perjantai 16. helmikuuta 2018

Introvertit, ekstrovertit ja seuraelämän seuraukset

Ihmisten jaottelu persoonallisuudeltaan introverteiksi ja ekstroverteiksi tuntuu olevan juuri nyt suosittua. Moni tykkää lokeroida itsensä ja ehkä toisetkin toiseen näistä kategorioista (tai sitten niiden välimaastossa olevaksi "ambivertiksi" - koska kaikelle pitää olla oma sanansa?) ja kokee esimerkiksi oman introverttiuden löytämisen lisänneen itsetuntemusta. Itsetuntemuksen lisääntyminen ja erilaisten persoonallisuuksien ymmärtäminen ovat tietysti hienoja juttuja. Monien muiden ihmismieleen liittyvien kysymysten tavoin tämäkin juttu on kuitenkin monisyisempi kuin ensisilmäyksellä luulisi.

Yleisessä keskustelussa ja aihetta koskevassa helppotajuisessa kirjallisuudessa introvertti ja ekstrovertti erotetaan toisistaan usein sen mukaan, mikä heille tuo energiaa ja mikä sitä vastaavasti kuluttaa: introvertti väsyy sosiaalisista kontakteista ja lataa akkujaan omassa rauhassa, kun taas ekstrovertti energisoituu ihmisten kanssa seurustelemisesta. Tutkimusten mukaan tämä näkemys on kuitenkin yksinkertaistettu eikä pidä ainakaan täysin paikkaansa: vaikuttaa nimittäin siltä, että vilkas sosiaalinen kanssakäyminen väsyttää myös persoonallisuudeltaan ulospäinsuuntautuneita.



Vaikka meillä ihmisillä tuppaa olemaan melko pysyvä ja toimintaa ennustava persoonallisuus, emme suinkaan aina käyttäydy sen mukaisesti - ja itse asiassa ihan hyvä niin. Touhuihimme vaikuttavat luonnollisesti myös tilannetekijät, vuorovaikutukseen liittyvät odotukset, toisten huomioiminen ja omat ohimenevät mielentilamme ja tuntemuksemme. Joskus siis persoonallisuudeltaan introverttikin käyttäytyy "vastoin luonnettaan" ulospäinsuuntautuneesti tai toisin päin. Esimerkiksi kouluympäristössä seurallisinkin ekstrovertti joutunee hillitsemään puhetulvaansa, kun taas työpaikalla introvertti voi joutua käyttäytymään seurallisemmin kuin mikä ehkä tuntuisi luontevimmalta.

Mutu-tuntumalta saatamme helposti ajatella, että vastoin omaa persoonallisuutta käyttäytyminen vaatii tahdonvoimaa, uuvuttaa ja kuluttaa ihmistä. Yllättäen monessa tutkimuksessa on kuitenkin todettu, että reipas ja ulospäinsuuntautunut käyttäytyminen pääsääntöisesti lisää  myönteisiä tunteita riippumatta siitä, onko ihminen persoonallisuudeltaan introvertti vai ekstrovertti! Introvertti ei ehkä kaipaa yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin ekstrovertti, mutta molemmat hyötyvät niistä - myös pitemmällä aikavälillä, sillä toimiva sosiaalinen elämä tukee niin psyykkistä kuin fyysistäkin hyvinvointia.




Uudessa suomalaistutkimuksessa selvitettiin sitä, millaisia seurauksia paitsi ulospäinsuuntautuneella käyttäytymisellä on, ja miten persoonallisuuden piirteet vaikuttavat siihen. Sosiaalisen aktiivisuuden todettiin jälleen kerran lisäävän myönteisiä tunteita sekä introverteilla että ekstroverteilla. Uutta ja mielenkiintoista oli kuitenkin se, että ulospäinsuuntautunut käyttäytyminen oli yhteydessä myös väsymykseen muutaman tunnin viiveellä - riippumatta ihmisen persoonallisuudesta!  Vaikuttaa siis siltä, että sosialisoituminen erityisesti isommassa porukassa tuppaa väsyttämään myös persoonallisuudeltaan vilkkaita ja seurallisia.

Samassa tutkimuksessa selvitettiin myös tunnollisen käyttäytymisen seurauksia. Niiden todettiin olevan samankaltaiset kuin ulospäinsuuntautuneisuuden: tunnollinen ja ahkera toiminta lisäsi myönteisiä tunteita mutta myös väsymystä muutaman tunnin kuluttua. Tämä on ehkä helppo ymmärtää, sillä persoonallisuudesta riippumatta tunnollisesti ja tehokkaasti toimiminen esimerkiksi töissä vaatii itsesäätelyä ja oman toiminnan kontrolloimista, mikä kuluttaa henkisiä resursseja. Ehkä samaa ajatusta voitaisiin soveltaa myös sosiaaliseen vuorovaikutukseen - oli ihminen kuinka seurallinen tahansa, hän todennäköisesti säätelee toimintaansa tilanteen ja seuran mukaan.




Intuitiivisesti saattaa tuntua hassulta, että vastoin luonnetta toimiminen voikin joskus olla hyvä juttu. Joissain tutkimuksissa on kuitenkin saatu viitteitä myös  siitä, että vastoin omia taipumuksia toimiminen saattaa haitata suoriutumista itsesäätelyä vaativissa kognitiivisissa tehtävissä - ainakin introvertisti käyttäytyvillä ekstroverteilla. Oman persoonallisuuden "ylittäminen" siis vaikuttaa todella jollain tapaa kuormittavan mentaalisia resursseja, mutta toisaalta tunne-elämän ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta se voi silti olla toisinaan hyvä ratkaisu. Se, että jokin vaatii itsesäätelyä, ei nimittäin suinkaan tarkoita, että sitä tulisi välttää: itse asiassa onnistunut itsesäätely on hyvinvoinnin kannalta tärkeää.

Ihminen on tunnetusti sosiaalinen eläin ja yhteenkuuluvuuden tunne yksi psykologisista perustarpeistamme, joten seurallisen käyttäytymisen myönteiset vaikutukset hyvinvointiin käyvät järkeen. Siitä huolimatta, että meillä jokaisella on jokin synnynnäinen temperamentti ja sen pohjalta rakentunut persoonallisuus, ei liian jyrkkä itsen määrittely ole välttämättä hyvä juttu. Toisinaan se voi johtaa itsensä ylisuojeluun ja vähänkin haastavilta tuntuvien tilanteiden välttelyyn. Taipumuksistamme riippumatta voimme yksittäisissä tilanteissa valita, miten toimimme. Joskus lienee hyvä pysähtyä miettimään, milloin vastoin omaa luonnetta toimiminen on esimerkiksi omien arvojen ja tavoitteiden mukaista ja siksi kannattavaa.


Lähteet:

Leikas, S. and Ilmarinen, V.-J. (2017), Happy Now, Tired Later? Extraverted and Conscientious Behavior Are Related to Immediate Mood Gains, but to Later Fatigue. Journal of Personality, 85: 603–615.

Zelenski, J. M., Santoro, M. S., & Whelan, D. C. (2012). Would introverts be better off if they acted more like extraverts? Exploring emotional and cognitive consequences of counterdispositional behavior. Emotion, 12, 290303.

Kuvat: Unsplash

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kirjavinkki: Aivot työssä

Millainen työ sopii ihmisaivoille? Miten pitää huolta aivojen peruskunnosta ja oppia tehokkaasti? Millaiset työnteon käytännöt tukisivat parhaiten hyvinvointiamme ja tehokkuuttamme?

Jos nämä kysymykset yhtään kiinnostavat, suosittelen lukemaan tuoreen kirjan nimeltä Aivot työssä (Otava, 2018). Kirjan kirjoittajat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi ovat aivotutkijoita ja ahkeria tieteen yleistajuistajia, ja tähän kirjaan he ovat koonneet tutkimukseen perustuvaa tietoa "aivoystävällisestä" työstä. Kirjoittajien aivotutkimustaustasta huolimatta kirja on mukaansatempaava ja helppolukuinen. 

Kirjan ensimmäisessä osassa sukelletaan yksittäisen työntekijän näkökulmaan. Tarina alkaa perusteista: päässämme on edelleen muinaisen metsästäjä-keräilijän aivot, joiden tulisi jotenkin kyetä toimimaan monimutkaistuvassa ja teknologian kyllästämässä maailmassa. Evoluutio on tunnetusti hidas prosessi, ja aivojemme toiminnot ovat sopeutuneet elämään, jota ihminen eli tuhansia vuosia sitten. Esimerkiksi stressitilanteista tuttu taistele ja pakene -reaktio on eloonjäämisen kannalta tärkeä, mutta ei suinkaan moniin nykypäivän arkisiin tilanteisiin soveltuva tapa reagoida.



Jotta työskentely sujuisi tehokkaasti ja miellyttävästi, on tärkeää pitää huolta niin sanotusta aivojen peruskunnosta. Se ei niinkään vaadi erityisiä niksejä vaan ennen kaikkea muutakin terveyttä tukevia perusasioita: ravitsevaa ruokaa, riittävästi liikuntaa sekä unta ja lepoa. Jokainen on varmasti huomannut, että huonosti nukuttu yö ja kova nälkä ovat omiaan romuttamaan keskittymiskyvyn ja mielialan. Aivot eivät kuitenkaan lepää yölläkään: unella on tärkeä rooli esimerkiksi muistin konsolidaation kannalta. Se tarkoittaa muistitiedon järjestelyä ja siirtämistä lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen muistiin. Ja tunnetusti liikunta virkistää kehon lisäksi tehokkaasti myös mieltä - niinpä töissäkin pieni taukojumppa usein auttaa aivojumiin.

Eräs nykypäivän työelämässä tärkeä taito on oppiminen. Kirjan kirjoittajien mukaan ihmiset keskittyvät tulevaisuudessa entistä enemmän tehtäviin, joissa vastausta tai tehtävän vaatimaa osaamista ei tiedetä etukäteen, ja ratkaisun löytyminen on uuden tiedon rakentamista. Pelkkä tiedon vastaanottaminen ja mielessä säilyttäminen ei siis riitä. Sitä paitsi siihen koneet kykenevät loistavasti, paljon meitä paremmin. Ajatus jatkuvasta työssä oppimisesta ei kuitenkaan ole pelkästään innostava, vaan siihen liittyy myös monenlaisia kauhukuvia. Aivot työssä -kirjassa pohditaankin sitä, miten sekä ihminen itse että organisaatio, jossa hän työskentelee, voisivat tukea työssä tapahtuvaa oppimista. 

Yhdessä kirjan luvussa keskitytään jatkuvasti mielipiteitä jakavaan aiheeseen: voiko ihminen pysyä tervejärkisenä ja tehokkaana avokonttorissa? Vastaus on tietysti että voi - mutta kenelle tahansa tai mihin tahansa työhön ärsykkeitä pursuava yhteinen tila ei välttämättä sovi. Erilainen työ vaatii erilaiset puitteet. Huotilainen ja Saarikivi kuitenkin muistuttavat, että satunnaiset kohtaamiset ja epämuodolliset juttutuokiot työpaikalla ovat tärkeitä, myös itse työnteon, ei pelkästään hyvän fiiliksen kannalta. Itse asiassa työpaikan tärkein huone voi olla kahvihuone, jossa epämuodollisesti jaetaan tietoa, keskustellaan ajatuksista ja heitellään uusia ideoita - sekä tietysti rentoudutaan ja virkistäydytään, mikä on palautumisen kannalta keskeistä. 

Yksi tärkeä oppi, jonka aion tästä kirjasta omaksua omaan arkeeni, on "aikuisten välitunti" eli pieni liikehdintätauko vähintään kerran tunnissa. Nykypäivänä monen työ tapahtuu käytännössä pelkästään istuma-asennossa. Se on tunnetusti epäterveellistä, eikä pelkästään fyysisessä mielessä: tutkimuksissa on todettu, että vaikka vain muutaman minuutin fyysinen aktiivisuus kohottaa vireystilaa, buustaa luovuutta, keskittymiskykyä ja mielialaa. 

Kirjan loppupuolella pureudutaan työyhteisön näkökulmaan: Miten toimisimme parhaiten yhdessä? Mihin suuntaan organisaatioita tulisi kehittää, jotta ne olisivat kestäviä muuttuvassa maailmassa? Tässä osassa pohditaan esimerkiksi sitä, mitkä tekijät työssä tulevat muuttumaan lisääntyvän digitaalisuuden myötä ja mitkä säilyvät ennallaan. luovan ajattelun luonnetta (tästä ajattelin muuten kirjoittaa ihan oman postauksensa) sekä tunteiden ja empatian roolia työssä.

Tiivistetysti Aivot työssä on yksi antoisimmista tietokirjoista, mitä olen viime aikoina lukenut. Hurjasti asiaa monesta eri näkökulmasta, mutta kokonaisuus säilyy helposti omaksuttavana, mielenkiintoisena ja käytännönläheisenä - varmasti myös sellaiselle, jolla ei juuri ole pohjatietoa aiheesta :)


Kirjasta saatu arvostelukappale blogin kautta

perjantai 2. helmikuuta 2018

Erityisherkkä, täysin epäherkkä - vai jotain siltä väliltä?

Voidaanko ihmiset luokitella kahteen ryhmään: erityisherkkiin ja niihin vähemmän herkkiin?

Herkkyydestä keskusteltaessa törmää toisinaan tällaiseen ajatukseen, joka minulle tuntuu intuitiivisesti väärältä. Useimmat ihmisten psykologiset ominaisuudet, kuten persoonallisuuden piirteet ja erilaiset lahjakkuuden muodot, ovat jatkumoita eivätkä yksinkertaisia joko-tai-luokitteluja - miksei tämä koskisi myös herkkyyttä? Ihan tavallisessa elämässä on helppo tunnistaa ihmisiä, jotka eivät vaikuta aivan erityisen herkiltä, mutta joilla selvästi on joitain herkkyyteen viittaavia ominaisuuksia.

Monissa herkkyyttä koskevissa tutkimuksissakin on aiemmin ajateltu, että herkkyys olisi kaksiluokkainen joko-tai-ilmiö. Tämän käsityksen mukaan ihmiset voitaisiin siis jakaa vähemmän herkkään enemmistön ja erityisherkkään vähemmistöön. Viime aikoina on kuitenkin julkaistu mielenkiintoisia uusia tutkimuksia, jotka viittaavat siihen, ettei asia ei ole aivan näin yksinkertainen.



Monelle erityisherkkyyteen tutustuneelle näissä tutkimuksissa käytetty itsearviointikysely lienee tuttu - kyllä, juuri se netissä pyörivä kysely, jonka avulla sinäkin ehkä olet tutustunut herkkyyteesi.  Alun perin kysely kehitettiin mittaamaan yksinkertaisesti herkkyyttä aistitiedon käsittelyssä. Myöhemmin on kuitenkin huomattu, että herkkyys on todellisuudessa moniulotteisempi ilmiö. Se voi ilmetä muutamilla hieman erilaisilla tavoilla, jotka kuitenkin esiintyvät yhdessä niin usein, että on perusteltua olettaa niiden liittyvän "yleiseen" herkkyyteen.

Yksi herkkyyden tutkituista ulottuvuuksista on herkkä ylivirittyminen: tunnetusti herkkä ihminen tuntee muita helpommin kuormittuvansa niin ulkoisista kuin kehon ja mielen sisäisistä ärsykkeistä. Toinen keskinen ulottuvuus on niin sanottu esteettinen herkkyys, joka tarkoittaa taipumusta liikuttua voimakkaasti taiteesta ja kauneudesta. Kolmas herkkyyden "alalaji" on jo edellä mainittu  herkkyys aistiärsykkeille. Herkkä ihminen saattaa muita helpommin kokea esimerkiksi kovat äänet ja kirkkaat valot epämiellyttävinä. Herkkyyttä pitkään tutkineen Elaine Aronin mukaan näiden lisäksi erityisherkkyyteen kuuluu yhtenä osana myös tavanomaista syvällisempi tiedon prosessointi, joka näihin muihin verrattuna tuntuu ainakin minulle hieman vaikeasti tavoitettavalta.



Vastikään julkaistussa laajassa tutkimuksessa saatiin vahvistusta sille, että herkkyys todella näyttää olevan yleinen ilmiö, jolla on kolme toisistaan eroteltavissa olevaa ilmenemismuotoa. Uudempi ja kiinnostavampi havainto sen sijaan oli se, että aineistosta oli havaittavissa kahden sijaan kolme ryhmää herkkyyden suhteen: erityisen herkät, ei-kovin-herkät sekä lisäksi ihmiset, joiden herkkyys oli keskitasoa. Nämä keskivertoherkät olivat itse asiassa ryhmistä suurin, sillä heihin kuului 40 % aikuisista tutkittavista. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös lasten ja nuorten osalta. Herkkyys vaikuttaisikin olevan ainakin suunnilleen normaalijakaumaa noudattava jatkumo, jolla suurin osa ihmisistä sijoittuu keskivaiheille ääripäiden sijaan.

Tutkimuksessa havainnollistettiin herkkyysryhmien välisiä eroja hauskasti rinnastamalla ne kukkiin: erityisen herkät orkideat kärsivät herkästi huonosta kasvuympäristöstä mutta kukoistavat hyvissä olosuhteissa, voikukat taas selviävät hengissä ja hyvinvoivina melkein missä tahansa ympäristössä, ja keskimääräisen herkät tulppaanit asettuvat näiden välimaastoon. Tämä mielikuva myös muistuttaa siitä tärkeästä faktasta, että herkkyys ei suinkaan ole pelkästään ikävyyksille ja pahoinvoinnille altistava ominaisuus vaan myös vahvuus.



Erityisen herkät ihmiset eivät nimittäin ole herkempiä ainoastaan vastoinkäymisille, vaan he myös hyötyvät erityisen paljon myönteisistä kokemuksista. Tutkimuksissa on saatu viitteitä jopa siitä, että  herkät hyötyvät erilaisista psykososiaalisista interventioista keskimääräistä paremmin! Tämä tieto voi ilahduttaa erityisesti niitä herkkiä, jotka kokevat ominaisuutensa olevan ennen kaikkea taakka. Toki se voi olla sitäkin, mutta herkällä ihmisellä on myös potentiaalia ottaa niin sanotusti kaikki ilo irti myönteisistä kokemuksista, hurmioitua elämän pienistä asioista ja kasvaa parhaaksi versioksi itsestään rakastavassa ja kannustavassa ilmapiirissä.

Lokerointi ja yksinkertaistaminen ovat ihmismielelle luonnollisia prosesseja, mutta toisten ihmisten ymmärtämistä ne harvemmin auttavat. Ymmärrys siitä, ettei ihmisiä voida yksioikoisesti jakaa vaikkapa herkkiin ja totaalisen "epäherkkiin" voi auttaa muistamaan, että jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Ja toisaalta ilman keinotekoisia raja-aitoja voi olla helpompi havaita yllättäviäkin samankaltaisuuksia: vaikka joku ei olisi aivan yhtä herkkä kuin sinä, hänellä saattaa silti olla jotain tarttumapintaa sinun kokemuksiisi.


Lähteet:

Lionetti, Aron, Aron, Burns, Jagiellowicz, & Pluess (2018). Dandelions, tulips and orchids: Evidence for the existence of low-sensitive, medium-sensitive and high-sensitive individuals. Translational Psychiatry, 8(24).

Pluess, Assary, Lionetti, Lester, Krapohl, Aron & Aron (2017). Environmental sensitivity in children: Development of the highly sensitive child scale and identification of sensitivity groups. Developmental Psychology, 54(1), 51-70.

Kuvat: Unsplash

torstai 1. helmikuuta 2018

Rajallinen vai rajaton tahdonvoima?

Miksi jotkut ihmiset jaksavat väsymyksestä ja vastoinkäymisistä huolimatta pakertaa tavoitteidensa eteen? Miksi toiset taas menettävät tahdonvoimansa heti, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan?

Uuden tutkimuksen mukaan vastaus voi piillä siinä, millaisia uskomuksia ihmisellä on tahdonvoimasta. Jos pidämme tahdonvoimaa rajallisena, se myös on sitä - ja jos taas uskomme, että se riittää loputtomiin, se vaikuttaisi kantavan paljon pitemmälle! Erittäin kiinnostava ajatus, varsinkin siksi, että psykologiassa on pitkään ollut vallalla käsitys tahdonvoimasta "lihaksena", joka väsyy, kun sitä käytetään, ja kaipaa välillä lepoa toimiakseen tehokkaasti.


Tuoreessa tutkimuksessa testattiin päälle tuhat amerikkalaista ja eurooppalaista arviointityökalulla, joka mittaa niin sanottua implisiittistä teoriaa tahdonvoimasta vaativissa henkisissä ponnistuksissa. Implisiittisillä teorioilla tarkoitetaan ihmisten omia, usein tiedostamattomia käsityksiä ja uskomuksia omista kyvyistään ja ominaisuuksistaan. Tahdonvoiman osalta uskomukset liittyvät erityisesti siihen, uskooko ihminen tahdonvoiman olevan rajallinen vai rajaton resurssi. Tutkimuksessa osallistujat arvioivat itse uskomuksiaan esimerkiksi tämän tyyppisillä väittämillä: "Raskaan henkisen ponnistuksen jälkeen energiani on kulunut loppuun ja minun täytyy levätä palautuakseni."

Tutkimuksessa oli mukana ihmisiä muutamasta eri maasta, ja tahdonvoimaa koskevissa uskomuksissa havaittiin myös mielenkiintoisia kulttuurien välisiä eroja: esimerkiksi amerikkalaiset uskoivat saksalaisia ja sveitsiläisiä useammin, että he tarvitsevat taukoja ladatakseen akkuja sen jälkeen kun ovat rasittaneet mieltään. Eurooppalaiset taas olivat nopeammin valmiita ottamaan vastaan uusia haasteita tahdonvoimaa vaatineiden tilanteiden jälkeen.

Tämänsuuntaiset tutkimustulokset saavat ainakin minussa aina aikaan sen ihmettelyä, miten valtava mielen ja uskomusten voima onkaan. Kaikki ei tietenkään hetkessä muutu ajattelemalla paremmaksi, eikä omien, usein tiedostamattomien uskomusten muuttaminen suinkaan ole aina helppoa. Joka tapauksessa omien uskomusten kanssa työskentely näyttäisi olevan yllättävänkin keskeistä melkein missä tahansa muutoksessa. Toki tahdonvoimaa ja itsekuria voi treenatakin - joka tapauksessa ne vaikuttavat olevan erittäin keskeisiä ominaisuuksia kaikensorttisen elämässä menestymisen ja tavoitteiden saavuttamisen kannalta.


Lähde: Napolitano & Job (2018). Assessing the implicit theories of willpower for strenuous mental activities scale: Multigroup, across-gender, and cross-cultural measurement invariance and convergent and divergent validity. Psychological Assessment.

Kuva: Unsplash