maanantai 20. maaliskuuta 2017

Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

Tavaroiden raivaaminen, monille tuttu "marittamisen" muodossa, on ajankohtainen ja äärimmäisen kiinnostava ilmiö, johon monet suomalaisnaisetkin ovat viime aikoina hurahtaneet. Itsekin olen uteliaana lukenut järjestely- ja raivausguru Marie Kondon kirjat ja ottanut niistä vaikutteita omaan elämääni, vaikka täysimittaista konmarinointiprojektia en olekaan toteuttanut. Oma suhde tavaroihin ja kuluttamiseen on mietityttänyt paljon, ja tämä minimalismi- ja raivaustrendi on herättänyt minussa myös jonkinmoista vastustusta ja epäluuloa, sillä toisinaan se tuntuu lähestulkoon entisaikojen kotirouvaelämän larppaamiselta tai yritykseltä saada koko elämä hallintaan järjestämällä materiaa.

Kulttuurihistorioitsija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltä Paikka kaikelle - mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (Atena, 2017). Törmäsin kyseiseen kirjaan alun perin Facebookin Konmari-ryhmässä, minkä pohjalta ennakko-odotuksena oli, että kirjan keskiöissä olisivat käytännön vinkit kodin järjestämiseen. Ja siihenhän kirjan nimessäkin toki viitataan, mutta itse koin, että sisältö painottui kuitenkin enemmän tuohon tavaratulvan syntyyn. Ja se olikin minulle positiivinen yllätys: kyseessä oli pohdiskelevampi ja tieteellisempi kirja, kuin olin odottanut, ja sehän kelpaa! Kyllä niitä järjestely- ja raivausvinkkejäkin  kirjasta löytyy, mutta sisältö painottuu silti tavarasuhteemme ja kulutustottumustemme historiaan, sen pohdiskeluun miksi ja miten nykytilanteeseen on päädytty.



Aalto käsittelee niin tavaroiden haalimista kuin raivaamistakin syvällisesti ja perusteellisesti kulttuurisina ilmiöinä, mikä on erittäin tervetullut näkökulma käytännönläheisen Konmari-henkisen julistamisen keskelle. Pahimmillaan innokkaimmat "marittajat" tuovat mieleen kiihkeät uskovaiset, jotka toitottavat ilosanomaansa kaikkialla eivätkä hyväksy eriäviä mielipiteitä tai "perinteen" (tässä tapauksessa Marie Kondon oppien) soveltamista vapaamuotoisemmin.

Oikeastaan koen, että niin Konmari kuin joissain muodoissaan minimalismitrendikin ovat vain yksi vinksahtaneen tavarasuhteemme ilmenemismuoto. Tuntuu surulliselta, että niin moni käyttää niin hämmentävän paljon resurssejaan tavaroiden hankkimiseen ja sen suunitteluun, niistä huolehtimiseen, järjestelyyn sekä tavarasta eroon hankkiutumiseen - ja samaan aikaan harmittelee esimerkiksi sitä, ettei aikaa riitä kiinnostaville harrastuksille.

Järjestämisen ammattilaisena Aalto toki tuo kirjassa esiin omaa näkemystään siitä, miten olisi hyvä elää, kuluttaa ja järjestää kotinsa, mutta ärsyttävältä julistukselta onneksi vältytään - enemmänkin kirja herättelee lukijaa pohtimaan omaa suhdettaan tavaroihin. Siksi suosittelisin tätä kirjaa luettavaksi ainakin jokaiselle, joka suunnittelee tai on jo toteuttanut kodin raivaamis- ja järjestelyprojektin. Ennen kuin hurahtaa aivan totaalisesti, saattaisi olla hyvä uhrata pari ajatusta sille, mistä raivaamisen, marittamisen tai minimalismikokeilun tarve tulee. Uskon nimittäin,  siinä on usein kyse jotain muustakin kuin vain käytännöllisen kodin luomisesta.

Itse herkästi tarkastelen tätäkin aihetta psykologin näkökulmasta, ja myös sillä tasolla tämä on todella kiehtova aihe. Konmari-kirjoja lukiessani ja aihetta sivuavia keskusteluja seuratessani olen usein pohtinut erityisesti hallinnan tunnetta. Meille ihmisillehän on yleensä tärkeää tuntea olevamme edes jollain tasolla oman elämämme ohjaksissa: vaikka sisimmässämme (toivottavasti) tiedämme, että läheskään kaikkeen ei voi vaikuttaa, kaipaamme silti tunnetta, että voimme hallita edes jotain osaa elämästämme. Jotkut kontrolloivat kehoaan treenaamalla ja syömällä tiukan ruokavalion mukaan, joillekin on supertärkeää pitää kalenterinsa ja to do -listansa ajan tasalla - ja jotkut haluavat pitää kotinsa lähes sotilaallisessa järjestyksessä. Ja mikäs siinä, jos se aidosti tuottaa iloa elämään eikä aiheuta ylimääräisiä paineita.

Arvostelukappale kirjasta saatu blogin kautta

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinäkin saatat olla energiasyöppö

On joitakin sanoja ja sanontoja, jotka toistuvasti saavat minut näkemään punaista. Yksi näistä on energiasyöppö ihminen - tiedättehän,  sellainen pahanilmanlintu, mielensäpahoittaja, "narsisti" (kyseistä sanaa kun käytetään nykyisin melko kevyesti), itsekeskeinen kitisijä, jotka oman hyvinvoinnin tähden pyritään sulkemaan pois omasta elinpiiristä. Usein kuitenkin unohtuu se tosiasia, että todennäköisesti olemme kaikki jossain tilanteessa olleet sellaisia. Lyhyesti sanottuna energiasyöpöistä puhuminen on mielestäni ikävän syyllistävä, itsekeskeinen ja epäempaattinen puhetapa. 

Energiasyöppöjä kuvaillaan ihmisiksi, jotka vievät enemmän energiaa kuin antavat, kuormittavat muita puhumalla taukoamatta itsestään ja omista ongelmistaan, eivät osaa suhtautua aidon empaattisesti toisiin, ehkäpä ovat täysin kykenemättömiä asettumaan toisen ihmisen asemaan. Sitä en kiistä, etteikö olisi olemassa hankalia ihmisiä - totta hitossa on, mutta voitko sinäkään kirkkain silmin väittää, ettet olisi joskus rasittava, itsekäs tai negatiivinen? Ja vaikka olisitkin varsinainen huumorin ja positiivisuuden lähettiläs, saatat silti aivan huomaamattasi "syödä" jonkun toisen energiaa. 

Jokaisella on toki oikeus päättää, millaisten ihmisten kanssa vapaa-aikansa haluaa viettää, ja totta kai ihmissuhteiden toivoisi ennen kaikkea lisäävän hyvinvointia ja tuovan iloa elämään. Kaikilla meistä on kuitenkin myös huonot hetkemme tai kautemme, jolloin emme todellakaan levitä hyviä viboja ympärillemme. Usein kuulee sanottavan, että oikean ystävän tunnistaa siitä, että hän ei katoa elämästäsi silloinkaan, kun sinulla on vaikeaa. Kaikki varmasti tietävät, että kun ihmisellä on oikein vaikeaa, se on usein raskasta myös läheisille. Esimerkiksi masentuneen tai kriisin keskellä elävän ihmisen kanssa hengailu ei yleensä ole erityisen energisoivaa. Toisten tunteet ja mielialat tuppaavat tarttumaan, ja varsinkin herkkien ihmisten on usein vaikeaa vetää rajaa omien ja toisten tunteiden välille.

En kritisoi sitä, jos joku haluaa vähentää yhteydenpitoa ihmisiin, joiden kokee aiheuttavan hänelle kohtuutonta kuormitusta eikä mitään hyvää. Omasta hyvinvoinnista ja rajoista saa ja kannattaa pitää huolta - se on pidemmän päälle parasta myös kaikkien muiden kannalta, sillä totaalisen uupunut ihminen ei jaksa olla muillekaan hyödyksi tai avuksi. Energiasyöpöksi nimittelyä minun on kuitenkin vaikea hyväksyä. Tuntuu hämmentävältä, että moni julistaa suureen ääneen olevansa empaattinen ja ystävällinen ihminen, mutta "energiasyöpöille" tai "negatiivisille" ihmisille empatiaa ei tunnu riittävän tippaakaan. 

Oman käsitykseni mukaan aika usein niin kutsutun energiasyöppöyden takana on esimerkiksi masennusta, ahdistusta, tuore kriisi, pitkäaikaisia traumoja, tai ainakin taitamattomuutta käsitellä omia tunteita rakentavasti. En usko, että se, mitä jotkut nimittävät energiasyöppöydeksi, olisi pysyvä luonteenpiirre vaan pikemminkin epäsuotuisa toimintatapa, jota voi halutessaan myös pyrkiä muuttamaan.

Mielen solmujen tai traumojen hoitaminen ei tietenkään ole puolison, ystävän tai työkaverin tehtävä, mutta varmasti jokainen tuon kaltaisista vaikeuksista kärsivä toivoisi edes jonkinlaista ymmärrystä ja empatiaa läheisiltään. Tuntuu surulliselta, että moni haluaa eliminoida elämästään ihmisiä siksi, että he "syövät hänen energiaansa", vaikka loppujen lopuksi nämä energiasyöpöt saattavat pohjimmiltaan painiskella hyvinkin samankaltaisten ongelmien kanssa kuin ne, jotka energiasyöppöjä eniten vieroksuvat. 

Ja sitä paitsi se, että jonkun kanssa oleminen tekee sinusta vähemmän energisen, ei automaattisesti tarkoita sitä, että vika olisi vain hänessä: ehkä ongelma on pikemminkin siinä, että kahden ihmisen tavat olla ja viestiä eivät kohtaa. Ehkä olet itsekin juuri sillä hetkellä niin stressaantunut, alakuloinen, voimaton ja uupunut, ettet jaksa ottaa vastaan toisen pahaa oloa - mikä saattaa johtaa siihen, että toinen koetaan energiasyöpöksi, vaikka oma vetämättömyys johtuisikin pohjimmiltaan jostain ihan muusta. Harvat ihmissuhdeongelmat ovat niin yksioikoisia, että ongelman ytimen voisi paikantaa vain toiseen osapuoleen.

En tarkoita, että ystäviltä ja läheisiltä pitäisi sietää mitä tahansa. En tarkoita, että kenenkään pitäisi alistua ystävyyssuhteessa terapeutin rooliin, jota uupunut, ahdistunut tai elämäänsä pettynyt läheinen helposti tarjoaa. En myöskään tarkoita, että kaikkien ihmissuhteiden pitäisi kestää ikuisesti, jos ne pitkällä aikavälillä tarkasteltuna tuottavat enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Toivoisin kuitenkin, että meiltä riittäisi armollisuutta sekä itsellemme että muille - toisinaan nimittäin koen, että nykyisessä hyvinvointidiskurssissa painotetaan liian vahvasti nimenomaan armollisuutta itseä kohtaan, joskus jopa muiden kustannuksella. 

Mielestäni tavallisten ihmisten nimittely energiasyöpöiksi vahvistaa vastakkainasettelua itsen ja "niiden muiden", toisenlaisten, välillä. Usein, kun ihmiset intoutuvat puhumaan energiasyöpöistä tai negatiivisista tuttavistaan, tekisi lähinnä mieli pyytää heitä kurkkaamaan peiliin ja miettimään, onko mahdollista, että itsekin jossain tilanteessa vie tai on vienyt toisilta energiaa (mitä se energia nyt sitten tässä tapauksessa onkaan). Eikä välttämättä olisi pahitteeksi myöskään muistaa vanha tuttu viisaus siitä, että jospa kohtelisi muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan vastaavassa tilanteessa...

Kuulisin erittäin mielelläni, millaisia ajatuksia aihe teissä herättää :) 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kuinka murtaa tunnelukkoja?

Kimmo Takasen uutuuskirja Murra tunnelukkosi on jatkoa hänen aiemmille samaa aihepiiriä käsitelleille kirjoilleen, joista yhden olen itsekin lukenut (ja kirjoittanut siitä täällä), ja joka herätti kovasti ajatuksia ja innosti itsetutkiskeluun. Tästä uudesta kirjasta taisin kuitenkin pitää vielä enemmän - tai sitten tämä vain osui juuri nyt parempaan ajankohtaan. 

Murra tunnelukkosi "auttaa työstämään tunteitamme, ja kykenemme toimimaan rakentavammin ja aiuismaisemmin epämukavista tunteista huolimatta", kerrotaan takakannessa. Teos on melko käytännönläheinen ja ratkaisukeskeinen: siinä kyllä esitellään kattavasti perustietoa tunnelukoista ja niiden syntymisestä, mutta lisäksi mukana on myös todella paljon erilaisia harjoituksia esimerkiksi liittyen lapsuusmuistojen esiin kaiveluun ja työstämiseen. Vaikka tässä ei pureuduta teoriaan aivan yhtä perusteellisesti kuin tuossa aiemmassa Tunne lukkosi -kirjassa, uskon, että tekstistä ja harjoituksista saa paljon irti, vaikkei olisi perehtynyt aiheeseen aiemmin. 

Lyhyesti sanottuna tunnelukot ovat lapsuudessa ja nuoruudessa opittuja keinoja selvitä vaikeista tunteista. Ne ovat aikoinaan olleet hyödyllisiä ja toimivia, koska ne edistivät sopeutumista olosuhteisiin, joihin emme voineet itse vaikuttaa. Aikuisuudessa ne kuitenkin vaikeuttavat sopeutumista nykyisiin olosuhteisiin, elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin, saavat meidät taantumaan tunnetasolla lapsiksi ja toimimaan tunteiden, ei järjen ohjaamina. Aikuisena meillä kuitenkin on enemmän mahdollisuuksia ja taitoja vaikuttaa elämäämme ja toimia toisin - jos vain pystymme joten kuten availemaan tunnelukkojamme ja oppimaan uusia, toimivampia tapoja. Tunnelukkojen avaaminen edellyttää ensin niiden tunnistamista ja tiedostamista: on mahdotonta päästää irti sellaisesta, mistä emme edes tiedosta pitävämme kiinni. 

Sen lisäksi, että tunnelukot vaikuttavat käyttäytymiseemme, ne myös vääristävät todellisuuden havainnointia: ne ovat kuin linssejä, joiden läpi katselemme maailmaa ja myös itseämme. Tulkitsemme todellisuutta aiempien kokemustemme ja niiden myötä syntyneiden tunnelukkojen ohjaamina:

"Tunnelukot lukitsevat kehomme, tunteemme ja mielemme. Lukittuminen estää mielenliikkeiden vapauden. Tunnelukot aiheuttavat negatiivisia assosiaatioita ja sitä kautta vääristyneitä tulkintoja kokemastamme tilanteesta. Liitämme aistihavaintoja mielessämme johonkin käsittelemättömään kokemukseemme ja ahdistumme."




Tunnelukko on oikeastaan aika mainio käsite: nehän nimenomaan lukitsevat meidät tulevista ja menneistä murehtimiseen ja samanlaisina toistuviin ajatuskulkuihin, joita pyöritämme mielessämme uudelleen ja uudelleen niin kauan, että emme välttämättä enää osaa kyseenalaistaa niitä. 

Tunnelukkotyöskentelyn tavoitteena on vahvistaa omaa "sisäistä aikuista", johon meissä elävät ja vaikuttavat eri-ikäiset sisäiset lapset - siis lapsen tavoin tuntevat ja ajattelevat persoonallisuuden osamme - voivat turvautua. Keskeisenä ajatuksena on, että oikeastaan todellisia aikuisia ei ole olemassakaan: meillä kaikilla on omat tunnelukkomme, ja sisäiset lapsiosamme ohjaavat usein toimintaamme ja myös esimerkiksi sitä, miten kasvatamme omia, todellisia lapsiamme.

Vaikka kirjassa tuodaan moneen otteeseen esiin se, että tunnelukot syntyvät ennen kaikkea  lapsuudessa vuorovaikutussuhteessa vanhempiin ja muihin merkityksellisiin aikuisiin, vanhempia ei kuitenkaan syyllistetä kohtuuttomasti. Vaikka he tietoisella tasolla pyrkisivät koko ajan toimimaan lapsensa parhaaksi, hekin saattavat toimia omien tunnelukkojensa ohjaamina eivätkä pysty vastaamaan täydellisesti lapsensa tarpeisiin (tai edes tunnistamaan niitä), koska he itse ovat menneisyydessään jääneet jotain vaille. 

Tunnelukkoja ei ole syytä samastaa psyykkisiin sairauksiin. Ne ovat "normaaleja" siinä mielessä, että niitä löytynee jossain määrin kaikilta, eikä niiden muodostumista luultavasti voi koskaan täysin välttää. Jokainen meistä kohtaa elämässään vastoinkäymisiä ja traumaattisiakin kokemuksia, jotka jättävät meihin jälkensä. Ja vaikka menneisyyden kaivelu voi lähtökohtasesti tuntua ankealta ja turhalta, koska menneitähän ei voi muuttaa, kirjan sanoma on kuitenkin lohdullinen: vaikka sisäisiä solmuja riittäisi, niitä on aina mahdollista käsitellä ja ainakin jossain määrin vapautua niistä. Jo omien tunnelukkojen tiedostaminen on hyvä alku.

Kokonaisuudessaan pidin Murra tunnelukkosi -kirjasta todella paljon - melkeinpä voisi sanoa, että se herätti suorastaan oivalluksia! On tärkeää muistaa, että vaikka menneet ovat menneitä, historiamme elää meissä tälläkin hetkellä. Se ei koskaan lakkaa olemasta osa meitä, mutta sen vaikutuksia voi oppia tiedostamaan. Sen myötä on mahdollista myös oppia toimimaan tietoisesti, omia arvoja toteuttaen sen sijaan, että seuraisi sokeasti tunteitaan, jotka eivät aina kerro todellisuudesta kovinkaan paljon.

Osa kirjan mielikuvaharjoituksista tuntui hieman vaikeasti lähestyttäviltä, sillä itse esimerkiksi muistan varhaislapsuudestani niin vähän, että vaikkapa itseni kuvitteleminen parivuotiaana tuntuu aika mahdottomalta. Tai sitten mielikuvitukseni ei vaan riitä tällaisiin harjoituksiin, olen nimittäin ennenkin kokenut mielikuvaharjoitukset melko haasteellisiksi :D Tosin kuten tässäkin kirjassa muistutetaan, pelkällä järkeilyllä ja analysoinnilla ei tunnelukkoja murreta eikä traumoista vapauduta, vaan kokemukselliset ja tunnepohjaiset menetelmät ovat tarpeen. Siitä tulee mieleen, että esimerkiksi taiteen tekeminen voi varmasti parhaimmillaan toimia loistavasti tunnelukkojen käsittelykeinona. 

Joka tapauksessa tunnelukot, vuosien tai vuosikymmenien varrella muodostuneet sisäiset solmumme, ovat sellaisia juttuja, joita ei ihan hetkessä ratkaista. Monelle niiden käsittely on varmasti tehokkainta ja turvallisinta esimerkiksi luotettavan terapeutin kanssa, vaikka toki se ei kaikille ole tarpeen. Minua tämän kirjan lukeminen ja harjoitusten pohdiskelu innosti purkamaan lapsuusmuistoja kirjalliseen muotoon, mikä yleensäkin on mielestäni loistava keino selkiyttää ajatuksia ja tuulettaa tunteita. Kaikilla se ei välttämättä toimi, mutta keinoja on toki muitakin, ja ainahan voi vähän soveltaa :)