Rakas päiväkirja

Kun tammikuun alussa muutin Kokkolaan aika uudenlaisen arjen äärelle, päätin alkaa pitkästä aikaa kirjoittaa vähän aktiivisemmin päiväkirjaa. Tähänastisen elämäni aikana olen kirjoittanut päiväkirjaa yhteensä varmaan satoja sivuja, joista varhaisimmat on teini-iän nolouspuuskissa valitettavasti hävitetty. Kotoani sekä vanhempieni kotoa löytyy kuitenkin edelleen aikamoiset kasat muistivihkoja ja -kirjoja täynnä ajatuksiani elämästä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Ensimmäisen kerran olen kirjoittanut jotain päiväkirjan tapaista viimeistä ekaluokkalaisena: viime kesänä lapsuudenkotini kaappeja siivoillessa löysin niiltä ajoilta muistikirjan, johon olin haparoivalla käsialalla rustannut muistiin, mitä minäkin päivänä olin tehnyt (käynyt äidin kanssa kaupassa, leikkinyt barbeilla, tehnyt matikantehtäviä, käynyt tädin luona kylässä, syönyt karkkia, ynnä muuta äärimmäisen jännittävää). 

Ala-asteaikoina päiväkirjan pitäminen oli lähinnä tapahtuneiden asioiden ja suunnitelmien listaamista, kunnes siihen alkoi vähitellen tulla mukaan myös sen kuvausta, millaisia tunteita tapahtumat tai ihmiset olivat herättäneet. Yläasteella kirjoittaminen oli hieman vähäisempää ja kanavoitui enemmänkin novellien, tarinoiden ja runojen rustaamiseen, joita toki niitäkin on äärimmäisen hauskaa (ja edelleen vähän nolostuttavaa) lukea. Lukiossa palasin kuitenkin taas tutun ja turvallisen päiväkirjan pariin (joskin olen aina raapustellut myös kaikenlaista muutakin), jota jatkoin myös yliopistoon siirryttyäni, ja siinä kohtaa taisin itse asiassa kirjoittaa ylös tuntemuksiani ja ajatuksiani lähes päivittäin useamman vuoden ajan. 

Varsinkin suurten elämänmuutosten, kuten toiseen kaupunkiin muuttojen, uusien opiskelupaikkojen ja uusien merkittävien ihmissuhteiden äärellä itselle kirjoittaminen on ollut varsinainen henkireikä. Joskus pää on kerta kaikkiaan niin täynnä ajatuksia, että ne on pakko saada tavalla tai toisella ulos, ja koska seuraa ei aina avautumisfiiliksen iskiessä ole tarjolla, kirjoittaminen on vastannut tähän tarpeeseen mainiosti. Ja selväähän sekin on, että vain itselle tarkoitettua päiväkirjaa kirjoittaessa voi heittää sivuun kaiken itsesensuurin ja sen miettimisen, mitä muut näistä horinoista ajattelisivat. Tietenkään päiväkirja ei korvaa (tai sen ei tulisi korvata) läheisiä ja luottamuksellisia ihmissuhteita, mutta itse asiassa se saattaa jopa olla todella hyvä juttu noiden ihmissuhteidenkin kannalta: kun joskus voi nillittää, raivota ja hehkuttaa täysin pidäkkeettömästi tekstin muodossa, voi parhaimmillaan säästää läheiset ei-niin-rakentavilta tunteenpurkauksilta tai jatkuvasti samojen asioiden vatvomiselta. Toki tunteiden ilmaiseminen ja avoimuus ovat ihmissuhteissa tärkeitä asioita, mutta toisaalta liiallinen valittaminen ja vatvominen kyllä rasittaa läheisiä - hyvään suhteeseen kun kuuluu myös toisen huomioonottaminen ja vastavuoroisuus. Päiväkirjaa kirjoittaessa sellaisille ei kuitenkaan tarvitse uhrata ajatuksiaan, vaan voi hetken aikaa olla juuri niin itsekeskeinen (ja ärsyttäväkin) kuin haluaa. Toisaalta voihan sitäkin miettiä, onko liiallinen itseen ja omiin tunteisiin keskittyminen hyvä asia, sillä usein on oikein tervehdyttävää keskittyä johonkin aivan muuhun, kuten mielekkääseen ja tuottavaan tekemiseen…

Päiväkirjan kirjoittaminen ei kuitenkaan ole pelkästään ajatusten ja tunteiden oksentamista paperille vaan myös niiden käsittelyä. Monelle lienee tuttua, miten joskus päässä pyörii ajatuksia ja fiiliksiä, joista ei kunnolla saa kiinni ja joita on vaikea edes tunnistaa, saati sitten ilmaista. Tällaisissa tilanteissa olen kokenut, että yritys kirjoittaa omia mielenliikkeitä auki tekee niistä myös itselle huomattavasti selkeämpiä - joskus kirjoittaessa saattaa suorastaan oivaltaa kirkkaammin, mistä omissa mietteissä on kyse, mihin ajatuksiin tai tilanteisiin tietyt tunteet liittyvät ja mitä jonkin epäselvän tilanteen tai ongelman ratkaisemiseksi voisi yrittää tehdä. Varmasti jokainen luovaan tai pohdiskelevaan kirjoittamiseen mieltynyt tietää, miten terapeuttista kirjoittaminen parhaillaan on - eikä kyse tietenkään aina ole yksityisestä päiväkirjasta, vaan sama voi päteä myös julkisempiin teksteihin, kuten nyt vaikka näihin blogipostauksiin. Yksityiset ja julkiset tekstit ovat kuitenkin mielestäni hieman eri tavalla terapeuttisia: jälkimmäisissä terapeuttista on paitsi kirjoittamalla ajatteleminen, myös ajatusten jakaminen muiden kanssa ja mahdollisesti vertaistuen ja uusien ideoiden saaminen, kun taas itselle kirjoittaessa oman mielenmaiseman selvitteleminen ja pidäkkeetön tunneilmaisu korostuu. Ehkä siis molempi parempi, tai näin ainakin itse olen kokenut :) 

Nyt olen kirjoittanut päiväkirjaa useimpina päivinä noin kahden kuukauden ajan ja voin myöntää olevani hieman koukussa. Kiireisimpinä päivinä kirjoittaminen saattaa jäädä, mutta olen ottanut tavaksi sen, että useimpina iltoina ennen nukkumaanmenoa rauhoitun kirjoittamalla ainakin jotain. Yritän olla ottamatta paineita: joinakin iltoina kirjoittaminen jää muutamaan lauseeseen tai lyhyeen listaan päivän mukavista tai kiitollisuutta herättävistä asioista, mutta aika usein tekstit venyvät useamman sivun mittaisiksi. Illan olen valinnut ajankohdaksi siksi, että nukahtaminenkin sujuu helpommin, kun on ensin hieman summaillut ja purkanut päivän aikana mieleen kertyneitä ajatuksia (jotka muuten saattavat jäädä pyörimään päässä siihen malliin, että nukkumaanmeno venyy ja venyy). Jotkut hehkuttavat aamusivujen kirjoittamista, ja itsekin olen sitä kokeillut, mutta jotenkin en koskaan saanut vakiinnutettua sitä tavaksi muuten kuin lomalla, jolloin aamuisinkin on vain aikaa. Ja sitä paitsi, aamun ensimmäiset pari tuntia olen yleensä niin tokkurainen, ettei päässä pyöri paljon mitään muuta kuin se, mitä söisi aamupalaksi ja mitä pukisi päälleen. 

Tälläkin kertaa olen päässyt toteamaan, että kirjoittamisesta on ollut vain ja ainoastaan hyötyä, niin oman mielenrauhan kuin läheisten ihmissuhteidenkin kannalta, nimenomaan noista aiemmin mainituista syistä. 

Ja onhan sekin muuten mainittava, että päiväkirjan kirjoittaminen on myös kiva tapa tallentaa muistiin asioita, jotka haluaa muistaa vielä vuosien päästä. Merkittävät hetket todennäköisesti muistetaan muutenkin, mutta minusta on ainakin ollut ihanaa lueskella vanhoista teksteistäni ajatuksia ihan pienistä arkisista iloista, joita tuskin muuten sen kummemmin muistaisin. Lisäksi vanhoja päiväkirjoja lukiessa huomaa harvinaisen konkreettisesti sen, miten on itse muuttunut sekä ihmisenä että kirjoittajana: joskus tuntuu suorastaan hurjalta kurkistaa oman vuosia nuoremman itsensä ajatuksiin, sillä ainakin itse pystyn vanhoja tekstejä lukiessani eläytymään varsin hyvin siihen, mitä olen kirjoittamishetkellä ajatellut ja tuntenut. Ilonaiheista kirjoittaminen myös saattaa voimistaan iloa entisestään, vähän samaan tapaan kuin niistä kertominen läheisille. Ja mitä enemmän tietoisesti kiinnittää huomiota siihen, mikä on hyvää ja kaunista, sitä enemmän sitä alkaa myös ympärillään nähdä :)

Löytyykö lukijoiden joukosta päiväkirjan kirjoittajia?