämpää ja kiinnostavampaa? Jos flow on jo tuttu juttu, sinun ei välttämättä tarvitse kuin muistella aktiivisesti tekemisiä, joissa olet kokenut sitä, ja pyrkiä lisäämään niiden määrää arjessa. Usein stressaantuneina ja väsyneinä ajaudumme helpommin rentouttavien tekemisten pariin  (kuten somessa notkuminen ja Netflix-maratonit, joihin itse herkästi sorrun, vaikka tiedän, että mielekkäämpääkin tekemistä olisi), jotka toki nekin auttavat palautumisessa. Flow-tekemiset vaativat yleensä hieman enemmän vaivannäköä, mutta toisaalta niiden parissa ei pelkästään palauduta vaan myös kasvetaan, hankitaan lisää resursseja eikä pelkästään ladata akkuja.


Milloin te koette flow'ta? 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Havaintoja rakkaudesta

Kuuntelin tällä viikolla äänikirjana bloggaaja Sami Minkkisen kirjan Havaintoja parisuhteesta. Hauska se kyllä oli, siitä en lähde väittelemään, mutta muuten kirjan sisältö herätti jos jonkinlaisia ajatuksia, kriittisiäkin. Ennen kaikkea se sai pohtimaan sitä parisuhteen mallia, jota meille jatkuvasti tyrkytetään ja jollaisia kaikkien parisuhteen melkein oletetaan olevan. 

Parisuhteen kaava lienee meille kaikille tuttu: Vuoden, ehkä hyvällä tuurilla parin alkuhuuma, jolloin kaikki sujuu mutkattomasti, toinen vaikuttaa täydelliseltä, ja sitä katoaa parisuhteen pyörteisiin niin, että kaveritkin unohtuvat. Sitten "asetutaan aloilleen", saadaan ehkä lapsi tai pari, hankitaan yhdessä talo ja tiimituulipuvut, ja parisuhde arkistuu, väljähtyy, ehkä lopulta päättyy. 

Paitsi että tietenkään se ei aina mene niin. Moni tuntuu ajattelevan, että kun vain kohtaa "sen oikean", kaikki sujuu kuin itsestään, estot ja epävarmuudet katoavat, eikä menneisyyden möröillä ole enää mitään valtaa ihmiseen. Se, ettei parisuhde noin vain muuta sinua toiseksi ihmiseksi ja ratkaise kaikkia mahdollisia ongelmiasi, vaikuttaa tulevan joillekin yllätyksenä. Toki sitä sanotaan, että pitemmän päälle parisuhde vaatii työtä, ja niin varmasti vaatiikin: ennen kaikkea työtä oman itsen kanssa. Ei sen tarvitse tarkoittaa toisen takia muuttumista, toisen muuttamista (koska jokainen sitä yrittänyt taatusti tietää, että se ei toimi) ja omista unelmista luopumista. Omien kipukohtien ja epävarmuuksien työstämistä sen sijaan kannattaa vakavasti harkita. 

Usein kuulee viitattavan siihen, että parisuhteessa oleminen jollain tapaa rajoittaisi elämää. Se on minusta hämmentävä ajatus. Sinkku on vapaa, hänen ei tarvitse raportoida tekemisistään kenellekään, hän ehtii panostaa harrastuksiin, ystäviin, uraan ja itsensä toteuttamiseen. Ilmeisesti parisuhteessa tai varsinkin avioliitossa elävä ihminen on sitten niin symbioosissa puolisonsa kanssa, että hukkaa oman itsensä kokonaan, unohtaa ystävänsä, alkaa puhua tekemisistään ja ajatuksistaan koko ajan me-muodossa - luopuu vapaudestaan sitoutuessaan elämään sen toisen kanssa. 

En haluaisi puhua sinkuista "vapaina" ihmisinä. Minun käsitykseni vapaudesta liittyy johonkin aivan muuhun kuin siihen, että saa hurvitella menemään ja pelehtiä kenen kanssa milloinkin sattuu huvittamaan. Minulle vapaus on vapautta uskaltaa olla täysin oma itsensä, ajatusten ja ideoiden vapautta, vapautta epävarmuudesta, pelosta, estoista ja muusta mieltä rajoittavasta kuonasta. Sellaiseen vapauteen kasvaminen onnistuu parhaiten rakkaudessa - oli kyse sitten parisuhteesta tai muusta merkittävästä ja toimivasta ihmissuhteesta. Jokaisella on oikeus valita, millaisissa ihmissuhteissa haluaa elää. Itse koen olevani turvallisessa ja vakaassa parisuhteessa vapaampi kuin sinkkuna koskaan.

"Se riittää, että rakastaa." 

"Pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä."

Siinäpä pari rakkausmyyttiä, jotka ovat mielestäni aikamoista huuhaata. Kai niillä hyvää tarkoitetaan, mutta jos niitä tarkastelee yhtään kriittisemmin (tai esimerkiksi tutkimukseen pohjautuen), ne eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihminen ei ole itseriittoinen olento, joka automaattisesti osaisi rakastaa, jos ei ole koskaan saanut rakkautta osakseen. Ihminen kasvaa ihmiseksi suhteessa toisiin. Pohja aikuisen kyvylle rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan rakentuu jo varhaislapsuudessa vuorovaikutuksessa läheisimpien aikuisten kanssa, ja varhaisella kaltoinkohtelulla ja traumoilla on usein kauaskantoisia seurauksia.   

Ja se, että pelkkä rakkauden tunne muka riittäisi toimivaan parisuhteeseen - sitä voi vähän tutkiskella sitten, kun huomaa, että osapuolten elämänarvot, tavoitteet ja persoonallisuudet eivät kerta kaikkiaan loksahda yhteen. Tietysti aina voidaan kiistellä siitäkin, mitä rakkaus oikeastaan on. Ehkä se ei ole pelkkä tunne tai päätös olla yhdessä vaan aktiivista toimintaa, suuntautumista kohti jotain, mikä on molemmille mielekästä ja tärkeää. Rakkaudesta puhutaan usein melko löperösti - eri ihmiset liittävät siihen niin erilaisia mielikuvia, että joskus joutuu myöntämään, että nyt ollaankin puhuttu ihan eri asioista, vaikka toisin luultiin. 

En osaa määritellä rakkautta, enkä myöskään ole vielä koskaan törmännyt koko ilmiön kattavaan määritelmään, johon olisin tyytyväinen. Joku voisi tietysti tokaista, ettei rakkautta tarvitsekaan määritellä, sehän kuuluu elää ja kokea. Asioista on kuitenkin vaikea puhua, jos eri osapuolet käsittävät ne hyvin eri tavalla. Sitä puhutaan romanttisesta rakkaudesta (jota nykymuodossaan saattaa hyvinkin olla melko uusi keksintö), kaikista muista ihmisten välisistä rakkauksista, ja tietysti myös kaiken maailman abstrakteista, henkisistä, universaalisista rakkauksista, jotka ovat minulle melko vieraita käsitteitä. 

Minulle rakkaus on ennen kaikkea sitä, kun toisen kanssa voi kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka on aina halunnut olla. Kun suhde toiseen ruokkii elämän- ja tiedonjanoa, ja rohkeutta, ennen kaikkea rohkeutta. Sekin on rakkautta, kun toinen haastaa älyllisesti, auttaa ajattelemaan kirkkaammin, loogisemmin ja luovemmin. Rakkaus on sitä edellä mainittua vapautta. Se on tuntemisen, toiminnan ja tahtomisen tila, jossa tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on ja pääsee kasvamaan paremmaksi ihmiseksi.

P.S. Siihen, että tässä postauksessa ei ole kuvia, on syynsä: en keksinyt tai löytänyt kerta kaikkiaan mitään ei-kliseistä.